Tuskan prinssi
Kaksi suurinta suomalaista musiikkimaailmaa vapisuttanutta ja suomalaisia liikuttanutta ilmiötä ovat lähtöisin Satulinnasta.
Kultaisena vuonna 1995 Jari Sillanpää kruunattiin tangokuninkaaksi ja hänen ensimmäisen albuminsa myyntimäärä on edelleen maamme kaikkien aikojen kovin. Sillanpään albumi sai siivet nimenomaan Satulinnan voimasta.
Kuinka ollakkaan, Satulinna ja Jari Sillanpää järisyttivät meitä uudelleen 17 vuotta myöhemmin. Tällä kertaa kombinaatio mykisti Vain elämää -ohjelmassa. Etelä-Savon Satulinnaan kerääntyneet Suomen eturivin artistit koskettivat katsojia ja valloittivat ihmiset.
Vain elämää synnytti mykistävän suosiotsunamin ohjelmassa esiintyneille laulajille. Näistä muiden yläpuolelle nousi raptähti Cheek, joka juuri surffasi aallonharjalle esiintyen kahdesti täydelle jäähallille Helsingissä. Muut suositun tv-sarjan tähdet olivat Cheekin lavalla "vain" vieraina.
Olin itse Vain elämää -sarjan edessä usein mykistynyt. Joitakin esityksiä kuuntelin riehakkaasti tanssien, toisia suu auki ihmetellen. Jotkut vain hiljensivät minut hiljaiseen nyyhkytykseen rauhallisten kyynelten valuessa leukaan ja tippuen pisaroina housuille.
Jonne Aaron tiputti pommeja toisensa perään vetämällä suomenkielistä musiikkia repivällä äänellään. Kollegat ristivät hänet tuskan prinssiksi riipivien esitysten seurauksena. Minua on kerran kutsuttu samoin runojeni vaikutuksesta. Yhteys, jos sitä nyt oikeasti edes olikaan, ruudun välityksellä oli niin erikoinen, etten osaa selittää sitä.
Cheek pakotti ihmiset polvilleen aitoudellaan. Musiikista tuttu uho ja ylimielisyys olivat piiloutuneet ja helposti lähestyttävä artisti veti uskottavasti jopa Katri Helenaa. Omana päivänään Cheek kertoi tuntemuksistaan ja siitä kuinka hän kokee tärkeänä tehdä musiikkia, joka jää elämään vielä hänen jälkeensäkin tähän maailmaan. Tuolla lumoavalla hetkellä ymmärsin kauneuden, jonka oman kirjan tekeminen toi elämääni. Sitä ei kukaan vie minulta koskaan pois.
Satulinna
Minun Satulinnaani kuvaan sanalla poikkeava. Runo löytyy Päivänsäteen katseluversiosta kuudennelta paikalta. Upean luontokuvan päällä lepäävä teksti poikkeaa tyyliltään muusta kirjan tuotannosta. Ja juuri siksi sen paikka kirjassa on täysin aukottomasti perusteltu. Ilman Satulinnaa kirja ei olisi mielestäni mitään. Tämä kummajainen on liima kaiken lohduttomuuden, tuskan, rakkauden ja kansien läpi tihkuvan tunteen välillä.
Kerroin tänään pitämässäni puheessa pitäväni sanoilla kikkailusta. Satulinnassa lohikäärmeestä tuli surmanmiekan heilahtaessa lohi ja käärme. Ei mitenkään kekseliästä, tiedän, mutta kokonaisuutden tarkastelu on tässä mielekkäämpää kuin johonkin yksityiskohtaa tarttuminen. Tajusin satuympäristössä kaiken olevan mahdollista ja lopputulos on nähtävissä runon riveiltä. Unimainen taikametsä toimi luovuuden lähteenä. Isäni kuvat todella inspiroivat.
Jos selaat nettikirjaa eteenpäin, huomaat meidän siirtyvän seuraavaksi talveen. Osuvaa sinänsä, tänään jalkapallokentällä paleli varpaita. Ensi viikon teksti käsittelee pelkoa. Pelko on pahasta.
