tiistai 31. tammikuuta 2012

Morpheus

Unet ovat mielenkiintoisia. Karkeasti niitä voi jakaa hyviin ja huonoihin uniin. Toinen lajittelu voisi olla unet, jotka muistaa ja unet, joita ei muista herättyään. Unet voivat olla rauhallisia tai levottomia. Lyhyitä tai pitkiä.

Unissa sattuu ja tapahtuu. Monet kerrat herättyään joutuu kopauttamaan päätä seinään varmistaakseen hereilläolemisen. Joskus on todella hankalaa erottaa unien tapahtumat todellisuudesta. Utuinen ympäristö ei kuitenkaan heti heräämisen jälkeen haihdu mihinkään.

Erittäin jännittävää on tajuta nukkuvansa, jolloin saa unen kontrolliin. Unimaailman seikkailuissa voi taikoa, lentää tai vaikka sukeltaa ilman välineitä. Höyhensaarilta voi reissata nopeasti ympäri maailmaa ilman rajoitteita. Jos et ole koskaan onnistunut "kaappaamaan" untasi, toivon sinun onnistuvan siinä pian.

Rajut painajaisunet ovat todella vaikuttavia. Lapsena nähtyjä pahoja unia muistaa vanhempana kirkkaasti. Ne jättävät vahvan jäljen. Niistä on hyvä puhua. Myös hyvät unet jäävät mieleen. Niihin on ajatuksissaan hauska palata. Joskus nukahtaessaan saattaa toivoa unen jatkuvan siitä, mihin se aamulla kellon soidessa oli jäänyt.

Toisinaan yksi uni saattaa olla pitkäkestoinen ja yhtenevä, kuin pitkä elokuva. Monia hienoja käsikirjoituksia syntyisi maailmaan huikeita elokuvia varten, jos välittömästi aamulla kirjoittaisi kaiken yöllä päässä tapahtuneen melskeen muistiin.

Joskus taas uni saattaa olla katkonainen ja poukkoileva, jolloin yön aikana näkee monta erilaista pikkutarinaa. Näistä "sarjakuvista" on vaikeaa saada otetta. Aina unia ei edes muista herätessään. Toisinaan kiusallista ja ärsyttäää, toisinaan varmasti todella hyvä asia.

Päiväunia suositellaan. Päivittäin klo 14-16 välillä nukuttu 10-15 minuutin uni tehostaisi työtehoa ja piristäisi mieltä. Kaikki eivät pysty nukkumaan päiväunia. Mitä jos päivällä nukkuessa tapahtuu jotain mielenkiintoista, josta jää paitsi? Yöllä on turvallisempaa nukkua, koska muutkin nukkuvat.

Nukkuminen on muutenkin jännitävä osa elämää. Ihminen ikäänkuin sammuttaa itsensä, ottaa virrat pois itsestään ja käy levolle, kunnes "akut" ovat täynnä tai jokin herättää. Elämästä kuluu noin 20-25% nukkumiseen. Voi mitä kaikkea voisikaan saada aikaiseksi, jos ei tarvitsisi nukkua.

Kreikan mytologian mukaan Morpheus on unen jumala, joka lähettää uniin ihmisiä ja ihmisten kuvia. Päättääköhän Morpheus siitä milloin pitää nukkua, mitä unessa tapahtuu ja keitä siellä näkyy? Vai onko se meidän jokaisen oma alitajunta. Vai mitä ihmettä nukkuessa oikein oikeastaan tapahtuukaan?

Jännittäen odottaen seuraavaa yötä.


maanantai 30. tammikuuta 2012

Kuukkeliskuu

Kuvat: Pekka Vainio

Lapissa kaikki, kukkii nopeasti.
Maa, ruoho, ohra
vaivaiskoivutkin.
Tuon tuntenut oon raskahasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

                                                         (Eino Leino)




Lapissa on ihmeellistä taikaa. Rauhallisessa, mystisessä, hiljaisessa maisemassa sielu saa rauhan, mieli lepää. Luonto ja sen voimakkuus ja kauneus jotenkin konkretisoituvat. Kiire katoaa maailmasta. Pohjoisessa voi hiihtää metsissä mahtavilla reiteillä tai tasaisella järven jäällä, lasketella upeilla rinteillä, vaeltaa jylhässä ympäristössä tai vain olla vaan. Nauttia.



Etelän kansalle ympäristössä on korkeuserojen lisäksi muutakin erityistä. Pohjolan mailla saattaa törmätä poroon! Kaikki autoteillä kiusallisesti päivystävät eivät välttämättä ole villejä, jaloittelemassa vain. Mutta erikoinen elikko ja uusi tuttavuus pohjoisen vieraille.

Vaikka kuukkeleita tapaa satunnaisesti ympäri Suomen, voi lajia pitää silti pohjoisen lintuna. Kuukkeli on äärimmäisen kaunis. Mökin pihapiiriin on hienoa saada lintuvieraita, jotka ovat väritykseltään esteettisesti kivoja sekä luonteeltaan rohkeita ja seurallisia. Itse olen päässyt syöttämään kuukkelia kädestä. Tosin uhrauduin ensin puoleksi tunniksi makaamaan hankeen liikkumatta siemeniä täynnä oleva käsi ojennettuna. Tämän jälkeen kuukkelit tulivat kyllä syömään tutusta kädestä helpommin.



Ruuhka-Suomea puhtaampi ilma sallii naavan kasvaa puihin. Veikeän näköistä. Entäs ne revontulet? Elämän hienoimpia kokemuksia on maata lumihangessa täydessä (siis täydessä) hiljaisuudessa tunturin kupeessa ja katsella kirkasta taivasta, jota koristavat revontulet.




sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Lumia 2

Lunta on edelleen. Ja sitä riittää. Tämän päivän reitillemme osui maastonkohtia, joissa upposimme monen kymmenen sentin syvyyteen.

Kirjoitin blogitaipaleen alussa valkeasta maasta, koska ympärillä oli niin valtavasti lumia. Lopussa viittasin videolinkillä Nokian Lumiapuhelimeen. Nyt aion jatkaa siitä, mihin silloin jäätiin.

Nokia on järjestänyt mielenkiintoisen kilpailun, joka on kääntynyt loppusuoralle. Itse innostuin valtavasti heidän heittämästään haasteesta, mutta vasta tänään ehdin ystäväni kanssa toteuttamaan suunnitelmiamme. Olimme superinnokkaita jo lähtökuopissa. Käsikirjoitus oli vähän keskeneräinen liikkeelle lähdettäessä, mutta improvisaatio ja Johanneksen taitavat videon editointiotteet pelastivat paljon.

Retki Laajavuoren huipulle oli melko raskas upottavassa hangessa ja meille tuli kiire ehtiä perille valoisaan aikaan. Aurinko painuu mailleen vauhdilla tähän aikaan vuodesta. Rämpiminen kannatti. Osuimme huipulle juuri parhaiden valojen aikaan, laskeva aurinko oli värjännyt taivaanrannan punaiseksi. Jo maisemien takia vaiva kannatti.

Nokian tulos viime vuodelta oli suuri pettymys monille ja yhtiön tulevaisuudesta ollaan Suomessa huolissaan. Windows Phone on kuitenkin suuri mahdollisuus heille. Aasian markkinoilla on edelleen tilaa hyville luureille ja oikein hinnoiteltuna esimerkiksi Lumia lyö varmasti läpi monissa maissa.

Silloin kun jotain tehdään, niin tehdään täysillä. Sen jälkeen huilataan. Seuraava video on tehty täysillä ja sydämellä. Materiaalia olisi ollut mukavaan lyhytelokuvaankin, mutta kilpailun sääntöjen vuoksi teos oli rajattava yhden minuutin mittaiseksi.

Video.http://www.youtube.com/watch?v=zM1Mi78917E&context=C33e73c2ADOEgsToPDskL0TJRA3WA7yOt8XyYw6Gni


Nyt saa huilia.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Koirankakka

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoo puli puli.

Näin lauletaan muutaman kuukauden kuluttua kevätauringon sulattaessa talven hankia lätäköiksi asfaltille.
Ihmiset jättävät talvisin tienvierustat täyteen törkyä. Lumen sekaan on niin helppo pudottaa roskia. Ei kukaan niitä näe. Pois silmistä, poissa mielestä.

Mitä mieltä on tiputella roskia? Mikään paperi ei paina niin paljon, ettei sitä jaksaisi kantaa lähimpään roskikseen. Melko piittaamatonta. Mutta mene siinä nyt sitten sanomaan, että "ole hyvä ja vie pudottamasi ällökama tuonne roskikseen, pliis". Se olisi noloa.

Muutenkaan meidän lajin asennoituminen ja toiminta Gaiaa kohtaan ei ole kovinkaan korrektia. Överikulutus satuttaa ympäristöä, vaikka se ei vielä näy selvästi. Lapsenlapsemme saattavat syntyä maailmaan, jossa ruokaa ei yksinkertaisesti ole. Ainakaan nykyisin tuntemassamme muodossa. Ajatus tuntuu pelottavalta.

Kivaa ei ole myöskään koirankakat. Ei tien vierellä eikä kengänpohjassa. Josta se kulkeutuu sisään matolle, jossa se haisee. Koiranulkoiluttajan velvollisuus on siistiä talutettavansa jäljet, ei potkia lunta päälle ja jatkaa matkaa omahyväinen hymy kasvoilla. Todella ikävää on myös ajaa pyörällä jöötin päältä. Soo soo, kerätkää jätökset pois.


perjantai 27. tammikuuta 2012

Oppia ikä kaikki

Miksi kannattaa käydä koulua? Onko lukiosta mitään hyötyä? Kannattaisiko käydä vain ammattikoulu ja hypätä työelämään tahkoamaan tuohta?

Lukioaikoina nuoria vaivaa varmasti huoli tulevaisuudesta. Ylioppilaskirjoitusten aikana tulee kerrattua kolmen (tai neljän) vuoden aikana opittuja asioita ja mieleen saattaa hiipiä karmiva ajatus hukkaan heitetystä ajasta. Naapurin ikätoveri on juuri saanut ammattikoululinjaansa vastaavan työpaikan, jossa aloittaa välittömästi koulun loputtua kuukausipalkalla. Kateus saattaa puraista ajatellessa toisen tilipussia. Itse kun on suuntaamassa vielä viideksi vuodeksi yliopistoon. "Onko tässä mitään järkeä?"

Kiitos mainion yhteistyön meidän viestintätieteiden laitoksella, pääsin syksyllä mukaan excursiolle Tallinnaan. Kyseessä oli siis kulttuuri- ja opintomatka. Kohteessa vierailimme suurissa yrityksissä, kuten Tallink-Siljalla ja Estonian Airilla, joiden viestintästrategiasta kuuleminen oli erittäin mielenkiintoista. Kävimme monia muitakin vierailukohteita läpi, mutta erityisen mieleenpainuva oli aamupäivä Tallinnan yliopiston uudessa ja tuoreessa viestintäinstituutissa, jossa meitä kestitsi instituutin johtaja ja Suomessakin kauan vaikuttanut professori Kaja Tampere.

Suomessa yliopistojen viestintätieteisiin on karmean vaikea päästä sisään opiskelijaksi. Tuhansista hakijoista valitaan koko maassa eri linjoille vain pari sataa uutta opiskelijaa. Helsingin yliopiston viestintään sisäänpääsyprosentti on ollut noin 5%. Suomessa vähäistä koulutustarvetta perustellaan huonoilla työllisyysnäkymillä. Viestinnän asiantuntijoita ei haluta korkeakouluttaa kortistoon.

Tallinnassa meininki on täysin päinvastainen. Uuteen instituuttiin pääsee satoja opiskelijoita sisään. Kaja Tampereen mielestä huoli työttömyydestä pitäisi unohtaa ja tarjota halukkaille mahdollisuus opiskella juuri sitä alaa, jota kohtaan on suurin intohimo ja motivaatio.

Kumpa olisimme saaneet Kajan viisaat sanat nauhalle hänen perustellessaan heidän systeeminsä parhaita puolia. Kaikkien Suomen yläkoulu- ja lukioikäisten soisi vierailevan siellä miettiessään epäröiden tulevaisuuttaan. Tampereen mukaan opiskelua, oman ajattelun kehittämistä ja oppimista ei voi koskaan liiaksi korostaa. Hänen mielestään ammattikouluista tulee riittävästi osaajia tekemään käsitöitä, mutta isomman kuvan ajattelijoita tarvitaan aina vain enemmän.

Olen itse huomannut opiskellessa oman ajattelun oikeasti ja todella kehittyvän. Jos joku yläkoululainen epäröi lähteä suorittamaan lukio-opintoja tai abiturientti siirtymistä yliopisto-opintoihin, voin lämpimästi suositella. Siitä ei todellakaan ole yhtään mitään haittaa! Töitä ehtii tehdä korkeakoulun jälkeenkin vielä vuosikymmeniä aina kyllästymiseen asti.

