Valittelipa tässä vähän aikaa sitten naispuolinen kaverini yksinäisyyttään ja sanoi "jotain tarvisi keksiä". Hänellä oli hyvä suunnitelma seuran hankkimiseksi, mutta minä tyrmäsin ajatuksen ja esitin paljon helpomman ja käytännöllisemman (halvemman) vaihtoehdon.
Kaverini ehdotuksessa "helposti apua yksinäisyyteen"- paketin sisältövaatimuksia oli muutamia:
1. Uskollinen
2. Kiltti
3. Hyväntahtoinen
4. Huolehtivainen
Aika paljon vaadittu, sanoin tähän.
Tärkeitä ominaisuuksia oli myös koulutettavuus, siisteys sekä tietynlainen omatoimisuus. Alkoi mennä jo mahdottomaksi! Yritin tolkuttaa. Ei uskonut, ei kuunnellut. Väitti tietävänsä, että ystävättärelläkin on sellainen. Eikä edes maksanut kauheasti.
Pitihän minun perustella eriäviä mielipiteitäni. Ensinnäkin koulutettavuus. Ilmaiseksi saa myös sellaisia, joihin pystyy vaikuttamaan. Lähes kaikenlaiset, jotka ymmärtävät puhetta kelpaavat. Ja tarpeeksi pitäessä mukana pelisilmää, sopivasti kuria ja lupauksia herkkupaloista niin varmasti taipuu tahtoon. Ei käynyt. Liian isot riskit kuulemma.
Toiseksi kerroin kantani siisteydestä. Mielestäni oli vaihtoehto mikä tahansa, niin silti joutuisi kulkemaan perässä jälkiä keräillen. Kaverin mukaan hänen vaihtoehtonsa sotkisi vähemmän. Hmm... Ikäkysymys sanon minä! Jätöksiä siellä, jätöksiä täällä. Kai se on aika sama mistä niitä joutuu siistimään, jos joutuu kuitenkin?
Omatoimisuus oli jo liian kova kriteeri. Siitä oltiin yhtä mieltä ja jätettiin siitä keskustelu vähemmälle.
Ulkoiluhalukkuudesta jutustelimme tovin. Kaverini pakkauksessa tuleva vaihtoehto haluaisi usein ulos ja vapaana jos saisi mennä, niin ei haittaisi mitään. Samoin, vastasin. Mitä useammin, sen tyytyväisempi! Ei pidä sitoa liikaa tai pitää sisällä. Molemmat saattaisivat myös karata, jos sille päälle sattuu; tasapeli. Olimme yhtä mieltä lopun perin kaikista ulkoiluun liittyvistä asioista.
Molempien tapauksessa kinkkiseksi kysymykseksi tuli vastakkaisen sukupuolen edustajat. Olisi joskus vaikeaa yrittää hillitä niiden juttuja, kokoaikaisesti täysin mahdotonta. Kimuranttia tuntui nyt olevan.
Loppupuheenvuorossa kaverini perusteli koiran hankkimisen olevan järkevämpää, koska se tottelisi helpommin, sen voisi opettaa sisäsiistiksi (mitä nyt leluja joutuisi keräilemään) ja sillä voisi pitää ulkona hihnaa. Ruokaan saattaisi mennä vähemmän rahaa, joten pieni seuranhankintakustannus ei olisi paha siinä suhteessa.
Noh, olihan tuo ihan hyvin perusteltua. Mielestäni kuitenkin mies olisi pidemmällä tähtäimellä parempi ratkaisu. Hän voisi (joskus) tehdä ruokaa ja (harvoin!) auttaa kotitöissä. Vaatteita tosin varmasti joutuu keräilemään sisällä. Joutuuhan koiran lelujakin! Voihan se koirakin karata, jos sille päälle sattuu... Ja koira uskollinen ystäväkö? Niin kauan, kun saa ruokaa. Ei mies sen lisäksi paljon enempää vaadi, jotain pikku tarpeita saattaa ilmetä silloin tällöin. Miehen hankinta ei maksa mitään ja optimitilanteessa mies käyttää enemmän rahaa sinuun kuin sinä häneen, sanoin kaverilleni. Nauroi vain. Sanoin, että pistää sitten ukon töihin. Tosin silloin hän eí olisi pitämässä seuraa, josta tässä oli alunperin kyse.
Tiukan väännön, verisen taistelun ja kovan verbaalisen sanasodan jälkeen kaverini totesi kuitenkin ottavansa mielummin koiran. Niinpä niin.
Tämä oli naisille suunnattu puhe miesten puolesta.
Vetoan. Älkää jättäkö!