Eräs mies oli lähellä päätyä asiakkaakseni isolla tilauksella myydessäni kirjoja viime syksynä. Kompastuimme keskusteluissa kipuun ja tuskaan. Hän sanoi lukiessa tunteneensa, että "Olli, ei enää!" Hän ei ollut valmis antamaan lahjaksi kirjaa, josta hänelle tuli niin paha olo. Ymmärsin häntä hyvin. Minäkin olen tuntenut tuon hetken. Sanoin: "elämä, ei enää!"
Ja silti satutan itseni aina vain uudelleen.
Tämän blogisarjan tarkoitus oli kertoa miksi Päivänsäde on kirjoitettu. Kirjan ei ole tarkoitus olla koristeltu ja kermalla kuorrutettu kuvaus ihmiselämän iloista ja onnesta, vaan realistinen kuvaus matkasta, jossa välillä myös loukkaa itseään kompastuessaan erilaisiin esteisiin. Tarina on myös kuvaus siitä kuinka kaatumisen jälkeen noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.
Maasta noustaan. Tämähän on vain elämää, vai mitä?
torstai 31. lokakuuta 2013
torstai 24. lokakuuta 2013
Riisuttu 5: Kätkeytyminen
Illat hämärtyy, varjot pitenee. Valo katoaa ja yhä aiemmin laskeutuva pimeys tuntuu kurjalta. Syksy etenee ja pian talvi on täällä. Päivänsäteen tarina kulkee myös vuodenaikojen mukaan. Valoisan ja rakkauden täyttämän kesän runot olen jo pureksinut tämän sarjan kolmessa ensimmäisessä tekstissä. Syksyn tullen kirjan maailma hieman hämärtyy ja tunnelmat synkkenevät. Voitte arvata millainen talvi on tulossa.
Tällä kerralla vajoan muistelmiin purkaen runoa Kätkeytyminen, joka löytyy Päivänsäteen katseluversiosta viidentenä suruisan oravakuvan viereltä.
Olen käyttänyt "orava-aukemaa" aina esimerkkinä esitellessäni kirjaa. Tehkää tekin nyt sama temppu. Kyllähän lukijan huomio aina ensin kiinnittyy aukeamalla olevaan kuvaan. Tässäkin orava hakee ensihuomion. Miltä orava mielestäsi näyttää?
Lue runo ja katso oravaa uudelleen. Muuttuuko se?
Näin me rakensimme kirjaamme. Kuvien ja runojen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa heijastamme rakkauden eri muotoja kirjan kautta lukijoille. Kirjasta välittyy rakkaus ihmiseen ja luontoon. Rakkauteen kuuluu luonnollisesti myös uhrauksia ja menetystä sekä niistä aiheutuvaa pahaa oloa, surua ja ahdistusta.
Aloitin kirjoittaa tätä blogisarjaa, koska halusin kertoa teille miksi Päivänsäde on tehty. Runojen kirjoittaminen on minulle keino purkaa. Toiset laulavat, soittavat, menevät lenkille tai jotakin muuta. Minä kirjoitan. Voisihan tunteesta kirjoittaa myös vaihtoehtoisesti pitkän esseen mutta en saisi niihin mitään voimaa taakse. En saisi syvyyttä oikeasti näyttää sitä latausta, mikä tekstiin kätkeytyy.
Kätkeytyminen tuli pakottamatta. Pyysin itseäni kirjoittamaan miltä tuntuu. Olin menettänyt toivoni, pistänyt pään pensaaseen. Kirjoitin miltä tuntuu mennä piiloon, vetää peitto korviin ja nyyhkyttää vuoteessa.
Kätkeytyminen on Päivänsäteen ensimmäinen sydänsurusta kertova runo. Edellisessä blogitekstissä kerroin onnellisuuden tunteesta vuonna 2009. Orava jakoi kanssani tunteen tuon onnellisuuden kadottamisesta. Me suljimme yhdessä silmämme valolta ja muistelimme pimeydessä miltä oli tuntunut ottaa elämän potkuja vastaan rakkauden vaaleanpunainen kupla suojana.