Harva muutenkaan opiskeluaikojaan huonolla muistelee! Elämän parasta aikaa, sanotaan. Meillä oli vierailujen lisäksi Tallinnassa oikein mukavaa. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

torstai 26. tammikuuta 2012

Naisen älyllinen olemus

Presidentinvaalit ovat taas ajankohtainen puheenaihe. Suuntaamme jälleen yhdessä ehdokkaiden lupausten kanssa kohti paremminvointivaltio Suomea. Edellisten eduskuntavaalien teema pyörii kuitenkin edelleen ajatuksissani. Tällöin ihmiset maiskuttelivat suissaan usein lausetta ”vastakkain asettelun aika on ohi”.

Mietin, pitääkö väite paikkansa? Voi, ei sinne päinkään. Miesten ja naisten tasavertaisuudesta niin työelämässä kuin perhe-elämässäkin tullaan vääntämään jatkuvasti kättä. Myös miesten ja naisten erot älyllisellä tasolla jaksavat puhuttaa ajasta ja paikasta riippumatta. On niin ”naisen logiikkaa” kuin ”putkiaivojakin”.

Yleensä sanotaan, että nainen on miestä älykkäämpi. Tai ainakin, että mies on naista tyhmempi, vähintään yksinkertaisempi. Mies ei puhu eikä pussaa, naisesta ei taas ota selvää. Isoja lauseita kaikki, mutta olisi syytä jollakin tapaa osoittaa jonkin väitteen paikkansapitävyys välttääksemme laajemmat sukupuolien väliset konfliktit.

Lähtökohta on se, etteivät naiset tule ikinä pääsemään sille älylliselle tasolle, mihin heillä olisi potentiaalia nousta. Totta. Mutta surullista. Yleisesti tunnettu tosiasia on että minkäänlaista kehitystä ei ole mahdollista tapahtua, jos ei joudu laittamaan itseään koetukselle jatkuvasti. Kestävä kehitys edellyttää kokoaikaista harjoittelua. Tämä pätee varsinkin urheilussa, mutta myös oman pään terävyyttä voi kehittää.

Naisyksilöiden jääminen keskitasolle heidän omassa älyllisessä luokassaan selittyy tietysti sillä, etteivät miehet keskiarvoisesti tavoita lähellekään naisten vaatimustasoa älypeleissä tai arkielämän jokapäiväisissä tilanteissa. Näin ollen keskinäinen älyllinen mittelö miehen ja naisen välillä jää jatkuvasti olemattomaksi. Taistelu menee murskavoitolla naiselle; vääntö on ohi jo ensimmäisessä erässä tyrmäyksellä.

Parisuhde miehen kanssa käy loppupeleissä naiselle hyvin helpoksi. Miehet ovat niin kovin yksinkertaisia putkiaivoineen, ettei naisille riitä kumppaneissa tarpeeksi haasteita. Tämän vuoksi naisen aivot saavat surrata lähes ”vapaalla” 24/7. Nainen ei joudu käyttämään aivokapasiteettiaan kovinkaan paljon päivittäin selvitäkseen miehen kanssa. Kehitystä ei tapahdu. Mutta millaiset ovatkaan ne naisen hermot? Ah, ne ovat tässä vaiheessa evoluutiota terästä!

Miehet joutuvat päivittäin lujille vaikeiden (lue älykkäämpien) naisten kanssa, joten miehen pääkopassa kehitystä tapahtuu, ja tämän vuoksi miehet pääsevät muutaman vuosikymmenen avioliiton aikana lähelle naisen tasoa. Tästä johtuen kauan kestävällä avioliitolla on aina suurempi todennäköisyys kestää loppuun saakka kuin lyhyellä.

Suhteen vanhetessa mies ja nainen ymmärtävät toisiaan paremmin ja paremmin. Vanhuusiällä nainen ja mies ymmärtävän toisiaan, jos ei täydellisesti, niin ainakin hyvin. Pitkän yhdessäolon jälkeen syntyvien poikalasten aivojen voi siis olettaa olevan ainakin hieman mutkalla.

Älyllisesti täysin maksimaalisen tason saavuttaneita naisia on todella vähän.  Ne vähäiset naiset, jotka pääsevät hipaisemaan älyllisyyden mahtavuuden rimaa elävät parisuhteessa toisen naisen tai, jos edes mahdollista, hyvin säännönvastaisen ja poikkeuksellisen miehen kanssa. Tietysti tämä poikkeuksellisen fiksu mies tulee sitten kotioloista, joissa lapsen syntymän takana on pitkä parisuhde ja hyvin hyvin älykäs äiti.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Kaunis kampus

Tänään viimeksi sai huokaista syvään ihastuksesta. Talvinen pakkasaamu nousevan auringon valossa pysäytti. Monesti on tullut mietittyä yliopistoelämän aikana miljöömme ainutlaatuisuutta. Vanhat Seminaarinmäen rakennukset huokuvat historiaa. Mies vanhasta viisikymppisestä, Alvar Aalto, on suunnitellut Jyväskylän yliopiston kauniit tiilirakennukset.




Seminaarinmäellä on säilytetty onneksi myös läheisyys luontoon. Kampusalueella kasvaa paljon puita, joten ympäristö on esteettisesti miellyttävä. Lisäksi luonnon monimuotoisuus on merkittävä, jos sitä osaa tarkastella oikein. Pienen alueen linnusto on todella kirjava ja puissa on nähty mm. liito-oravia.

Kukkulalta siirryttäessä kohti Mattilanniemeä mennään järven rannalle. Siis suomalaisten ihannoiman kansallisromanttisen maiseman äärelle. Kuinka mainiota onkaan nauttia esimerkiksi hyvää, monipuolista ja halpaa lounasta katsellen upeaa järvimaisemaa.


Mattilanniemestä täytyy siirtyä Ylistönrinteelle järven toiselle puolen vaikuttavan näköisen sillan ylitse. Ylistön luonnontieteellisen puolen rakennukset nousevat järven rannalla vaikuttavan kliinisinä ja puhtaan valkoisina.
Tämä kampuksen kolminaisuus on huikea ja tarjoaa visuaalista sekä esteettistä hengenravintoa päivittäin. Joskus kannattaa nostaa katseensa varpaista ja tiirailla mitä kaikkea kivaa ympärillä oikein onkaan.


Tähän aikaan vuodesta mahtavasta valosta pääsee nauttimaan mm. päärakennuksen edessä aamulla kymmenen aikoihin  nousevan auringon värjätessä taivaan punaiseksi Jyväsjärven yllä.

Syksyllä aloittaessamme opinnot eräs tohtoreista sanoi meille jota kuinkin näin:
Syyskuun 15. päivä sateen jälkeen kääntäkää katseenne päärakennuksen edessä kampusalueen vanhimman rakennuksen Seminariumin suuntaan. Syksyn väreissä loistavat lehtipuut vaikuttavien monumenttien ympärillä muistuttavat teitä siitä, että maailma on tässä.

Hän oli oikeassa. Paljon enempää ei voisi ympäröivältä opiskelumiljööltä pyytää. Nyt takaisin ulos nauttimaan lyhyen päivän viimeisesti auringonsäteistä.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Linja-autossa

Seuraavat esimerkit pohjautuvat tositapahtumiin ja vahvistavat erilaisia stereotypioita, mikä ei välttämättä ole hyvä asia.

Linja-autolla matkustaessa törmää hassuihin tilanteisiin. Lähes jokaiselta vähän pidemmältä paikallisliikenteen matkalta jää käteen jotain eteenpäin kerrottavaa, jos pitää silmänsä ja korvansa auki. Jottei tarina olisi tylsä, aion kertoa muutaman tarinan, joilta ei voinut välttyä, vaikka tosissaan olisi yrittänytkin!

Viime viikolla sattui samaan paikkuriin nuori tyttö, arviolta yläkouluikäinen. Hieman anarkistista tyyliä jäljitellen pukeutunut ja meikattu. Istuin valitettavan läheisellä penkillä, joten en vain voinut sulkea korviani hänen puhelinkeskustelultaan. Korviin kuulokkeita pitkin tuleva musiikkikaan ei riittävästi vaimentanut ääntä. Keskustelu eteni jotenkin tähän tapaan (nimet muutettu):

- No moi. Kuulin hei, et Laura oli vissii tulos värjää hiuksii sun luo, nii kai mäki voin tulla, eiks nii?

Tyrmistynyt ja loukkaantunut ilme, äänen sävy muuttuu "heidaa"- ääneksi.

- No siis täh?! Miksen mä muka vois? Hä? No just. Ok...

Vikkelät iPhonen (varmasti isin maksama) kosketusnäyttöä käyttämään tottuneet sormet näpyttelivät pikaisesti uudet komennot ja pian lähti uusi puhelu.

- No moi. Hei ku sä oot menos tänää värjää hiuksii sinne Marian luo, ni miks mä en saa tulla sinne?
...
- No ku mä olin sillee et "Laura on vissii tulos värjää hiuksii sun luo" ja et "voinko mäki tulla" nii sit se oli vaa sillee et "no et välttämättä" ja sillee. Nii miksen mä muka sit vois tulla, hä?
...
- No ens kerral sun täytyy kyl sit sanoo mulle jos meinaat jotaa minust tollee jollee sanoo. Tai siis ymmärrätkö? En haluis et joku puhuu minusta ilman et tiiän. Tai siis sillai. Haluisin ite sit ainaki sanoo ettei se luulis etten haluu sanoo ite. No mut joo. Soitan viel sille Marialle. Joo moi.

Semmoinen erittäin mukava ja kypsä tilanne sattui reitilleni. En voinut väistää. Ei kai täydessä(!) linja-autossa tarvitsisi puhua tällaisia puheluita? Ihan varmasti juoruja hakevat luokkakaverit istuivat muutaman penkin takana kuunnellen korvat höröllään. Muiden linja-automatkustajien ilmeitä tarkkailin huvittuneina. Olivat nimittäin todella kiusaantuneita! Kai niitä pahempiakin tarinoita näistä bussikännykkäkeskusteluista olisi kertoa, mutta jääköön tällä kertaa tähän.

Toinen sattumus osui kohdalle tänä aamuna:

Teini-ikäinen poika astui linja-auton kyytiin. Olemus oli pelokas, pälyilevä ja syyllisen oloinen. Päällä pipo, liian suuri takki ja liian suuret housut. Hän ei kuitenkaan näyttänyt lyödyltä, vaan enemmänkin uhmakkaalta. "It's me against the world".

Hän piippasi korttinsa lukijalaitteessa pikasesti ja yritti pujahtaa istumaan ottamatta katsekontaktia kuljettajaan saati sanomatta tälle mitään. Kuljettaja toimi pikaisesti:

- Hei, tulehan takaisin. Näytä henkilötietosi. Pitää täsmätä tähän korttiin tai se ei ole sinun, sanoi kuljettaja.
- Ihan varmasti on mun. Kävin sen just eilen lataas v***u, poika vastasi.
- Henkilöllisyystodistus tai 3,20€. Kortin omistajuus pitää tässä tapauksessa selvittää.


Poika kaivoi paperit esiin. Kuski tarkasti.

- No niin. Tiedot eivät täsmää. Otan korttisi pois. 3,20€ maksaa lippu, jos aiot matkustaa, kuski sanoi.
- Ai nyt sit otat kortin viel pois? Just joo. Pe****e... 


Poika maksoi, siirtyi bussin takaosaan paiskaten kassinsa mielenosoituksellisesti maahan ja soitti heti ärhäkän kuskinhaukkimispuhelun kaverilleen.


Junnumaista höntyilyä. Poika tiesi jo bussiin tullessaan mitä tulee tapahtumaan. Kai vähän voi huijata. Silloin ei vain kannata jäädä kiinni.

Huomenna taas valppaana liikenteessä. Pidä varasi!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Huulirasva

Pakkanen puree tällä hetkellä kipeästi poskiin ja nenänpäähän. Sisään tullessa posket hehkuvat punaisena ja niitä kihelmöi, nenän päässä killuu touhutippa odottaen niistämistä.

Olen huomannut ja kuullut useiden naisten "kärsivän" huulirasvariippuvuudesta. Parhaimmilla saattaa olla kotona kymmeniä erilaisia hoitotuubeja. Pitäisi varmaan itselläkin olla, sillä se ainoa tuntuu olevan AINA väärässä paikassa. Jos sitä on pitänyt housujen taskussa, niin eiköhän seuraavana päivänä apua kaivatessaan ole juuri ne väärät housut. Sitten kotiin tullessa ajattelee olevansa fiksu ja laittaa huulirasvan sen takin taskuun, joka on ollut päällä kolmena edellisenä päivänä. Pysyy varmasti mukana.

