Linja-autossa 8

Mielenkiintoiset havainnot kanssamatkustajista ovat rajoittuneet tähän mennessä paikallisliikenteessä koettuihin sattumuksiin ja kommelluksiin. Lähimenneisyydessä osui kohdalle tapahtuma, josta ei voi olla mainitsematta. Tämä mieleenpainuva matkakumppani sattui nousemaan samaan linja-autoon matkalla Keski-Suomesta etelään. Matka-aika asemien välillä oli aikataulujen mukaan lähes viisi tuntia. Pitkä aika istuskella pienessä suljetussa tilassa tuntemattomien kanssa.

Vastikään uutisoitiin traagisesta tapahtumasta Pohjois-Amerikassa. Bussissa miesmatkustaja oli yllättäen käynyt veitsellä vieressä istuvan miehen päälle, koska luuli tätä avaruusolioksi. Nyttemmin tappoon syyllistynyt mies on jo vapautettu pakkohoidosta ja häntä hoitanut lääkäri oli todennut tiedotusvälineille, ettei aasialaissyntyinen bussisurmaaja enää uskonut ulkoavaruuden asukkaiden suunnittelevan invaasiota ja massamurhaa Maapallolle. Kuitenkaan tällaisen tapauksen jälkeen ei ollut mukavaa hypätä linja-auton penkille.

Matkan alkaessa olin jo unohtanut mieltä järkyttäneen uutisen maailman toiselta puolelta, mutta jo kaupungin ulkopuolella erään matkustajan käytös hämmensi muita kyydissä olijoita. Kyseinen mies oli ollut jo kyydissä astuessani sisään ja makoillut pitkällään takapenkillä näkymättömissä, joten en ollut edes tietoinen hänen läsnäolostaan.

Ensimmäiset kymmenen kilometriä luulin takanani istuvan nuoren miehen puhuvan liian kovaa matkapuhelimeensa, mutta älämölön jatkuttua vilkaisin taakse ja näin viimeisellä penkkirivillä mustaan cowboy-hattuun sonnustautuneen nahkaliivisen miehen, joka puhui kovaan ääneen itsekseen tuijottaen ikkunasta ulos. Samalla hetkellä auto pysähtyi ja otti lisää matkustajia kyytiin. Keski-ikäinen pariskunta tuli bussin takaosaan ja höpöttäjä aloitti ensimmäinen keskustelunsa muiden matkustajien kanssa.

- Moro! Onko sulla viinaa?

Nainen otti miestään käsipuolesta ja kuiskutti hätäisesti mennääpoistästäjooko tai jotakin sen kaltaista.
Takapenkin yksinpuhelu jatkui intensiivisesti.

Noin kolmen tunnin ajomatkan jälkeen olin jo niin turtunut siihen höpötykseen, ettei se enää edes häirinnyt lukemistani. Kuitenkin havahduin hänen yllättävään muille kohdistettuun huutoonsa.

- Missä vitussa me nyt ollaan? Haha, Kuusankoski perkele. Jumalauta mikä savu tuolta piipusta nousee!

Mielenkiintoinen matka jatkui ja hetken kuluttua kuulin takaani jälleen kysymyksen.

- Eiks me vieläkään olla siel Kouvolas? Onks tää Jyväskylä? Tääl on niin paljon näitä naisia, näytti ihan Jyväskylältä.

Linja-auto oli tässä vaiheessa jo Kouvolan keskustassa ja kaarsi kaupungin matkakeskukselle. Tämä sai matkaajatoverimme havahtumaan.

- Ei jumalauta, tää onkin Kouvola. Nyt on pakko Esankin lähteä.

Katselin hoippuen poistuvaa, istumattomiin vaatteisiin pukeutunutta kummallista miestä, joka otti bussin tavaratilasta kitaransa ja suuntasi matkakeskuksen baariin. Sisään päästyään hän istahti ovea lähinnä olevaan pöytään törmäten jo pöydässä istuvaan mieheen, joka siirtyi vaistomaisesti kauemmas ja katsoi oudoksuen tätä yllättävää "hyökkäystä". Ennen kuin linja-auto jatkoi matkaa ehdin lukea cowboyn huulilta vielä viimeisen lauseen.