Takaisin ei voi palata. Ikävän asian hyväksyminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista. Kaihosta ja surusta huolimatta halusin tehdä Päivänsäteestä kirjan, josta on löydettävissä tulevaisuuden uskoa ja toivoa.
Sydän on särkymisen jälkeen pitkään kipeä, mutta korjaantuu. Haavat paranevat, mutta arvet jäävät.
Tällä kerralla vajoan muistelmiin purkaen runoa Kätkeytyminen, joka löytyy Päivänsäteen katseluversiosta viidentenä suruisan oravakuvan viereltä.
Olen käyttänyt "orava-aukemaa" aina esimerkkinä esitellessäni kirjaa. Tehkää tekin nyt sama temppu. Kyllähän lukijan huomio aina ensin kiinnittyy aukeamalla olevaan kuvaan. Tässäkin orava hakee ensihuomion. Miltä orava mielestäsi näyttää?
Lue runo ja katso oravaa uudelleen. Muuttuuko se?
Näin me rakensimme kirjaamme. Kuvien ja runojen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa heijastamme rakkauden eri muotoja kirjan kautta lukijoille. Kirjasta välittyy rakkaus ihmiseen ja luontoon. Rakkauteen kuuluu luonnollisesti myös uhrauksia ja menetystä sekä niistä aiheutuvaa pahaa oloa, surua ja ahdistusta.
Aloitin kirjoittaa tätä blogisarjaa, koska halusin kertoa teille miksi Päivänsäde on tehty. Runojen kirjoittaminen on minulle keino purkaa. Toiset laulavat, soittavat, menevät lenkille tai jotakin muuta. Minä kirjoitan. Voisihan tunteesta kirjoittaa myös vaihtoehtoisesti pitkän esseen mutta en saisi niihin mitään voimaa taakse. En saisi syvyyttä oikeasti näyttää sitä latausta, mikä tekstiin kätkeytyy.
Kätkeytyminen tuli pakottamatta. Pyysin itseäni kirjoittamaan miltä tuntuu. Olin menettänyt toivoni, pistänyt pään pensaaseen. Kirjoitin miltä tuntuu mennä piiloon, vetää peitto korviin ja nyyhkyttää vuoteessa.
Kätkeytyminen on Päivänsäteen ensimmäinen sydänsurusta kertova runo. Edellisessä blogitekstissä kerroin onnellisuuden tunteesta vuonna 2009. Orava jakoi kanssani tunteen tuon onnellisuuden kadottamisesta. Me suljimme yhdessä silmämme valolta ja muistelimme pimeydessä miltä oli tuntunut ottaa elämän potkuja vastaan rakkauden vaaleanpunainen kupla suojana.
Takaisin ei voi palata. Ikävän asian hyväksyminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista. Kaihosta ja surusta huolimatta halusin tehdä Päivänsäteestä kirjan, josta on löydettävissä tulevaisuuden uskoa ja toivoa.
Sydän on särkymisen jälkeen pitkään kipeä, mutta korjaantuu. Haavat paranevat, mutta arvet jäävät.
torstai 17. lokakuuta 2013
Riisuttu 4: Syksy
Päivänsäteen Syksy (neljäs runo) ajoittuu vuoteen 2009, jolloin koin vimeksi olevani onnellinen. Rajusti sanottu, eikö? Onnellisuus on hieman hankala käsite. Se on enemmänkin tunne. Minulle onnellisuuden tunne on sitä, ettei kaipaa mitään lisää, on hyvä olla niin kuin on sillä hetkellä, eikä tarvitse sätkiä päästäkseen eteenpäin. Sätkiminen on tuskastuttava liikkumistapa - kuin polkisi ohutrenkaisella pyörällä juuri sataneessa lumiloskasohjossa pääsemättä juurikaan mihinkään.