Aamulla ulkona on seitsemän astetta kylmempää ja päälle lähtee paksumpi takki kuin aiemmin viikolla. Pakkanen puree taas nenänpäähän ja poskiin. Ja huuliin. Niitäkin kirvelee. Käsi hamuilee tutulle taskulle. Peijakas! Eihän sitä ainoaa puikkoa muistanut siirtää toisen takin taskuun aamulla kiirehtiessä (taas) linja-autolle. Tällainen skenaario on paha nuukalle ihmisille. Ei raaski käydä ostamassa toista, koska kotona odottaa ihan hyvä tavara, josta riittää iloa vielä pitkäksi aikaa. "Muistan kyllä tästä lähtien ottaa sen joka aamu mukaan"- itsensä vakuuttelut alkavat.

Kolmannen unohduksen sattuessa samalla viikolla menee pihikin kauppaan ostamaan toisen huulirasvan. Nytkö olisi sitten ongelma ratkaistu? Ehei. Muutaman päivän ajan järjestely toimii, koska housujen taskussa on yksi ja takin taskussa toinen huulirasva. Entä mitä tapahtuukaan sään viiletessä ja housujen vaihtuessa? Hups. Täytyy ostaa kolmas, jotta varmasti sattuu mukaan lähtiessä. Naisilla on sentään käsilaukku aina mukana, jossa sellainen kulkee kätevästi mukana.

Kolmen huulirasvan hyökkäävä taktiikka toimii erinomaisesti. Siihen saakka kunnes pyykkipäivä yllättää. Housun taskuja ei tietenkään muista tarkistaa ja kuivauskoneen pohjalta löytyykin päivän päätteeksi melko runneltu ja surkean oloinen huulia hoitava voiteenreppana. Kaksi jäljellä ja olo on lohduton.

Melkoinen jatkuvan hankinnan, epäonnistumisen, unohtelun ja fyysisen kärsimyksen noidankehä. Johtaakohan tällainen pitkäkestoisena huulirasvariippuvuuteen, jonka yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää kotoa löytyvää huulivoidekasaa?

Miksi niitä kaikenlaisia edes on markkinoilla? Vaseliini voitelee ihan hyvin. Toimii autoonkin paremmin kuin Mobil1.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Paavot

Paavoja on ollut Suomessa moneen lähtöön. Paavo Nurmi ei jätä uroteoillaan vieläkään ketään kylmäksi, vaikka hänen saavutuksistaan on jo kulunut aikaa.

Paavo M. Petäjä muistuu nimenä varmasti hiukan karvaanmakuisena monen mieleen Lahden hemohes-skandaalista vuosituhannen alusta. Kyseenalainen kunnia, mutta Paavo muistetaan.

Paavo Pesusieni on viihdyttänyt TV:ssä lapsia vuosien ajan. Vaikkei Paavo olekaan suomalainen hahmo, niin silti hän on Suomessa pidetty TV-sankari.

Tämän hetken kuumimmat Paavot löytyvät presidenttiehdokkaista. Jalkapallomies Arhinmäki, Suomen Chuck Norris Väyrynen sekä Jäyhä-Lipponen.

Tänään ratkeaa kolmen viimeksi mainitun kohtalo. Nouseeko tästä kolmikosta kenties joku toiselle kierrokselle haastamaan koko Suomen Saulia? Väyrynen ainakin on itse ihan varma jatkoon pääsystään ja kenties jopa presidenttiydestään. Hänhän on täydellinen.

Kävi miten kävi, toivotaan ettei Suomen vaaleissa ilmene samanlaisia vilppiepäilyjä tai ongelmia kuin itänaapurissa. Rehdit vaalit demokraattisessa valtiossa. Äänten laskemisen ja tulosjulkistuksen jälkeen ei voi enää lässyttää. Kannattaa käydä laittamassa numero lappuun, niin ei tarvitse jossitella. Toisella kierroksella sitten viimeistään lappua uurnaan.

Eipä muuta kuin jännittämään Paavojenkin puolesta!

lauantai 21. tammikuuta 2012

Lainaa sun lautaa

Naapurisopu. Seinäntakaisen ”kanssaeläjän” kanssa syntynyt yhteistyö ja symbioosi. Mahdollistahan voi olla myös riitaisan naapurin kanssa syttynyt sota, joka muuttaa naapuruston taistelutantereeksi. Näin saattaisi esimerkiksi käydä vanhusten asuttamassa kerrostalossa, jossa majaansa pitää yksi riehakas opiskelija. Voi sitä konfliktien määrää. Opiskelija yrittää käydä nukkumaan sunnuntaiaamuna viideltä naapurin tädin alkeassa vatkaamaan pullataikinaa. Pullan leipominen on selkeä kosto. Opiskelijan Skrillexit ja Pendulumit pilasivat lauantai-illan Bumtsibumin.

Naapureiden kanssa kannattaa tehdä mielummin yhteistyötä kuin riidellä. Kuitenkaan ei aina muista tarkistaa kuivakaapin tilannetta ja sokeri loppuu kriittisellä hetkellä. Olisi varmasti kivempi mennä kysymään ripausta lainaksi, jos ei tarvitse pelätä pihalla olevaa miinakenttää.

Naapurit eivät aina tarkoita pahaa sekoillessaan. Jos naapurin setä on aamulla puoli kuudelta lauantaina katolla lumikolan kanssa, niin ei hän ole kiivennyt henkeään uhaten kolistelemaan ärsyttääkseen, vaan tehdäkseen yhteistä hyvää. Kukapa muuten niitä lumitöitä tekisi.

Saman rapun tai taloyhtiön asukkeja on hyvä tervehtiä kohdatessa, vaikkei tuntisikaan tai olisi koskaan aikaisemmin jutellut heidän kanssaan. Jopa pieni "moi" saattaa piristää monen päivää.

Naapuri voi lisäksi olla hyvä ystävä. Hänen kanssaan voi olla kiva nautiskella iltateetä tai muutamaa olusta kuulumisia vaihdellen. Naapuri on kuitenkin aina lähellä. Entäs ne naapurintytöt? Heidän kanssaan olisi varmasti kiva jutustella silloin tällöin. Siunattuja olkoon he, jotka hyvännäköisten vieressä asuvat!

---------------------------------------------------------------------------------------------

Taloyhtiö on antanut käskyn. Jokaisessa kotitaloudessa on suoritettava lautojen aidaksi pano. Siinä nikkaroidessa viereisellä pihalla puuhasteleva naapurinmies huikkaa:
”Hei lainaa kundi sun lautaa!”
Totta kai lainaan, haluan olla kiva naapuri. Myöhemmin lopputulos ällistyttää.

Silmiäni uskonut en, kun naapuri teki sen:
täydellisen aidan maalauksen.
Sivuosaan pelkkään jäin, kun se veti yllättäin
täydellisen aidan pystytyksen.

PS: Jos jokainen Robinia kuunnellut suomalainen kuuntelisi hänen uuden biisin YouTubesta vielä sata kertaa, niin sillä olisi todella paljon katsojia.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Haloo

Suomen Presidentinvaalit ja Maikkarin suosikkisarja Putouksen uusi tuotantokausi. Kaksi tämän kevään suurta kuumaa perunaa, jotka suuhun laitettaessa polttaisivat kielen pahasti. Vaalit ovat tietenkin poliittisesti äärimmäisen merkittävä ja myös melko harvinainen, ei vuosittainen, tapahtuma Suomessa. Erityistä kipinää iskee varmasti varma vallan vaihtuminen.

Edellisissä  vaaleissa istuva presidentti tuntui olevan alusta saakka erittäin vahvoilla. Yhtä ”tylsä” ennakkoasetelma tuntuu olevan tälläkin kertaa yhden ehdokkaan hallitessa galluptilastoja. Tällä kertaa mielenkiinto keskittyy erityisesti tiukkaan kilpailuun toisen kierroksen paikasta. Mielestäni olisi syytä pohtia millä kriteereillä paikka toiselle kierrokselle ansaitaan. Vähintään pitäisi keskustella niistä seikoista, joiden takia sinne ei muka pitäisi päästä.

Putous on saavuttanut TV-katsojien keskuudessa suuren suosion, erityisesti veikeiden sketsihahmojen ansiosta. Hahmot jaksavat aina naurattaa sukkeluuksillaan.  Kuitenkin keksiliäiden sketsihahmojen esittäydyttyä tänä vuonna ensimmäisen kerran, Putouksen tuotantotiimi sai valtavan kritiikin ryöpyn loukkaavasta materiaalista. Ohjelmassa loukattiin palautteen mukaan vanhuksia, yksinäisiä lapsia, puhevikaisia, kehitysvammaisia… En enää edes muista jatkuikohan lista pidemmäksikin. Ainakaan mörköjen halventamisesta ei ilmeisesti oltu syytetty.

Ilmeisesti vaalien toiselle kierrokselle pääsystä kamppailevat tiukimmin Haavisto ja Väyrynen. Monien mielestä vihreiden ”Kiva-Pekka” ei seksuaalisen suuntautumisensa takia ole hyvä ehdokas. Älykkyys, vuorovaikutusosaaminen, poliittinen kokemus ja kokonaisvaltainen erinomaisuus vaalitenteissä ovat seikkoja, jotka jäävät kakkoseksi homoseksualisuudelle arvioitaessa ehdokasta.

Millähän ilokiikareilla Putousta pitäisi katsoa, jotta jäykimmätkin osaisivat nauraa hyville vitseille? Hahmot eivät loukkaa, vaan vievät stereotypiat kärjistäen niin pitkälle, että ne naurattavat. Vaikkakin yhdessä sketsissä esitetyt pakkoliikkeet ja änkytys menivät kieltämättä vähän mauttomaksi, on todella ahdasmielistä väittää hahmojen loukkaavan tai olevan ”p***aa” viihdettä.

Millähän suvaitsevaisuussensorilla pitäisi seurata vaalikeskusteluja ja ehdokkaiden edesottamuksia, jottei Putousta katsottaessa vaivaava ahdasmielisyys tuhoaisi arvostelukykyä ehdokkaidenkin kohdalla?

Hei haloo! Onkohan nyt kiinnitetty ihan relevantteihin seikkoihin huomiota esitettäessä arvioita kahdesta ajankohtaisesta asiasta? Eikö merkityksellisempää olisi nauttia hyvästä TV-viihteestä sekä valita valtiollemme osaava johtaja?

Monet ehdokkaat ovat päteviä. Haluan edelleen korostaa, ettei pitäisi keskustella siitä, miksei joku voisi päästä toiselle kierrokselle, vaan nimenomaan siitä, millä edellytyksillä sinne voi päästä.


torstai 19. tammikuuta 2012

Sammakko

"Anteeksi annan, mutta en voi unohtaa."

Kyseisen lauseen on jokainen varmasti kuullut tai lukenut jossakin. Pahasti sanottua asiaa tai rumaa tekoa ei ole helppo unhoittaa, jos se pääsee satuttamaan syvältä.

Viestintä pyörittää koko meitä ympäröivää inhimillistä maailmaa. Ympäröivien viestien kautta rakennamme merkityksiä, yhdistelemme asioita, muokkaamme maailmankuvaamme ja ymmärrämme asioita.

Vaikeaksi edelliset ajatukset tekee viestinnän abstraktisuus; sitä ei voi nähdä eikä tuntea, joten viestintä voi olla ilmiönä vaikeata hahmottaa. Helpommalla ja vähemmällä päänsäryllä pääsisi hyväksymällä totuuden ympärillä olevasta viestintämassasta ja koittaen selviytyä siellä parhaansa mukaan. Onneksi meillä pienellä osalla viestinnän opiskelijoita on etuoikeus käyttää runsaasti aikaamme vatuloiden ja pyöritellen tähän mielenkiintoiseen ja yhteen maailman tärkeimpään ilmiöön liittyviä asioita. Saatamme saada asioista jotain tolkkua.

Suusta maailmaan päästetty viesti on siinä mielessä kiusallinen, ettei sitä voi deletoida nappia painamalla. Kaikki sanotut asiat jäävät elämään. Monesti tekisi mieli vetää takaisin sanomiaan asioita, kauhoa karanneet sanat suuhun ja nielaista ne vatsan pohjille pimeään hiljaisuuteen. Valitettavasti näin pysty tekemään. Onneksi aina voi pyytää anteeksi.

"Ajattele ennen kuin sanot" on hyvin kultareunainen ohjeistus. Ajattelemattomista asioista syntyy niljakkaita ruskeita rupikonnia loikkimassa pitkinpoikin aiheuttaen mielipahaa. Tämä seuraava ei ole poliittinen kannanotto, vaan tehty havainto.

Esimerkiksi presidentiksi mielivä Lipposen Paavo käyttää kovin paljon aikaa ajatteluun ennen kuin sanoo mitään ääneen. Tuntuuhan sellainenkin varmaan kanssakeskustelijasta hieman harmilliselta. Hän kuitenkin osaa kokeneena poliitikkona ja esiintyjänä valita sanansa tarkkaan. Joistakin hänen piirteistään voisivat monet ottaa mallia. Ääneni saattoi silti mennä toisaalle.