- Moro! Onko sulla viinaa?

Lahjattomat

Suvivirsi soi taas tänä keväänä kauniisti koulujen saleissa oppilaiden viettäessä alkuvuoden viimeisiä päiviään opinahjoissa. Suomen lippu, muutama nuori kesän koivu, hymyilevät ihmiset, kauniit puheet ja upeat vaatteet; kevätjuhla. Kevätkauden lopetus, kesäloman aloitus. Ja kauniit, komeat ylioppilaat viimeisissä juhlissaan.

Itselläni oli suuri kunnia ja hieno mahdollisuus osallistua käymäni lukion viimeiseen kevätjuhlaan ja nähdä Langinkosken viimeiset ylpeät ylioppilaat, lahjakas pikkuveljeni sekä monta ystävää juhlijoiden joukossa. Tunnelma oli alusta saakka herkkä ja hiukan alakuloinen. Seitsemän vuotta koulussa viettäneenä tunnistin kyllä opettajien mieltä painavan murheen. Rakas työpaikka piti pian jättää taakseen.

Rehtorin kauniit sanat saivat yleisön herkistymään ja viimeistään lukion viimeinen ylioppilaan puhe sai kovimmatkin yleisön karpaasit niiskuttamaan. Häntä lainatakseni: kun yksi ovi sulkeutuu, muita aukeaa. Ylioppilastutkinto on hieno saavutus nuorelle, jolla on vielä kaikki elämän mahdollisuudet edessään. Tosin jokainen joutuu vielä kohtaamaan elämänsä isoimpia haasteita hyvin pian. Kotoa pois muuttaminen, laskujen maksaminen, kaupassa käyminen ja lukemattomat muut uudet asiat muuttavat elämän täysin erilaiseksi ja nopeaa mukautumista vaaditaan jokaiselta kotipesästään lentävältä. Näistäkin asioista rehtori ja muut puhujat mainitsivat kevätjuhlan puheissaan.

Kaunista tapahtumaa kuitenkin synkensi perinteinen stipendien ja muiden huomionosoitusten jako. Vuosittain eri tahot haluat muistaa opinnoissaan menestyneitä ylioppilaita. Ja jälleen, kuten jokaikinen vuosi aiemminkin, stipendejä luovutettiin vain ja ainoastaan koulun parhaita arvosanoja kirjoittaneille. Yleisön turhautuneesta huokailusta päätellen en todennäköisesti ollut ainoa, jonka mielestä saman oppilaan palkitseminen viidellä eri stipendillä koulun viimeisessä juhlassa oli törkeä kauneusvirhe. Onko paras aina automaattisesti se oppilas, joka kirjoittaa eniten laudatureja? Voisiko onnistuja olla myös omat keskiarvonsa suorituksillaan ylittävä keskiverto opiskelija, joka tekee huomattavan parannuksen aikaisempaan oppimenestykseen nähden? Ei urheilussakaan kentän paras pelaaja ole aina se, joka tekee eniten maaleja. Silti nämäkin raadit valitsevat aina maalintekijän parhaaksi.

On olemassa myös sitä kuuluisaa näkymätöntä, arvokasta työtä, itsensä ylittämistä ja likoon laittamista. Näitäkin suorituksia tulisi huomioida niin työelämässä, urheilussa kuin oppilaitosten kevätjuhlissa. En tarkoita nyt sitä, etteikö laudatureita kirjoittaneet ansaitsisivat palkintoja, mutta viisi samalle henkilölle on jo jotenkin muiden hyvin suoriutuneiden tallomista. Lahjakkaita nuoria olisi pitänyt ehdottomasti palkita monipuolisemmin. Nyt monet jäivät lahjattomiksi.

Juhla oli kuitenkin kaiken kaikkiaan kaunis tapahtuma, joka vietiin iloisesti päätökseen. Ylioppilaat saivat lakkinsa, rehtori julisti heidän Langinkosken viimeisiksi ylioppilaiksi ja lauloimme seisten yhdessä silmät kosteina riemulaulun.

Gaudeamus igitus, Juvenes dum sumus!

Iloitkaamme, kun vielä olemme nuoria!