Onnellisuus rakentui monesta asiasta. Asiat olivat järjestyneet kivasti. Olin saanut Puolustusvoimista hyvän työpaikan, löysin kivan asunnon (ensimmäiseni) Kotkan keskustasta sekä aloittelin valmentajauraani KTP:n junioreiden kanssa. Uskaltauduin tuona syksynä myös aloittamaan tanssiharrastuksen, joka tosin jäi lyhyeksi jalkapallokiireiden vuoksi. Street & hiphop oli silti kova juttu ja iso tekijä onnellisuuskakussa. Jotenkin tanssiin lähtemisen myötä otin ison askeleen kohti sitä nuorta miestä, joka halusin olla. Välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Samoihin aikoihin runokirjan tekeminen oli kiivaimmillaan.
Eräänä kirpeänä syysaamuna tallustin maastopuvussa työkaverini taloyhtiön pihalle odottamaan häntä. Olimme menossa kimppakyydillä satamaan, josta yhteysalus kelkkoi meidät saareen töihin. Olin hieman etuajassa, joten istahdin odottamaan puiselle penkille. Katselin pihan leikkikenttää.
Hiekkalaatikossa oli keltaisia koivunlehtiä. Liukumäki oli märkä vesipisaroista. Aamun lämpöasteet olivat jo sulattaneet yön hallaa. Katselin harmaata taivasta ja tiesin lähipäivinä ensilumen tulevan.
Nyt ikkunasta katsellessani näen lumisen keinun ja märän liukumäen. Puisella penkillä syntyneen Syksyn säkeet löysivät paikkansa juuri lokakuussa.
Aloitin juuri JJK:n junioreiden valmentajana. Aistin elämässäni tällä hetkellä samaa orastavaa onnellisuutta, jota koin tuolloin vuonna 2009.
Hyvää syksyn jatkoa juuri sinulle. :)
Onnellisuus rakentui monesta asiasta. Asiat olivat järjestyneet kivasti. Olin saanut Puolustusvoimista hyvän työpaikan, löysin kivan asunnon (ensimmäiseni) Kotkan keskustasta sekä aloittelin valmentajauraani KTP:n junioreiden kanssa. Uskaltauduin tuona syksynä myös aloittamaan tanssiharrastuksen, joka tosin jäi lyhyeksi jalkapallokiireiden vuoksi. Street & hiphop oli silti kova juttu ja iso tekijä onnellisuuskakussa. Jotenkin tanssiin lähtemisen myötä otin ison askeleen kohti sitä nuorta miestä, joka halusin olla. Välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Samoihin aikoihin runokirjan tekeminen oli kiivaimmillaan.
Eräänä kirpeänä syysaamuna tallustin maastopuvussa työkaverini taloyhtiön pihalle odottamaan häntä. Olimme menossa kimppakyydillä satamaan, josta yhteysalus kelkkoi meidät saareen töihin. Olin hieman etuajassa, joten istahdin odottamaan puiselle penkille. Katselin pihan leikkikenttää.
Hiekkalaatikossa oli keltaisia koivunlehtiä. Liukumäki oli märkä vesipisaroista. Aamun lämpöasteet olivat jo sulattaneet yön hallaa. Katselin harmaata taivasta ja tiesin lähipäivinä ensilumen tulevan.
Nyt ikkunasta katsellessani näen lumisen keinun ja märän liukumäen. Puisella penkillä syntyneen Syksyn säkeet löysivät paikkansa juuri lokakuussa.
Aloitin juuri JJK:n junioreiden valmentajana. Aistin elämässäni tällä hetkellä samaa orastavaa onnellisuutta, jota koin tuolloin vuonna 2009.
Hyvää syksyn jatkoa juuri sinulle. :)
torstai 10. lokakuuta 2013
Riisuttu 3: Paratiisi
Olen alkuviikon kerännyt voimia ja jättänyt kirjoittamisen vähemmälle. Runoilu tuntui viikonloppuna painolastilta eikä nautinnolta. Oli pakko ottaa etäisyyttä.