Tunteiden ottaessa vallan on kieltä paljon vaikeampi hallita. Kuohuva adrenaliini saattaa saada suun tuottamaan sellaista puhetta, jota ei kuuna päivänä haluaisi sanoa ääneen. Silloin yleensä sattuu pahimmat viestinnälliset tapaturmat.

Suusta pääsevä asiattomuus, haukkumasana tai muu sopimaton ilmaus on sellainen sammakko, ettei se muuttuisi prinssiksi, vaikka sitä voisi kuinka pussailla. Pitäisi kuitenkin muistaa pyytää anteeksi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Paikoillaan juoksijat

Suomessa on paljon työttömiä. Ei hälyyttävää määrää, mutta kuitenkin paljon. Lukuja kauhistellaan. Valtiolla menee huonosti, jos työttömyysaste on niin ja niin monta prosenttia. Tämä tilasto, kuten monet muutkin, hämää sen tarkastelijaa. Kuinka moni työttömistä oikeasti haluaisi työskennellä? Onko kyseessä omaa koulutusta vastaavan työn puute vai haluttomuus ylipäätään tehdä töitä?

Opiskelijoiden on jatkuvasti vaikeaa löytää töitä Jyväskylän seudulla. Näin ainakin puhutaan. Kuitenkin lähipiiristäni työllistyy jatkuvalla syötöllä opiskelukavereita. Kyse ei ole mitenkään ylivertaisesta massasta, joka runnoo muiden hakijoiden ohi rekrytoinnissa, vaan aktiivisista ja nöyristä työtä pelkäämättömistä opiskelijoista.

Vaihtoehtoja kouluttamattomille ei kuitenkaan ole tarjolla kovinkaan paljon. Töitä on kuitenkin mahdollista saada melko helposti siivousalalta, puhelinasiakaspalvelu- ja myyntityössä sekä kaupoista kassana tai tuoteiden esittelijänä. Kaikki näistä mahdollisuuksista ovat erittäin aliarvostettuja työnhakijan silmissä ja usein kenties tyydytään surkuttelemaan työttömyyttä ja varojen vähyyttä mielummin kuin haettaisiin kyseisiä työpaikkoja.

Edelleen haluan esittää kysymyksen Suomen työttömille. Kuinka oikeasti tosissaan ja vakavissaan valittaa työttömyyttä haettuaan näitä kaikkia pestejä? Vasta aktiivisen työnhaun jälkeen voi  mielestäni laittaa rukkaset naulaan ja valittaa. Kyse on siitä, mitä on valmis tekemään.

Arvostan toki suunnattomasti heitä, jotka uskaltavat olla työttömänä Suomessa, jossa työnteonkulttuuria ihannoidaan. Status "työtön" aiheuttaa yleensä pitkiä katseita, mutta todennäköisesti työttömänä on lokoisaa olla. Jos vähävaraisena tulee toimeen, on lokoisat oltavat.

Rahaton, työtä vailla? Ota itseäsi niskasta kiinni. Nöyrry hippusen verran. Hae töitä. Kaikkialta. Siten työllistyt. Erityisesti puhelinhommiin lähtiessä kannattaa ennalta selvitellä minkälaiseen yritykseen on menossa, ettei tule pettymyksiä. Jonkun toisen työnantajan palveluksessa hommat olisivat voineet olla paljon parempia.

Ihmiset, nyt loppuu se paikallaan juokseminen ja valitus. Asioita voi muuttaa, jos oikeasti haluaa. Ei muuta kuin haku päälle!

tiistai 17. tammikuuta 2012

Pysäkille juoksijat

Tyylikkäästi myöhässä. Siten kannattaa kuulemma saapua tilaisuuksiin, tapahtumiin ja juhliin. Saa muut odottamaan itseään ja sitä myöten kenties mukavamman vastaanoton. Tällöin myös harvalta jää saapuminen huomaamatta. Joka paikasta ei kannata kuitenkaan myöhästyä. Myöhästyminen on huono tapa ja kaikki eivät odota.

Ajoissa lähteminen on vain aina niin vaikeaa, vai kuinka? Valmiina lähtöön saattaa olla puolituntia ennen H-hetkeä, mutta oikealla hetkellä liikahtaminen on usein hyvin ylivoimaista. Mistähän tällainen "viime hetken"- kulttuuri johtuu? On toisaalta olemassa myös niitä, jotka lähtevät liikkeelle silloin puolituntia ennen H-hetkeä  ollessaan valmiita, etteivät vain myöhästy. He odottavat sitten iloisesti hymyillen määränpäässä näitä myöhässä tulevia. Muuten paikalla ei olisi ketään ajoissa.

Surullista on olla viimehetkenlähtijä, jos liikkuu paljon julkisilla kulkupeleillä. Linja-auto ja juna eivät odota. Kuinka monet kerrat onkaan tullut katseltua kaukana itsepintaisesti eteneviä punaisia perävaloja. Vaikka varmasti olisi ehtinyt ajoissa, jos olisi halunnut. Tai pystynyt.

Tuleekohan myöhästymisen tunteesta johtuvasta adrenaliiniryöpystä riippuvaiseksi? Onhan se superextremeä juosta junalle aikaa vastaan ajatellen "ehtiiköhän ne ovet mennä kiinni ennen kuin ehdin sisään? Aukeaakohan ne vielä sen jälkeen painamalla vihreää?". Kenties myöhään lähteminen on vain ylimääräisen jännityksen hakemista arkeen.

Meitä on moneen junaan. Ja jokaiseen vaunuun. Jokaiselle on paikkansa. Oletko ajoissa, ajallaan vai myöhässä? Aamu on oikeastaan ihan mukavaa aloittaa pienellä reippailulla bussipysäkille.

Kivempaa olisi juosta naapurien, kohtalotovereiden, kanssa samaa matkaa, mutta jostain kummallisesta syystä he aina jatkavat matkaansa kävellen jonkun tullessa näköpiiriin. Kai se on hiukan noloa näyttää olevansa myöhässä.

Huomenna aamulla juostaan kaikki yhdessä pysäkille!

maanantai 16. tammikuuta 2012

Oodi kyykälle

Yliopisto on antanut minulle paljon. Olen oppinut lukemattomia asioita. Välillä ollaan itketty, toisinaan on ihan hauskaa. Kuitenkin kaiken päivittäisen kokoaikaisen informaatiotsunamin seassa pyristellessä on yksi hieno hetki jäänyt erityisesti mieleen: lähdin pakkasta uhmaten itsenäisyyspäivänä 2010 pelaamaan kyykkää. Kyykkä on kenties mukavin (joukkue)laji, jota olen koskaan harrastanut. Taas näin jalkapalloijana joudun tietenkin perustelemaan väitettäni, ettei seuraavissa harjoituksissa tule sukille kovin pahasti.

Vapaasti mukaillen Internetin tietolähteitä (no juu myös wikipediaa) ajattelin muutamalla lauseella kertoa lajin perinteistä ja syntyhistoriasta. Moni ystävistäni, joille olen kyykkää hehkuttanut, on lajista kuullut, muttei tiedä tuon taivaallista siitä.

Kyykän juuret ovat pitkällä Suomen historiassa. Vienan karjalasta kerättyjen tietojen pohjalta kirjailija I. K. Inha kirjoitti kyykästä jo vuonna 1894. Seuraava merkittävä ja mainitsemisen arvoinen etappi historiallisella lajilla oli vuonna 1964, jolloin Karjalassa perustettiin Kyykkävaltuuskunta valvomaan toimintaa, kehittämään lajia sekä järjestämään kilpailuja. Nykyisin valtakunnan kattojärjestö Suomen Kyykkäliitto (1993) toimii  SLU:n alaisuudessa.

Kyykkä on siis suomalainen heittolaji ja joidenkin mielestä ainoa täysin suomalainen laji, jossa järjestetään myös MM-kilpailut. Mukavinta kyykkää on pelata neljän hengen joukkueilla eli 4v4. Kyykkää voisi luonnehtia peliksi, jossa on vaikutteita mölkystä, muttei kuitenkaan juuri mitään samaa! Etäisesti löydän tästä (heitto)lajista yhtymäkohtia myös curlingiin.

Pelin idea on siis heittää pesäpallomailan kokoisilla puumailoilla (kartuilla) pieniä puisia rivissä olevia palikoita (kyykkiä). Kyykkiä on molempien joukkueiden päädyissä neljäkymmentä ja ne ovat rivissä kahdessa kerroksessa eli 20 paria vierekkäin. Tarkoitus on ensimmäisillä heitoilla kaataa kyykkätorneja ja myöhemmillä heitoilla "putsata" pelialue sinne jääneistä kyykistä. Kartun heittotyyli on vapaa, mutta heiton täytyy lähteä omalta kenttäalueelta.




Pelin tavoite on saada kenttä puhtaaksi mahdollisimman vähillä heitoilla, joita joukkueella on käytössä 16 päätyä kohden.

Erityisen mukavaksi lajin tekee sen vaatimustaso. Kyykän voi taitaa, vaikkei olisi koskaan mitään heittolajia harrastanut. Varsinkaan kyykän opiskelijapeleissä ei pelata verenmaku suussa. Voittamisen ja heittämisen ohella energiat kuluvat vastustajan psyykkaamiseen sekä lämmikkeiden nauttimiseen. Vastapuolen pelaajille saa todellakin huudella. Minttukaakao termospullossa on erittäin suosittu ja hyvä urheilujuoma tämän lajin harrastajien keskuudessa.

Hyvät pelikaverit, musiikki, lämmin juoma, mahtava meininki ja hyvät heitot ovat täydellisen talvipäivän resepti. Jos et ole koskaan kokeillut kyykkää, suosittelen erittäin lämpimästi hakeutumaan pelin pariin. Seuraava erinomainen mahdollisuus päästä ainakin seuraamaan kyykkää on pian helmikuussa Tampereella, jossa järjestetään Akateemisen kyykän MM-kilpailut. http://www.kyykka.fi/
Kyseinen turnaus on osallistujamäärältään maailman suurin kyykkäkilpailu. Itse pääsen onneksi tänäkin vuonna pelaamaan. Seuraavassa videoclipissä on pieni puraisu tapahtumasta.








Kiitos kyykkäaktiivisten ainejärjestökavereiden vihkiydyin laijin saloihin. Muutaman kerran olen pelannut, kertaakaan en ole ka(a)tunut. Jos saat kutsun kyykkäpeleihin, älä epäröi hetkeäkään lähtä kokeilemaan!

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Sit ku

Onko sinulla haaveita? Kaikilla on. Oletko toteuttanut niitä? Tai edes yrittänyt toteuttaa? Kai sinulla on vähintään hieno suunnitelma, jonka avulla teet elämästäsi rikkaampaa ja tulet onnelliseksi? Olethan, voi hyvänen aika, jo edes miettinyt, mitä kaikkea haluaisit kokea, tehdä ja saavuttaa?

Epätoivon ja lohduttomuuden hetkellä elämämme kiintopisteet auttavat meitä jaksamaan. Kaikki haaveet ja unelmat eivät tietenkään ole saavutettavissa. Siksi niillä on omat käsitteensä. Unelmien kautta elämme ja hengitämme. Niihin on aina huonolla hetkellä mukava tarrautua ja loikkia hetken aikaa pilvilinnan pehmeillä pumpulihattaroilla.

Tavoitteet puolestaan ovat täysin eri asia. Tavoitteiden asettaminen ja niiden systemaattinen tavoittelu puolestaan on järkevää. Tähtäin kannattaa laittaa mahdollisimman korkealle. Tavoitellessa viitosta pääsee todennäköisesti kolmen ja neljän välille, mutta tavoitteen ollessa seitsemässä, oma työmäärä kasvaa ja viitosen saavuttaa huomaamatta.

Sukulaismieheni kertoi viisauksia sukujuhlissa. Keskustelimme haaveiden toteuttamisesta ja sain hyvän vinkin. Jos haluaa tehdä jotain, ei kannata odottaa. Hänen mielestään "sit ku"- ajattelu tekee elämästä raskasta. Valitettavan usein kuulee "sit ku"- lauseita:

- Sit ku saan rahaa, niin...
- Sit ku valmistun, niin...
- Sit ku voitan lotossa, niin...
- Sit ku jään eläkkeelle, niin...

Voisiko suuremman osan "sit ku"- asioista toteuttaa heti? Tai aloittaa yrittämisen? Usein mahdollisuudet ovat silmiemme edessä, mutta joko emme näe niitä tai emme vain uskalla nähdä niitä. Epäonnistumisen pelko on kulttuurissamme niin suuri, ettei riskillä lähdetä kokeilemaan, mielummin vasta kaiken ollessa täysin varmaa. "Sit ku ei oo mitää riskii epäonnistuu, niin sit mä uskallan kokeilla."