En kirjoita vielä uutta runoa, vaan sen sijaan palaan nyt muistoissani kaukaiseen hetkeen ja vuoteen 2005, jolloin kirjoitin runon Paratiisi. Paratiisi löytyy kolmantena kirjani Päivänsäteen katseluversiosta.
Ensimmäinen tallessa oleva runoni on Kylmä yö, joka löytyy myös Päivänsäteestä. Sen kirjoitin keväällä 2005 äidinkielen kolmoskurssilla lukiossa. Paratiisi tuli kynästä loppukesästä ja on siis ensimmäisiä kirjoittamiani runoja. Tekstistä vähän huokuu nuoren kirjoittajan naiivius ja hieman tylsäteräisen kynän sanankäyttö. Toisaalta tekstissä on tunnetta ja tunnelmaa ja pidän juuri näitä seikkoja runojeni tunnuspiirteinä. Ei niinkään sanoilla kikkailua ja krumeluureja, vaan aitoa, omaksuttavaa ja samaistuttavaa tunnetta.
Tuohon aikaan Facebook oli juuri keksitty ameriikoissa, eikä meillä ollut siitä haisun karvaakaan. Me käytimme pikaviestimiseen MSN Messengeriä ja kuvagalleriana IRC- galleriaa. Nykyhetkestä poiketen minulla ei ollut niin sanottuja verkkoystäviä kovinkaan montaa galleria-aikana, muutamia kuitenkin. Vähän hassua myöntää, mutta tuon kesän 2005 aikana verkkoihastuin ensimmäisen kerran.
Jutustelimme usein verkon välityksellä tämän tytön kanssa. On kummallista miten toisesta voi pitää näkemättä. Tai oikeastaan se ei ole kummallista. Toisesta on todella helppo pitää näkemättä, sillä etäisyydestä johtuvat aukot tietoisuudessa täyttää itse ja kuvittelee toisen paremmaksi. Sitä ikään kuin luo toisesta ihmisestä oman mielensä mukaisen illuusion, joka kuitenkin noudattelee tältä saatuja tiedonmurusia.
No minä siis kuitenkin joka tapauksessa "ihastuin" tähän luomaani illuusioon. Erään keskustelun aikana tyttö sanoi nähneensä edellisenä yönä minusta unta. Minä olin nähnyt hänestä unta samana yönä. Tai oikeastaan en siis hänestä, vaan henkilöstä, jonka olin hänen kuviensa ja verkkokeskustelun pohjalta luonut mieleeni.
Kuitenkin kokemus oli hauska ja jännittävä ja jollakin tavalla sähköinen. Kirjoitin runon. Näinhän minä sentään hänen kuvansa ja olin kuullut äänen puhelimessa. Puhelinkeskustelu teki uudesta tutusta paljon henkilökohtaisemman, elävämmän ja todellisemman.
En ole koskaan tavannut kyseistä ihmistä oikeasti. Hän varmasti muistaisi runon edelleen, jos saisi sen käsiinsä. Runo lähti kesäyönä tekstiviestinä lapsuuden kotini läheisyydessä sijaitsevan leikkikentän keinusta.
En kirjoita vielä uutta runoa, vaan sen sijaan palaan nyt muistoissani kaukaiseen hetkeen ja vuoteen 2005, jolloin kirjoitin runon Paratiisi. Paratiisi löytyy kolmantena kirjani Päivänsäteen katseluversiosta.
Ensimmäinen tallessa oleva runoni on Kylmä yö, joka löytyy myös Päivänsäteestä. Sen kirjoitin keväällä 2005 äidinkielen kolmoskurssilla lukiossa. Paratiisi tuli kynästä loppukesästä ja on siis ensimmäisiä kirjoittamiani runoja. Tekstistä vähän huokuu nuoren kirjoittajan naiivius ja hieman tylsäteräisen kynän sanankäyttö. Toisaalta tekstissä on tunnetta ja tunnelmaa ja pidän juuri näitä seikkoja runojeni tunnuspiirteinä. Ei niinkään sanoilla kikkailua ja krumeluureja, vaan aitoa, omaksuttavaa ja samaistuttavaa tunnetta.