Tee itsellesi palvelus. Ole rohkea, uskalla myös epäonnistua.

Carpe diem.


lauantai 14. tammikuuta 2012

Suoritus

Kaikki pitää olla kunnossa ja valmisteltua, jotta tässä voi onnistua. Henkinen kantti on kovalla koetuksella. Löytyykö rohkeutta, yleensä kysytään. Kokemuksesta on luonnollisesti tässäkin suorituksessa apua. Ja täytyy muistaa turvallisuus ennen kaikkea. Pitää huolehtia asianmukaisista suojauksista ja suosituksista.

Ei kannata huolestua, jos ensimmäinen suorituskerta jännittää ja aiheuttaa jopa puistatuksia. Kyseessä on kuitenkin hetken päätähuimaava seikkailu. Parhaimmillaan verenkierto heittää volttia, kylmä hiki nousee otsalle ja syke kiihtyy tähtitieteellisiin lukemiin. Onneksi fyysisiltä loukkaantumisilta onneksi (yleensä) vältytään. Jos yksin kokeileminen pelottaa, niin suosittelen lämpimästi ensimmäistä kertaa parin kanssa. Silloin on helpompi heittäytyä.

Ja koollako ei muka ole väliä? Jo kokeilleet voivat varmasti tukea tätä tarinaa: mitä suurempi, sitä parempi kokemus. Näitä isoimpia ei vain saa kovin helposti yksityiskäyttöön, joten tätä pystyy harvemmin harrastamaan omissa oloissaan. Täytyy uskaltautua julkiselle paikalle.

Kiusallista on myös seuraava dilemma: silloin kun haluaisi kokeilla ei ole mahdollista, ja  mahdollisuuden saadessaan ei pysty! Tai uskalla.

Milloinkohan itse uskallan hypätä ensimmäisen benji-hyppyni? Sitä on pakko kokeilla joskus!

torstai 12. tammikuuta 2012

KVG

Miten ovatkaan ajat muuttuneet?

Ala-asteella meille pidettiin ATK-opetusta. Ensimmäisen kerran taisimme päästä tietokoneille vuonna 1997. Suurimpaan osaan ryhmä- ja muista koulutöistä etsimme ensikäden tietoa valtavista tietokirjoista. Kyllä, kirjoista! Ei Google Scholarista. Tietokonetta käytettiin hyvin harvoin vielä sinä vuonna muuten kuin opetustarkoituksessa.

Silloin meillä ei todellakaan ollut matkapuhelimia. Kenelläkään. Kotona oli lankapuhelimet. Halutessa kaverin ulos leikkimään tai käymään johonkin mentiin ihan oven taakse soittamaan ovikelloa. "Voitko olla?" Tai soitettiin niillä lankapuhelimilla.

Vasta yläaste-ikäisinä aloimme käyttää kännyköitä ja tekstailimme kavereiden kanssa. Tietokone oli koulussa jo enemmän osana työskentelyä, kotona enemmänkin vain pelaamista varten. Minkäänlaisiin pikakeskusteluihin ei pystynyt osallistumaan verkossa. Enemmän nähtiin ulkona ja juteltiin kasvokkain.

Rippikouluiässä käytimme MSN Messengeriä. Senkin käyttöä tietysti rajoitti hankala ystävien lisääminen. Olisi pitänyt aina tietää kaverin sähköpostiosoite. Eikä kaikilla edes ollut sellaista vielä. Mese oli kuitenkin huikea keksintö. Enää ei tarvinnut lähteä niin paljon ulos, koska pystyi juttelemaan nopeasti kavereiden kanssa koneen äärellä. Myös ryhmäkeskustelu onnistui. Irkki tuli ja oli jossain vaiheessa, mutta itselläni ei siitä ole juuri sanottavaa. Todennäköisesti olen menettänyt jotain.

Sitten tuli facebook. Enää ei tarvitse kysyä kavereilta tai uusilta tuttavuuksilta heidän harrastuksistaan, perheestään tai kuulumisistaan. Klikkaus fb-profiiliin valottaa monia asioita. Parhaimmillaan selvittää yhdellä klikkauksella toisen iän, sukulaiset, kiinnostuksen kohteet, seurustelukumppanin, asuinkaupungin ja vaikka mitä. Ei tarvitse enää edes käydä pikakeskustelua, lähettää sähköpostia, tekstaria saati mennä oven takaa kysymään ulos, jotta voisi kysyä edellä mainituista asioista.

Kuitenkin facebook helpottaa kauheasti yhteydenpitoa moniin tuttuihin, sukulaisiin, kavereihin ja ystäviin, joiden kanssa ei muuten pystyisi vaihtamaan kuulumisia helposti. Lisäksi heidät on helppo löytää, ei tarvitse tietää kuin nimi. Kuitenkin kannattaa miettiä tekeekö sosiaalisen median pikaviestit ja muut hienot mahdollisuudet meistä oikeasti sosiaalisempia kuin olisimme ilman?

Googlesta on tullut hakukonevaltias. Ainakin minun silmissäni. Ala-asteen koulutöissä käytimme monia hakukoneita saadaksemme kaipaamamme tiedon. Nyt riittää Google. Google+ toimii samalla tapaa kuin facebook. Jos kaikki fb:n käyttäjät olisivat siellä, saisi myös läheisistään tiedon Googlen kautta. Tällä hetkellä Google dominoi ainakin osaa verkossa tapahtuvasta liikenteestä. Monet kerrat hakukone on antanut vastauksen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen, hieno juttu. Mutta mitä sitten, kun kysyessään apua johonkin visaiseen pulmaan kaverilta, tämä totetaa "kvg" tai "no kato v**** Googlest"? Ei hyvä juttu.

Opettamalla toista oppii itsekin, koska tuttu asia tulee kerrattua. Ei tietokoneeseen kannata jokaisessa asiassa nojata.

Miten ovatkaan ajat muuttuneet?
Google ja facebook tappavat keskustelukulttuurin. Tai ainakin kuristavat sitä niin, että sen on vaikea hengittää. Mitähän kivaa saammekaan kokeilla seuraavaksi?





Maailman kuva

Kulttuuria kannattaa harrastaa. En ole koskaan lähtenyt innoissani teatteriin. Aina olen sieltä poistunut hymy huulilla. En ole koskaan mennyt innosta hihkuen taidenäyttelyyn tai galleriaan. Aina olen niistä poistunut monia vaikuttavia kokemuksia rikkaampana. Elokuvia nyt katsovat kaikki. 

Kävin tänään pitkästä aikaa taidenäyttelyssä Jyväskylän taidemuseossa. Opiskelijalta 3€, minullakin oli varaa maksaa. Tarjolla oli kolme erilaista näyttelyä, mutta yksi nousi selkeästi ylitse muiden. Kiertelin tämän näyttelyn huonetta pitkät tovit, katselin luomusta eri kulmista. Läheltä ja kaukaa. Ylhäältä ja alhaalta. Vasemmalta ja oikealta. En pitänyt siitä. Mutta kuitenkin se herätti hirvittävän analysoinnin halun. Ja sitten katsoin sitä taas joka suunnasta. Ja lopulta pidin siitä. 

Kuvanveistäjien Noora ja Kimmo Schroderuksen taideteos Maailma on todella vaikea ymmärtää ensimmäisellä katselukerralla. Ja ymmärtämättömyys johtaa tyytymättömyyteen ja uteliaisuuteen. Sitä haluaa selvittää teoksen salat. Ensimmäisenä huomion kiinnittää luomuksen valtava koko. Jo massiivisuuden takia Maailma vaatii useita katselmuksia ennen kuin sen salat alkavat aueta. Toisaalta onko kukaan koskaan väittänyt maailman olevan mitenkään pieni paikka?


"Ohhoh Ritva, satuttiinpa taas kauppaan samaan aikaan!"
"No niinpäs sattui. Maailma on pieni . Mitä teille mahtaa kuulua?"


Huoneeseen astuesssa huomio kiinnittyy ensimmäisenä teoksen värimaailmaan, joka on synkkä, musta ja metallinhohtoinen. Toinen välittömästi silmiin pistävä seikka on runsas autojen määrä. Jo ensi vilkaisulla Maailmassa voi todeta olevan paljon autoja ja syvällisemmällä tarkastelulla autojen paljoutta ei voi olla enää ohittamatta. Schoderusten Maailma rakentuu neljästä osasta, joista kauimmaisin yhdistyy kolmeen muuhun sillalla.

Maailmassa tuntuu käsinkosketeltava lohduttomuus. Kauempana kolmesta muusta osasta sijaitseva palanut kylä voi symboloida katastrofialueena ydinaseen jälkiä. Tämä painajaismainen pommi tuhoaisi elämän juuri niin viimeisiä rippeitä myöten kuin Maailmassa on käynyt. Pahimpien nykyajan kauhuskenaarioiden toteutuessa valtaosa meidän tuntemastamme siviilisaatiosta voi muuttua samanlaiseksi kasaksi hiiltä, tuhkaa ja nokea, jos iso pilli soi ja ydinsota syttyisi. Tämä tosiseikka vierittää kylmiä väreitä selkää pitkin Maailman äärellä. Uhkakuva todella konkretisoituu. 



                               Yksityiskohta Katastrofi-alueelta - Detail from the disaster area. Photo Schroderus

Tulkinnalliset haasteet alkavat siirryttäessä siltaa pitkin Maailman toiselle puolelle. Sillan toisella puolella on ihmisiä, Maailman asukkeja, sekä runsaasti niitä autoja. Joista jokainen on rikki! Ehjiä autoja ei tunnu löytyvän. Autojen paljous saattaa kuvastaa saasteiden määrää. Sitä kuinka ihminen omalla toiminnallaan tuhoaa Maailman elinolot. Autoja, autoja ja vielä lisää autoja. Pakokaasuja, tehtaita. Tulevaisuus näyttää synkältä Schroderusten mallissa. Toisaalta autojen huono kunto voi olla kannanotto huolimattomaan ja välinpitämättömään liikennekäyttäytymiseen, joka aiheuttaa vuosittain massoittain henkilövahinkoja sekä kuolonuhreja. Kenties autot on nyt rikottu, ettei niillä voisi enää tehdä pahaa kenellekkään. Ei ihmisille, eikä ilmastolle.



                               Maailma näkymä sillalta - The world wiev from the bridge. Photo Schroderus 


Maailman asukkeja tuntuisi olevan kahdenlaisia. Toiset ovat pukeutuneet säädyllisesti ja näyttävät inhimillisiltä. Toiset puolestaan näyttävät groteskeilta eläviltä kuolleilta. Onkohan ydinpommista aiheutunut laskeuma aiheuttanut iljettäviä muutoksia asukkien ulkomuodossa? Taideteosta tarkasteltaessa kannattaa pistää lisäksi merkille, millaisten alustojen päällä asukit seisovat. Muutamille on siunattu jalkojen alle tuttuja herkkuja. Löytyy mm. Dominoa, Dumle Snackia ja joulupipareita. Kenties tällä halutaan symboloida ja tuoda esille sitä vastakkainasettelua ja vinoumaa, joka elämässä vallitsee. Osalla Maailman ihmisistä on herkullinen asema, mahtia ja mammonaa. Toisaalla ei ole niin hyvin ja tuloerot kasvavat. Epätasa-arvo ja pilaantunut arvomaailma johtavat ennen pitkään asukkien toimintaan.  Kenties osalle Maailman kansasta kurjuus on käynyt ylivoimaiseksi ja he ovat luovuttaneen, kääntäneet selkänsä ongelmille kulkien pois Vuorien lomassa. Vaihtoehtoisesti he ovat saattaneet lähteä etsimään parempaa asuinpaikkaa kaiken toivon kadottua. 


                               Yksityiskohta Vuoristosta - Detail from the mountains. Photo Schroderus


Kaiken keskellä kiintopisteenä kasvaa Maailman ainoa viherkasvi, puu. Puu kuvaa symbolina ennen kaikkea  kasvua ja uutta elämää, joka siitä versoaa. Puun ympärillä on Maailman eläimiä, jotka ovat ainakin toistaiseksi vielä hengissä; osa eläimistä näyttäisi jo menehtyneen. Tulevaisuuden Maailma näyttää siis taiteilijoiden mielestä kovin synkältä, eikä heidän näkemyksensä varmaan kovin kaukana todellisuudesta ole. Taiteilijat kuitenkin antavat pienen toivonkipinän Maailmalle. Mässyjen päällä seisovien kihojen täytyy kuitenkin alkaa toimia ennen kuin on peruuttamattomasti liian myöhäistä ja viimeisen puun viimeinen lehti putoaa.


                               Osa veistoksesta Maailma - Part of the sculpture The world. Photo Schroderus


Monien asiantuntijoiden mielestä Maapallolla kulutetaan raaka-aineita tällä hetkellä roimasti yli luonnonvarojen. Se taitaa olla kiistämätön fakta. Ja ellei kulutustottumuksia muuteta, saattaa jo meidän lapsillamme olla ikävät oltavat tällä planeetalla. Schroderusten kuvaus tulevasta on lohduton. Kuvat tai kirjoitettu teksti eivät kuitenkaan tuo käsille sitä tunnelmaa, jota Maailman lähempi tarkastelu tarjoaa. Se pitää itse kokea paikan päällä.

Onneksi maailmassamme on vielä teattereita. Onneksi maailmassamme on vielä taidenäyttelyitä. Onneksi meillä on vielä toivoa.




Hetkinen. Vai kuvaakohan Maailma sittenkin jo nykyhetkeä?



keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Kirjoitan - siis ajattelenko?

Onnittelut blogini!

Olet pysynyt hengissä viikon kurittomasta kirjoittajastasi huolimatta. Yleensä mielenkiintoni uuteen asiaan säilyy keskimäärin noin kolme päivää. Suuri kävijämäärä tällä sivulla on tuonut aivan uudenlaista intoa kirjoittamiseen. Niin blogi, sinun pitäisikin kiittää lukijoitasi tarusi jatkumisesta. Kokeiluviikko on vierähtänyt ja meidän kannattaa jatkaa yhteistyötämme. Nyt olen löytänyt syvempiä ja muitakin ihmisiä koskettavia syitä kirjoittaa tätä lisää, tunnollisesti ja mahdollisimman laadukkaasti. Ensin blogi, sitten muut. Ei kun mitenhän se meni...

Blogin kirjoittamiselle on monia selityksiä ja kirjoittamisen lähtökohdat ovat täysin yksilöllisiä. Näitä motiiveja tarkasteltaessa on kuitenkin löydettävissä joitakin yleisesti päteviä syitä kirjoittamiselle.  En käsittele asiaa vain omista lähtökohdistani, vaan yritän pureutua näihin kirjoittamisen syihin myös syvemmin.

Jokainen päiväkirjaa kirjoittava voi varmasti vahvistaa seuraavan väitteen. Kirjoittaminen on kuin itselle annettavaa omaa terapiaa. Blogi toimii päiväkirjan tyyppisesti. Iso ero yleensä on siinä, ettei päiväkirjaa näytetä muille. Kirjoittaminen on oivallinen tapa purkaa tuntojaan johonkin konkreettiseen muotoon ja tällöin mietteidensä pariin on helppo palata myöhemmin. Elämän aikana, jopa päivän aikana, tapahtuu niin paljon asioita, ettei kaikkea voi muistaa tallentamatta niistä muistiinpanoja jossakin muodossa. Varsinkin niinä päivinä kun merkityksellisiä tapahtumia tuntuu olevan paljon, on syytä kirjoittaa joitakin niistä muistiin.

Kirjoittamalla voi myös purkaa pahaa oloaan tai laajentaa riemuaan. Esimerkiksi runojen kirjoittaminen kanavoi hyvin päälimmäisiä tuntoja ja parhaimmillaan helpottaa suuren surun kohdalla tai tekee ilosta vieläkin isomman! Päiväkirjalle on ilmeisesti helppo kertoa murheistaan, onhan se luotettava kaveri. Ei kerro salaisuuksiaan muille.

Blogissa tuntuu olevan sellainen hauska piirre, että jotkut tuntuvat kirjoittavan niitä ikään kuin päiväkirjaansa, jota toivovat muiden lukevan. Kirjoittaisi päivän kuulumiset muutamalle sivulle päiväkirjaan illalla ja jättäisi seuraavana päivänä kirjan auki koulun aulaan. Näitä kirjoituksia luetaan oletettavasti melko paljon, vaikkei kovin moni sitä myöntäisi. Seiska-lehden levikkikin on kovin suuri, vaikkei sitä kuulemma kukaan lue. Muiden tekemisiä on vain niin kiva urkkia. Ihmiset ovat uteliaita. Eikä siinä mitään pahaa ole. Uteliaisuus on oppimisen paras perusta. Oppiminen taas avaa maailman portit.

Blogin kirjoittajalla voi olla halu viihdyttää, kuten sanomalehtien kolumnisteilla tai pakinoitsijoilla. Tarkoitus voi olla tuottaa kevyttä luettavaa arjen ratoksi vailla sen suurempaa motiivia. Toiset taas haluavat ottaa kenties kantaa mielipidekirjoittajien lailla. Antaa kommenttinsa viikon kuumaan perunaan. Jotkut ehkä haluavat syventää joitakin teemoja tai ajankohtaisia asioita kirjoittamalla niistä. Herättää keskustelua asiasta, pistää ajattelemaan kerran käsiteltyä asiaa uudelleen toisesta näkökulmasta. Kirjoittajahan voi myös provosoida tarkoituksella. Kynällä (näppäimistöllä) on järjettömästi valtaa.

Parhaimmillaan lennokkaan kirjoitusprosessin aikana voi saavuttaa "flow"-tilan, jossa irtautuu täysin todellisuudesta ja uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Tällainen pako todellisuudesta voi olla erittäin tervetullut hektisen arjen keskellä. Samalla tapaa voi käydä lukiessa. Jos olet lukenut Harry Potteria, niin tiedät mistä on kyse. Muu maailma menee muualle hetkeksi ja uppoudut tekemään jotain antautuen sille, uhraten kaiken keskittymisesi ja energiasi. Tällaista voi olla myös kirjoittaminen parhaimmillaan.

Kirjoittaminen on aina ehdottomasti uuden luomista. Jokainen merkki tyhjälle arkille, olkoon koneella tai paperilla, on uutta kirjoitustyötä. Innovointia, itsensä haastamista, ajattelua. Harva näistä tämänkään blogin teksteistä on valmiissa asussaan lähellekkään sellainen kuin aloittaessa oli tarkoitus valmistua. Prosessin aikana pääkopassa kuuluu raksutusta, lauseet vaihtavat paikkaa, jotakin poistuu ja jotakin tulee lisää.

Oman ajattelun kehittämistä ei voi liiaksi korostaa puhuttaessa tärkeistä elämäntaidoista. Tarkoitukseni on pureutua tähän teemaan myöhemmissä kirjoituksissa. Näiden pohdintojen kautta voidaan kuitenkin todeta kirjoittamisen olevan ajattelutyötä parhaimmillaan. Suosittelen lämpimästi!





tiistai 10. tammikuuta 2012

Tule ystäväksi näin

Talvisaikaan suomalaiset ovat kovin paljon yksin. Lukkiutuvat villasukat jalassa koteihinsa pitämään pakkassäitä. Yksinäisyys ja alakulo saattaa vallata mielen, jos ei keksi tarpeeksi intressejä pitääkseen mielen virkeänä. Pimeänä aikanakin tarvitaan sosiaalista kanssakäymistä ja siitä saatavaa hyvinvointia.

Valittelipa tässä vähän aikaa sitten naispuolinen kaverini yksinäisyyttään ja sanoi "jotain tarvisi keksiä". Hänellä oli hyvä suunnitelma seuran hankkimiseksi, mutta minä tyrmäsin ajatuksen ja esitin paljon helpomman ja käytännöllisemman (halvemman) vaihtoehdon.

Kaverini ehdotuksessa "helposti apua yksinäisyyteen"- paketin sisältövaatimuksia oli muutamia:

1. Uskollinen
2. Kiltti
3. Hyväntahtoinen
4. Huolehtivainen

Aika paljon vaadittu, sanoin tähän.
Tärkeitä ominaisuuksia oli myös koulutettavuus, siisteys sekä tietynlainen omatoimisuus. Alkoi mennä jo mahdottomaksi! Yritin tolkuttaa. Ei uskonut, ei kuunnellut. Väitti tietävänsä, että ystävättärelläkin on sellainen. Eikä edes maksanut kauheasti.

Pitihän minun perustella eriäviä mielipiteitäni. Ensinnäkin koulutettavuus. Ilmaiseksi saa myös sellaisia, joihin pystyy vaikuttamaan. Lähes kaikenlaiset, jotka ymmärtävät puhetta kelpaavat. Ja tarpeeksi pitäessä mukana pelisilmää, sopivasti kuria ja lupauksia herkkupaloista niin varmasti taipuu tahtoon. Ei käynyt. Liian isot riskit kuulemma.

Toiseksi kerroin kantani siisteydestä. Mielestäni oli vaihtoehto mikä tahansa, niin silti joutuisi kulkemaan perässä jälkiä keräillen. Kaverin mukaan hänen vaihtoehtonsa sotkisi vähemmän. Hmm... Ikäkysymys sanon minä!  Jätöksiä siellä, jätöksiä täällä. Kai se on aika sama mistä niitä joutuu siistimään, jos joutuu kuitenkin?

Omatoimisuus oli jo liian kova kriteeri. Siitä oltiin yhtä mieltä ja jätettiin siitä keskustelu vähemmälle.

Ulkoiluhalukkuudesta jutustelimme tovin. Kaverini pakkauksessa tuleva vaihtoehto haluaisi usein ulos ja vapaana jos saisi mennä, niin ei haittaisi mitään. Samoin, vastasin. Mitä useammin, sen tyytyväisempi! Ei pidä sitoa liikaa tai pitää sisällä. Molemmat saattaisivat myös karata, jos sille päälle sattuu; tasapeli. Olimme yhtä mieltä lopun perin kaikista ulkoiluun liittyvistä asioista.

Molempien tapauksessa kinkkiseksi kysymykseksi tuli vastakkaisen sukupuolen edustajat. Olisi joskus vaikeaa yrittää hillitä niiden juttuja, kokoaikaisesti täysin mahdotonta. Kimuranttia tuntui nyt olevan.

Loppupuheenvuorossa kaverini perusteli koiran hankkimisen olevan järkevämpää, koska se tottelisi helpommin, sen voisi opettaa sisäsiistiksi (mitä nyt leluja joutuisi keräilemään) ja sillä voisi pitää ulkona hihnaa. Ruokaan saattaisi mennä vähemmän rahaa, joten pieni seuranhankintakustannus ei olisi paha siinä suhteessa.

Noh, olihan tuo ihan hyvin perusteltua. Mielestäni kuitenkin mies olisi pidemmällä tähtäimellä parempi ratkaisu. Hän voisi (joskus) tehdä ruokaa ja (harvoin!) auttaa kotitöissä. Vaatteita tosin varmasti joutuu keräilemään sisällä. Joutuuhan koiran lelujakin! Voihan se koirakin karata, jos sille päälle sattuu... Ja koira uskollinen ystäväkö? Niin kauan, kun saa ruokaa. Ei mies sen lisäksi paljon enempää vaadi, jotain pikku tarpeita saattaa ilmetä silloin tällöin. Miehen hankinta ei maksa mitään ja optimitilanteessa mies käyttää enemmän rahaa sinuun kuin sinä häneen, sanoin kaverilleni. Nauroi vain. Sanoin, että pistää sitten ukon töihin. Tosin silloin hän eí olisi pitämässä seuraa, josta tässä oli alunperin kyse.

Tiukan väännön, verisen taistelun ja kovan verbaalisen sanasodan jälkeen kaverini totesi kuitenkin ottavansa mielummin koiran. Niinpä niin.

Tämä oli naisille suunnattu puhe miesten puolesta.

Vetoan. Älkää jättäkö!




maanantai 9. tammikuuta 2012

Mars

Planeetat alkavat olla linjassa. Merkurius, Venus, Mars. Vuosi 2012. Ei enää montaakaan tuntia suuren hetken koittamiseen. Hetkeen, joka koskettaa valtaosaa tietyn ikäluokan suomalaisia. Kuuleman mukaan kuitenkin pienempää osaa kuin menneinä vuosina. Mistä mahtaa olla kysymys? Mikä saa pian tuhannet nuoret aikuiset liikkeelle?

Velvollisuus kutsuu. Edessä kymmeniä, toisilla satoja kunnianpäiviä. Monet vaatettajat ovat huomenna työllistettyjä rättien vaihtaessa omistajaa. Tuhansia sänkyjä pedataan yhden aikaisesti, vielä miljoonia hiuksia ajalellaan lattialle. Karvat eivät kuitenkaan kauaa lattialla lepäile. Pään siistimisen jälkeen alokas tarttuu lastaan ja siistii lattian. Tervetuloa armeijaan!

Tämä maanantai on monille nuorille miehille yksi elämän jännittävimmistä päivistä. Tuttu ympäristö, kaverit ja jopa omat vaatteet vaihtuvat kaikki uusiin. Eikä välttämättä niin mukaviin. Alkamassa on kattava, mittava ja antava elämänkoulun mielenkiintoinen vaihe.