Tuohon aikaan Facebook oli juuri keksitty ameriikoissa, eikä meillä ollut siitä haisun karvaakaan. Me käytimme pikaviestimiseen MSN Messengeriä ja kuvagalleriana IRC- galleriaa. Nykyhetkestä poiketen minulla ei ollut niin sanottuja verkkoystäviä kovinkaan montaa galleria-aikana, muutamia kuitenkin. Vähän hassua myöntää, mutta tuon kesän 2005 aikana verkkoihastuin ensimmäisen kerran.
Jutustelimme usein verkon välityksellä tämän tytön kanssa. On kummallista miten toisesta voi pitää näkemättä. Tai oikeastaan se ei ole kummallista. Toisesta on todella helppo pitää näkemättä, sillä etäisyydestä johtuvat aukot tietoisuudessa täyttää itse ja kuvittelee toisen paremmaksi. Sitä ikään kuin luo toisesta ihmisestä oman mielensä mukaisen illuusion, joka kuitenkin noudattelee tältä saatuja tiedonmurusia.
No minä siis kuitenkin joka tapauksessa "ihastuin" tähän luomaani illuusioon. Erään keskustelun aikana tyttö sanoi nähneensä edellisenä yönä minusta unta. Minä olin nähnyt hänestä unta samana yönä. Tai oikeastaan en siis hänestä, vaan henkilöstä, jonka olin hänen kuviensa ja verkkokeskustelun pohjalta luonut mieleeni.
Kuitenkin kokemus oli hauska ja jännittävä ja jollakin tavalla sähköinen. Kirjoitin runon. Näinhän minä sentään hänen kuvansa ja olin kuullut äänen puhelimessa. Puhelinkeskustelu teki uudesta tutusta paljon henkilökohtaisemman, elävämmän ja todellisemman.
En ole koskaan tavannut kyseistä ihmistä oikeasti. Hän varmasti muistaisi runon edelleen, jos saisi sen käsiinsä. Runo lähti kesäyönä tekstiviestinä lapsuuden kotini läheisyydessä sijaitsevan leikkikentän keinusta.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
"Nykyisin kirjoittamista pidetään ajantuhlauksena"
Seuraavat lainaukset aiheuttivat paljon erilaisia tuntemuksia: iloa, ylpeyttä, hämmennystä, häpäeää, surua, vihaa ja toiveikkuutta.
Sitaatit ovat Mihaly Csikszentmihalyin kirjasta Flow - elämän virta.
"Keskeisin tapa käyttää kieltä on runous, - - Koska runomitta auttaa mieltä säilyttämään kokemukset erilaisessa, tiivistetyssä muodossa, se on ihanteellinen keino muotoilla tietoisuutta. Jos joka ilta lukee runokirjaa, se on mielelle sama kuin kuntopyörä keholle - tapa pysyä kunnossa."
"On mahdollista, että ainoa tapa, jolla kirjailijat voivat kokea flow'n, on luoda sanoista maailmoja, joissa he voivat toimia vapaasti pyyhittyään mielestään vaikean todellisuuden olemassaolon. Samoin kuin muutkin flow-toiminnot, kirjoittaminen muuttuu vaaralliseksi jos siitä tulee riippuvuus: se pakottaa kirjailijan uppoamaan rajoitettuun kokemuspiiriin sulkien ennalta ulkopuolelle muut mahdolliset tavat käsitellä tapahtumia. Mutta kun kirjoittamista käytetään kokemuksen kontrolloimiseen antamatta sen kontrolloida mieltä, se on tie loputtomiin löytöihin ja runsaisiin palkkioihin."
"Jokin aika sitten oli vielä hyväksyttyä olla harrastajarunoilija tai esseisti. Nykyisin kirjoittamista pidetään ajantuhlauksena, jos sillä ei ansaitse rahaa (vaikka kuinka vähän). Sitä, että yli kaksikymppinen mies antautuu runojen "rustaamiseen", pidetään suorastaan hävettävänä, elleivät tulokset näy hänen pankkitilillään. Ja ellei henkilö ole erittäin lahjakas, on todella turhaa kirjoittaa suurten ansioiden tai kuuluisuuden toivossa.
Mutta koskaan ei ole ajantuhlausta kirjoittaa sisäisistä syistä. Ensinnäkin kirjoittaminen tarjoaa mielelle selkeän ilmaisumuodon. Se tekee mahdolliseksi merkitä tapahtumia ja kokemuksia muistiin niin että ne voidaan helposti palauttaa mieleen ja elää uudelleen tulevaisuudessa. Se on tapa analysoida ja ymmärtää kokemuksia, itsen kanssa tapahtuvaa kommunikointia, joka luo järjestystä elämäämme."
Sitaatit ovat Mihaly Csikszentmihalyin kirjasta Flow - elämän virta.
"Keskeisin tapa käyttää kieltä on runous, - - Koska runomitta auttaa mieltä säilyttämään kokemukset erilaisessa, tiivistetyssä muodossa, se on ihanteellinen keino muotoilla tietoisuutta. Jos joka ilta lukee runokirjaa, se on mielelle sama kuin kuntopyörä keholle - tapa pysyä kunnossa."
"On mahdollista, että ainoa tapa, jolla kirjailijat voivat kokea flow'n, on luoda sanoista maailmoja, joissa he voivat toimia vapaasti pyyhittyään mielestään vaikean todellisuuden olemassaolon. Samoin kuin muutkin flow-toiminnot, kirjoittaminen muuttuu vaaralliseksi jos siitä tulee riippuvuus: se pakottaa kirjailijan uppoamaan rajoitettuun kokemuspiiriin sulkien ennalta ulkopuolelle muut mahdolliset tavat käsitellä tapahtumia. Mutta kun kirjoittamista käytetään kokemuksen kontrolloimiseen antamatta sen kontrolloida mieltä, se on tie loputtomiin löytöihin ja runsaisiin palkkioihin."
"Jokin aika sitten oli vielä hyväksyttyä olla harrastajarunoilija tai esseisti. Nykyisin kirjoittamista pidetään ajantuhlauksena, jos sillä ei ansaitse rahaa (vaikka kuinka vähän). Sitä, että yli kaksikymppinen mies antautuu runojen "rustaamiseen", pidetään suorastaan hävettävänä, elleivät tulokset näy hänen pankkitilillään. Ja ellei henkilö ole erittäin lahjakas, on todella turhaa kirjoittaa suurten ansioiden tai kuuluisuuden toivossa.
Mutta koskaan ei ole ajantuhlausta kirjoittaa sisäisistä syistä. Ensinnäkin kirjoittaminen tarjoaa mielelle selkeän ilmaisumuodon. Se tekee mahdolliseksi merkitä tapahtumia ja kokemuksia muistiin niin että ne voidaan helposti palauttaa mieleen ja elää uudelleen tulevaisuudessa. Se on tapa analysoida ja ymmärtää kokemuksia, itsen kanssa tapahtuvaa kommunikointia, joka luo järjestystä elämäämme."
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
Riisuttu 2: Kaunis
Tämän iltainen raotus on edellistä huomattavasti vaikeampi eikä mitenkään erityisen mieluinen tehtävä. Haluan kuitenkin ottaa näitä askeleita ja kertoa teille miksi runot ovat syntyneet.
Avaan seuraavaksi tarinan Kaunis -runon taustalla. Runo on järjestyksessä toinen, jonka löydät Päivänsäteen katseluversiosta.
Aukeamasta löytyy minulle valtavasti merkityksellisiä asioita; sekä kuva että teksti palauttavat mieleen vahvoja, lämpöisiä ja rakkaita muistoja. Kuva on otettu Lapissa Ylläksellä. Isäni syöttää kaunista ja harvinaista kuukkelia.