Monet luistavat tästä kansalaisvelvollisuudesta. Murto-osalla on hyvä tai lääketieteellinen syy. Ja tosiaan tänä vuonna kutsunnoista määrättiin ilmeisesti ennätysvähän alokkaita palvelukseen. Rahat ovat lopussa. Sielläkin. Eipä tarvitse ihan heti itse lähteä kertausharjoituksiin.

Olen 19kk palveluksessaoloni aikana tutustunut läheltä niin puolustusvoimain hyviin kuin huonoihin puoliinkin. Molempia löytyy runsaasti. Kehittämistarpeet ovat mielestäni edelleen aika yksinkertaisia ja helppoja toteuttaa. Kouluttajat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Toiset luottavat johtamistyylissään lujaan auktoriteettiin, kuriin ja tiukkoihin käskyihin. Toinen ryhmä puolestaan johtaa pilkesilmäkulmassa omalla esimerkillään ja pyrkii rakentamaan yhteishenkeä toiminnan tehokkuuden perustaksi. Tämä jälkimmäinen on ehdottomasti malli, jota suosin. Näihin kahteen ryhmään voidaan jakaa muitakin kasvatustehtävissä työskenteleviä: opettajat, urheiluvalmentajat jne. Totta on myös kurin tarve käsiteltäessä aseita ja räjähteitä, mutta kaiken tekemisen ei silti tarvitsisi olla niin jäykkää. Toivottavasti uusille palleroille sattuu hyvät kouluttajat. Yksistään jo se määrittää hyvin pitkälti onko palveluksessa kivaa vai ei.

Asepalvelukseeni astumista kritisoitiin kerran kysymällä miksi haluan oppia tappamaan ihmisiä. Huh miten väärä kysymys. Ei Suomen Puolusvoimissa harjoitella tappamista itseisarvona ja korkeimpana prioriteettina. Korkeintaan voidaan puhua puolustautumisesta. Kyvystä selvitytä äärimmäisissä olosuhteissa.

Puolustusvoimat ovat tällä hetkellä suurena säästökohteena valtion budjetissa. Toivottavasti pojat saavat vielä talvivarusteet talon puolesta. Tammikuun pakkasyönä on muuten kylmä kaivaa kuoppaa routaiseen maahan hallan laskeutuessa.

Nykyinen maailmantilanne sekä Suomen sisäpoliittinen tilanne ovat pitäneet yllä keskustelua NATO-jäsenyyden tarpeellisuudesta ja sen seurauksista. Kantaa asiaan ottamatta voi todeta, että NATO:on liittyminen ja siitä seuraava palkka-armeijaan siirtyminen toisivat valtavia säästöjä, kyllä. Asevelvollisuus Suomessa päättyisi, upseerien virkojen määrä romahtaisi ja uraansa jatkavat muuttaisivat ulkomaille töihin. Mihin Puolustusvoimia sitten oikein tarvitaan, jos meitä ei uhkaa enää idästä hyökkäävät norjalaiset kalastajat? Asian voi esittää vertauksena:

Jos asut kerrostalossa, niin voit varmaan myöntää talosi alaoven laitettavan lukkoon illalla ellei se ole jo koko päivän lukossa. Miksi se ovi sitten laitetaan lukkoon? Ettei sisään tulisi sinne kuulumattomia henkilöitä? Kyllä. Tulisiko heitä, jos ovi olisi koko yön auki? Ei välttämättä, mutta ehkä. Suomi ei koe tällä hetkellä sotilaallista uhkaa. Meillä on Pohjoismaiden suurimmat puolustusvoimat. Olisiko uhka realistisempi, jos meidän ovemme olisi auki?

Joka tapauksessa ollaan sotilaskoulutuksesta ja kaikenlaisista tappamispuheista mitä mieltä tahansa, niin olen sataprosenttisesti sen takana, että palveluksesta on hyötyä nuorelle miehelle. Koulutuksen aikana oppii itsestään paljon uusia asioita, oppii selviytymään maastossa, pukeutumaan pakkasella oikein, tulemaan toimeen erilaisten ihmisen kanssa, toimimaan yhteistyössä saavuttaakseen yhteiset tavoitteet. Jotkut oppivat jopa johtamaan ja ottamaan vastuuta muista, kaikki itsestään.

Muutenkin tämän hetkinen koulutus saattaa olla nykyaikaiseen sodankäyntiin hieman vanhanaikaista. Vähän samalla tapaa kuin Puola valmistautui ottamaan Saksan hyökkäystä syyyskuussa 1939. Ratsumiehet olivat hyvin koulutettuja ja elukat kunnossa, mutta vastaan päristelikin Natsi-Saksan tankkeja. Tietäähän sen miten siinä kävi. Viisi minuuttia ja vihellys.

Jos Puolustusvoimat joskus jostain syystä lakkautetaan, toivon kovasti sen sijalle jotain muuta mallia, jolla jatketaan hyvää ja tärkeää kasvatustyötä. Mielestäni ei olisi huono ajatus tarjota tytöille mahdollisuutta johonkin samankaltaiseen omaan koulutukseen. Tekisi monelle nuorelle naisellekin erittäin hyvää päästä harjoittelemaan auktoriteetin kunnioitusta, kehittämään itseään ja kokeilemaan rajojaan.


Päivät intissä ovat kamalan ihania tai ihanan kamalia. Joskus pääsee sotilaskotiin ostamaan munkkia ja Mars-patukoita. Herkkuhetkistä kannattaa nauttia. Ja ostaa myös pahan päivän varalle. Voi olla, ettei Herra Kersantti heti päästä uudelleen ostoksille.

Tänään se siis alkaa. Uudet saapumiserät astuvat pelokkaina kasarmien porteista. Ensimmäinen lähes uneton yö tusinan vieraan miehen kanssa, jotka kuorsaavat ja piereskelevät ja mahtava aamuherätys itseään täynnä olevien alikersanttien huutoon. Kyllä sieltä kaikki selviävät. Ei tarvitse tehdä kuin mitä käsketään eikä siellä mahdottomuuksiin tarvitse revetä. Elämässä on tulossa paljon suurempiakin haasteita kuin asepalveluksen suorittaminen. Se vain antaa eväitä kohdata tulevaa.

Eipä sitte muuta kuin alokkaat muotoon ja kohti mielenkiintoisia seikkailuja.

Osasto, tahdissa, mars!

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Lumia

Ensin tuli hanget korkeat nietokset, sitten kylmät paukkuvat pakkaset.

Ikkuna on paukkunut tänään. Ensimmäistä kertää tänä talvena. Olin ulkona ilman pipoa, vanhasta tottumuksesta. -13 astetta ja se viima. Ja lyhyet alushousut. Hrrrr. Toivottavasti kerrasta oppii.
Nyt sisällä lämpöisessä osaa nauttia olostaan. Hyvän italialaisen nuoren ystäväni Negroamaro Cabernet Sauvignon Puglian (2009) kanssa mietimme vähän pidemmälle jo yhdessä aiemmassa tekstissä sivuttua asiaa.

Ensilumi on merkityksellinen hetki joka vuosi. Lumen tulo katkaisee pitkään jatkuneen syksyn pimeän jakson. Lumi lähes kaksinkertaistaa valon määrän. Huolimatta ihmisten lumimaahan liittyvistä valitteluista valkoinen maisema tuo tiettyä herkkyyttä ympärillemme. Mielestäni aamuauringon valossa paksujen kinosten peitossa kimaltelevat puut ovat jopa kauniimpia kuin kesän vehreässä loistossaan.

Ensilumeen liittyvää hauskuutta kuvataan Muumeissakin siinä jaksossa, jossa Muumipeikko herää talviuniltaan ja lähtee talven leikkeihin Pikku Myyn kanssa. Ja näkee sen riemun lapsistakin. Talven ensimmäinen lumipallo on vaan niin nasta heittää.

Eräs tuttuni kertoi taannoin ideoineensa kansalliseksi juhlapäiväksi ensilumenpäivää. Veikeä ajatus. Sehän olisi lähes joka kaupungissa eri aikaan! Jos nyt ei eri päivänä, niin ainakin juhla alkaisi todennäköisesti eri kellonaikoihin eri paikoissa. Tällöin saisimme ehkä entistä enemmän irti talven ensimmäisistä lumiukoista.

Toisinaan tuntuu siltä, ettei meillä Suomessa oikein osata arvostaa monipuolisia vuodenaikoja kylliksi. Onhan miinus 20 astetta jo toki liikaa, mutta ei pikkupakkanen pahaa tee. Hiihtäminenkin on oivallinen harrastus. Laskettelusta puhumattakaan. Terveisiä puuteria Itävallassa pöllyttäville ystävilleni!

Jatkuva kolmenkymmenen asteen helteessä oleskelu alkaisi varmasti myös tympiä. Toisaalta pääsisihän Suomeen aina lomalle, jos sattuisi asumaan etelämpänä. Joka tapauksessa vuodenajat, myös märkä syksy ja kylmä talvi, ovat rikkaus, joiden nauttimiseen suodusta etuoikeudesta ei pitäisi valittaa, vaan ottaa kaikki irti! Jokainen kelistä johtuva murhe on paljon pienempi pukeutuessaan oikein ja aina voi lohduttautua sillä, että sää on oikeastaan niitä harvoja asioita joille ei itse voi yhtään mitään. Ja parempihan se on olla edes joku sää kuin ei säätä ollenkaan, kuten tänään illalla TV:ssäkin jo todettiin.

Maahan satava lumi myös hautaa paljon alleen. Luonto piilottaa paljon silmiltämme osaksi vuotta. Toiselle lumen tulo voi kuvata uuden alkua, toiselle vanhan päättymistä. Raskaina maahan putoavat märät suuret hiutaleet voivat tuntua taivaan putoamiselta niskaan. Runouden kautta on hyvä lähtä hakemaan tavoittelemaansa tunnelmaa ja hetkeä.



Talven ensilumi
satoi raskaana maahan
peittäen särkyneen sydämen
yhä punaisena
sykkivät sirpaleet.

Kuollut, kylmä ja rikottu rakkaus
valkoisessa hangessa.




Siinä oli paljon erilaisia lumia. Tässä vielä vuoden 2011 kovin Lumia. Jos et ole nähnyt tätä, niin nyt viimeistään kannattaa yllättyä. Ja on aivan sama mille matkapuhelinmerkille on uskollinen.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Tähtitarhassa

Viini ei ollut tänään seuranani. Mutta ei se mitään. Kirjaimet tuntuvat löytävän paikkansa tänään muutoinkin.

Viikkoja sitten kalvoi mieltäni pieni asia. En voinut päästää sitä tänne. En vielä silloin. Päästin pihauksen verran ystävälle. Se helpotti hiukan. Pieni asia paisui kuitenkin suuremmaksi. Eilen olin pakahtua. Tänään autuus. Nimenomaan yliluonnollinen onnellisuus. Joka kuitenkin sisälläni oli viipynyt jo tovin. Ja jota voi tänään jakaa.

Olen vallan viehättynyt TV:ssä pyörivistä kykyjenetsintäohjelmista. Olen seurannut kiinnostuneena monia formaatteja aina aikani antaessaan myöten ja kun tarjontaa on ollut. Pop Star, Idols, Talent, X Factor, suomalaiset, brittiversiot, australian, jenkkien... Tarjontaa on ainakin ollut paljon. Ja on edelleen.

Tämän kauden USA:n The X Factor- sarja sykähdytti heti. Koelauluista lähtien  oli todellakin "meillä täällä kaikki on suurta"- meininki. Ensimmäinen esitys tuomaristolle ja suurelle live-yleisölle taustamusiikin kanssa. Idolsissa kokelaat kävelevät lätkän päälle seisomaan ja sanovat "jännittää vähäse".

Simon Cowelille kiitos. Hän vei shown(!) Amerikkaan, koska uskoi löytävänsä maan parhaan laulajan. Tiesin jo koelauluissa sen löytyneen. Simon ei vielä finaalin kynnykselläkään. Siitä soo soo.

Jo seuraava "first audition" räjäytti pankin nuoren Melanien noustessa lavalle. Ja hei, jo tässä vaiheessa on ihan ok itkee.
Twisti Leona Lewisiä, Beyoncéa, Mariah Careyta ja Whitney Houstonia. Jos Simon ei löytänyt maan parasta laulajaa, niin voi lohduttautua ainakin yhdellä täydellisellä.

Kilpailussa oli toki monia monia muitakin aivan loistavia, omaperäisiä ja koskettavia artisteja ja artistien alkuja. Finaaleissa nähtiin kolme alle 15-vuotiasta. Astro, Rachel Crow ja Drew. Heistä varmasti kuullaan vielä. Paljon.