Kuukkeli on mielestäni upeimpia Suomessa asustelevia lintuja. Pääsin itsekin ensimmäisellä Lapinmatkallani syöttämään kuukkelia kädestä. Olin tuolloin vasta 13-vuotias kuudesluokkalainen. Isä osti linnunruokaa ja näytti miten minun kannattaa asettua ruoka kädessäni odottamaan kuukkeleiden rohkaistumista. Pitkän hangessa värjöttelyn jälkeen yksi rohkea ja veikeä uroslintu kävi nokkaisemassa jyvän kädestäni.
Lapintaika kiehtoo minua kovasti. Olen haaveillut pitkään pitkästä matkasta pohjoiseen. Takkatulen ja revontulien loisteessa olisi liki absoluuttisen täydellistä kirjoittaa. Kenties matkan aika koittaa päättäessäni tehdä ensimmäisen romaanin.
Runo puolestaan on yksi tuoreimmista Päivänsäteessä. Ajatus hiipi mieleeni ollessani edellisellä työpaikallani yksin iltavuoron kotiuduttua. Laittelin toimistoa yökuntoon ja valmistauduin kotiinlähtöön.
Katselin ikkunasta pimennyttä syysiltaa ja ajattelin kuinka näkisin pian silloisen tyttöystäväni. Hän toi valoa tummuviin lyheneviin päiviin. Aktiivinen ja hyväsydäminen ihminen. Arvostin kovasti.
Sammuttaessani toimiston valot selkäni takana astuessani tyhjään rappukäytävään otin puhelimen taskustani ja aloin kirjoittaa runoa. "Tuo valon - tummuvaan iltaan. --"
Kauniita ovat aukeaman muistot, kuva ja tekstistä kertova ihminen.
Avaan seuraavaksi tarinan Kaunis -runon taustalla. Runo on järjestyksessä toinen, jonka löydät Päivänsäteen katseluversiosta.
Aukeamasta löytyy minulle valtavasti merkityksellisiä asioita; sekä kuva että teksti palauttavat mieleen vahvoja, lämpöisiä ja rakkaita muistoja. Kuva on otettu Lapissa Ylläksellä. Isäni syöttää kaunista ja harvinaista kuukkelia.
Kuukkeli on mielestäni upeimpia Suomessa asustelevia lintuja. Pääsin itsekin ensimmäisellä Lapinmatkallani syöttämään kuukkelia kädestä. Olin tuolloin vasta 13-vuotias kuudesluokkalainen. Isä osti linnunruokaa ja näytti miten minun kannattaa asettua ruoka kädessäni odottamaan kuukkeleiden rohkaistumista. Pitkän hangessa värjöttelyn jälkeen yksi rohkea ja veikeä uroslintu kävi nokkaisemassa jyvän kädestäni.
Lapintaika kiehtoo minua kovasti. Olen haaveillut pitkään pitkästä matkasta pohjoiseen. Takkatulen ja revontulien loisteessa olisi liki absoluuttisen täydellistä kirjoittaa. Kenties matkan aika koittaa päättäessäni tehdä ensimmäisen romaanin.
Runo puolestaan on yksi tuoreimmista Päivänsäteessä. Ajatus hiipi mieleeni ollessani edellisellä työpaikallani yksin iltavuoron kotiuduttua. Laittelin toimistoa yökuntoon ja valmistauduin kotiinlähtöön.
Katselin ikkunasta pimennyttä syysiltaa ja ajattelin kuinka näkisin pian silloisen tyttöystäväni. Hän toi valoa tummuviin lyheneviin päiviin. Aktiivinen ja hyväsydäminen ihminen. Arvostin kovasti.
Sammuttaessani toimiston valot selkäni takana astuessani tyhjään rappukäytävään otin puhelimen taskustani ja aloin kirjoittaa runoa. "Tuo valon - tummuvaan iltaan. --"
Kauniita ovat aukeaman muistot, kuva ja tekstistä kertova ihminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)