Ihmiset katsovat näitä(kin) ohjelmia eri syistä. Osa katsojista valitsee suosikkinsa jo alussa ja seuraa tämän matkaa halki kilpailun määränpäänä suuri unelma voitosta. Kun suosikki putoaa, saattaa katsoja pettyä kovin ja jättää myös oman leikkinsä sikseen. Toisaalta siinä vaiheessa on myös helppo vaihtaa suosikkia ja jatkaa sarjan seuraamista. Glory hunterit.

Onneksi oma suosikkini pääsi pitkälle. Sisintäni pakahduttanut pienisuuri asia oli juuri tämän suosikin menestyminen kilpailussa. Eihän siitä voinut mainita ennen kuin jakso olisi esitetty Suomen TV:ssä. Ei ole kivaa olla spoileri. Siis broileri. Noh. Siis spoilata. Noin.

Melanien matka meinasi kuitenkin katketa jo ennen finaaleja jonkin kumman Simon Cowellin aivopierun takia. Pamaus kuului kyllä. Hän lähetti tyttöraukan jo kerran kotiin!! Kilpailun parhaan laulajan. Muu tuomaristo sai Simonin pyörtämään päänsä ja hän lensi Amaron perheen kotiin pyytämään anteeksi ja kutsumaan tytön takaisin kilpailuun. Simon Suuri myönsi virheensä. Lopputulos? Huikea.

Jos tämä koskettava hetki meni ohitsesi tänään, niin tästä voit katsoa miltä näyttää unelmansa saavuttanut ihminen. Ollaan ytimessä.

The X Factor oli upea, suorastaan fantastinen show. Katsoin toki suurimman osan jaksoista Youtubesta, välttääkseni mainokset ja kaikenmaailman draamatarinat jokaisen kilpailijan elämästä, mutta tunnelma välittyi. Pepsin sponsoroimana lavalle nousi maailman eturivin artistit. Voisivatkohan vipata Kreikalle vähäsen?

Esimerkiksi aikaisempiin Suomen Idols- kilpailuihin verrattaessa X Factoryn esiintyjäkaarti liikkui omissa sfääreissään. Sillä kaudella kun se "Ilkka Joku" voitti, niin tämän kauden The X Factor kilpailun 16. paras laulaja olisi pessyt täällä Suomessa kaikki finalistit mennen tullen. Ja kuivannutkin vielä samalla biisillä.

Jotenkin kaiken tämän jälkeen starttaavat suomenidolsit ja thevoiceoffinlandit tuntuivat alkuun "vähän" latteilta. Ehkä syy on juuri siinä, etteivät formaatit ole suomalaisia ja liika matkiminen alkaa kyllästyttää?
Onneksi nyt on ollut erittäin hyviä laulajia Suomenkin kilpailuissa.

Vielä tunnelmoidakseni Melanien hienosta ja ansaitusta(?) voitosta, pyydän kiinnittämään huomion jälkimmäisen videon kohtaan, jossa näytetään yleisöä - "sytkärimerta". Liikuttava, pysäyttävä hetki voittajan laulaessa. Pian tämän jälkeen lavalle nousevat muut finalistit, muut tähdet. Lavalle sataa kultaisia tähtiä. Kaikkien keskellä liikutuksen ja onnenkyyneleiden kanssa kamppaillen laulava nuori nainen on itse illan suurin tähti. Suurin ja kirkkain tähti ansaitussa tähtitarhassaan.

perjantai 6. tammikuuta 2012

MG - huuma, sydämet yhteen

Vaikea sanoa sataako tuo lumi nyt alhaalta ylöspäin vai miten. Kova on puhuri. Niin se tuli taas kirjoittamisen aika.

Olen hieman huolestuneena seurannut tämän vuoden aikana erään suomalaisen nuoren miehen edesottamuksia. Perässä ei ole sentään tarvinnut juosta, koska kaverin edustajien nettisivuilta kyllä löytää seuraavan paikan, jossa mies heitetään jälleen valokeilaan. Ja onhan häntä mediassakin käsitelty.

Huolestuneena olen seurannut toimintaa, koska tämä nuorukainen kiertää jatkuvasti ympäri Suomea alan kokeneimpien ammattilaisten seurassa ja on nuoresta iästään huolimatta yksi Suomen isoista julkkiksista. Ihmiset ostavat lippuja nähdäkseen hänet siellä missä on hänen show. Siellä missä hän esiintyy, on hän valokeilassa. Hän on saanut tänä vuonna suomalaisten faniensa sydämet yhteen. Hän sulattaa myös tyttöjen sydämet vaatimattomalla olemuksellaan.

Kaikki kunnia suomalaisen rapmusiikin uudelle nousevalle nimelle Mikael Gabrielille, mutta tällä hetkellä Suomessa vallitseva todellinen MG-huuma johtuu vain ja ainoastaan Leijonien Mikael Granlundista.

Tällä tekstillä valitettavasti kannan korteni siihen kekoon, jota haluaisin samalla polkea matalammaksi. Komppaan Alpo Suhosta todetessani, että Granlundia tunnutaan käytettävän hyväksi. Jokainen tiedotusväline, yritys ja säätiö tahtoo hänestä palasen. MG on ollut vuoden sisällä jokaisen jääkiekkoa käsittelevän lehden kannessa. Veikkaaja, Urheilulehti, IS:n SM-liigaliite, vain muutamia mainitakseni. Ja ihan varmasti häntä käsitteleviä juttuja on ollut valtaosassa Suomessa(kin) ilmestyvistä lehdistä. En ihmettelisi vaikka Mikaelista olisi kirjoitettu jo jalkapallolehdissäkin vertailtaessa hänen saavutuksiaan Teemu Pukkiin (, josta myöhemmin todennäköisesti kirjotan lisää).

Hmm. Johan on taas myrsky, ulkona ja telkkarissa. Tuuli pieksee ikkunaa; Kanada pieksee Suomea. Pikkujellonien taival MM-kisoissa päättyi tänään pronssiottelutappioon isäntämaa Kanadalle. Se ei varmaan yllättänyt ketään? Toivon vain hartaasti ettei finaalipaikan, ja samalla mitalin, menetys ole suomalaisten mielestä Mikael Granlundin syy. Eiköhän poika saanut kärsiä jo aivan tarpeeksi tajutessaan kiekon karanneen. Finaalipaikan karanneen. Suuren unelman karanneen. Joukkueen kapteenin maailma mureni. Hän varmasti tunsi pettäneensä joukkueen lisäksi myös Suomen jääkiekkokansan.

Siitäkin olen Suhosen kanssa samaa mieltä, että nyt HIFK voisi antaa kaverin levätä. Myös median edustajat ja koko muu lauma, joka odottaa haaskalle pääsyä väsyneen Leijonan palatessa Suomeen. Älkää nyt jumankekka pilatko koko Suomen yhtä lupaavimmista urheilijoista jo ennen kuin hän täyttää 20 vuotta!! Mukava jätkäkin. Ainakin toistaiseksi...

Mikael Granlund oli yksi vuoden 2011 maailmanmestaruusjoukkueen kulmakiviä ja Suomi puolustaa kotikisoissa tätä mestaruutta taas keväällä. Granlund on silloin vuoden vanhempi, voittanut ehkä SM-liigan pistepörssin ja muutenkin kovin jätkä kotimaan kiekkokaukaloissa. Silloin hän lunastaa takaisin sankarin viitan ja sen säihkyvän kruunun, joka hänen kokemattomaan päähänsä painettiin viime keväänä, ja joka pudotettiin sieltä tylysti yhden rakkarimokan jälkeen. Silloin Mikael Granlund näyttää TAAS mistä hänet on tehty. Silloin taituri nähdään todennäköisesti viimeistä kertaa Suomen jäillä hyvin pitkään aikaan. NHL kutsuu.

Nyt suomalaiset, Mikael Gabrielin sanoin, sydämet yhteen ja peukut pystyyn kevättä ajatellen. 4. sija on pikkuleijonilta hyvä saavutus Kanadan kisoista ja Mikke pelasi todella hyvin.

Täytyy vielä näin futismiehenä, ettei homma karkaa ihan lapasesta, lisätä palanen suuren idolini Sami Hyypiän eräästä haastattelusta:

- "Sami Hyypiä, monta MM-jääkiekon ottelua olet koskaan käynyt katsomassa paikan päällä?"
- Sami: "Nolla."

Mutta kyllä Samikin TV:stä kendoa seuraa.

torstai 5. tammikuuta 2012

Da da dam

Pilvi pieni pehmoinen, pimpeli pompeli pom
heitti lumihiutaleen, pimpeli pompeli pom
alas maahan lähtemään
aivan aivan yksinään
pitkä matka maahan on, pimpeli pompeli pom. 

Nyt niitä sitten tulee. Pieniä hattaroita taivaalta, jotka värjäävät maaston kauniin valkoiseksi. Tuovat valoa tähän pimeään talveen. Täällä Keski-Suomessa joulunsa viettäneet saivat kenties nauttia jonkinlaisesta valkeasta joulusta, vaikka vähäluminen oli joulu tänä vuonna täälläkin.

Meren rannalla Etelä-Suomessa ei oikeastaan ollut puhettakaan valkeasta joulusta tai lumesta. Eihän tämä nyt mitenkään poikkeava tilanne ollut verrattuna viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikaisiin jouluihin, mutta viime vuonna "pysyvä" lumi tuli jo lokakuussa ja massiivisesti maahan langennutta vaippaa piti työntää paikoitellen mereen. Lumelle ei ollut maailmassa tilaa. Silloín kiroiltiin. Nyt kiroillaan. Mikään ei kelpaa.

Lukioaikoina kirjoitin esseen ilmastonmuutoksesta. Tekstin tueksi lueskelin aiheeseen liittyviä uutisia ja artikkeileita lehdistä sekä Internetistä. (En wikipediasta. Ehkä vähän.) Tällöin pohdiskelin mitä tapahtuisi, jos ilmastonmuutoksen seurauksena maapallon keskilämpötila nousisi vaikkapa vain pari astetta. Muistaakseni lähteiden perusteella tulos johtaisi Helsingin seudun säätilojen "siirtymiseen" pohjoisemmaksi. Tietäisi kurjia vuosia etelän laskettelukeskuksille, jos lumiraja kulkisi Suomessa Oulun tasolla. Kenties uusia keskuksia ja turismia leviäisi pohjoiseen yli Suomen rajojen.

Etelään tulisi uusia lajeja. Eläinkunnan monimuotoisuus kasvaisi. Tiedä sitten siitäkään onko se hyvä asia. Seitsemän uutta herhiläislajia (ärhäköitä) nykyisten lisäksi. En ole maanviljelyyn perehtynyt, mutta viljasadot ilmeisesti kärsisivät, elleivät saisi vuosittaista lumisuojaa päällensä. Mitä kävisi Suomen maataloudelle? Ei taida hyvin mennä nytkään. Ollaanko sitten viinankaan suhteen omavaraisia, vaikka kuinka tungettaisiin rehuja kallioon?

Paradise Oscarin Euroviisuveisussa lauletaan 9-vuotiaasta Peter pojasta, joka lähtee pelastamaan maapalloa. Kappale koskettaa. Ehkä sen absurdismin takia. Eihän yksittäinen 9-vuotias voi tehdä mitään pelastaakseen maapallon? Eihän?

Mitä minä voisin tehdä? Mitä sinä voisit? Entä me? Voisin yrittää jotain.

"I'm not coming back until she's saved. Da da dam."

Romantikon maailma

Lasillinen punaviiniä.
Rauhallinen, jopa yksinäinen tunnelma.
Siinä oiva startti blogille. Jostainhan sitä pitää aloittaa ja tunnelman luonti on varmasti ihan hyvä ensimmäinen askel.

Maailma romantikon silmin on kovin lohduton. Haaveita, jotka eivät käy toteen. Unelmia, joita ei voi saavuttaa. Tavoitteita, joiden toteutumisesta haaveileminen ei välttämättä ole realismia.

Tuleeko romantikosta inhorealisti? Ainakin romantikko ja haaveilija kokee paljon vastoinkäymisiä. Pian kielteisiä puolia löytää yhä helpommin ja useammista asioista. Kyynisyys. Voi ei... Aletaan olla vaarallisilla vesillä.

Täytyy hyväksyä vastoinkäymiset ja toteutumattomat haaveet. Eläminen on parhaimmillaan juuri unelmointia sekä epäonnistumisia. Elämään kuuluvat suuret nousut ja laskut. Ylämäki näyttää alamäeltä, jos sitä etenee takaperin!

Olisiko parempi elää riskittömästi, neutraalisti, värittömästi? Siis tylsästi! Sulkeutuneena maailmalta.
Jos ei anna itsestään maailmalle, maailma ei anna itsestään sinulle.

Kannattaa siis rohkeasti tarttua uusiin haasteisiin ja kulkea uusia polkuja. Ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu!
Näitä on hyvä mietiskellä rauhallisesti, vaikkapa vain hyvä punaviini seuranaan.