Huippu-urheilijat muodostavat kansakunnassamme erityisen oman lokeron. He ovat useimmiten elintavoiltaan erittäin kurinalaisia ja fyysiseltä ruumiinkunnoltaan uskomattoman suorituskyvyn omaavia yksilöitä. Esimerkkinä sopii kokeilla itse hypätä pituutta yli kahdeksan metriä. Itselleni riittää jo kahdeksan metrin pituisen matkan katsominen ja arvostus maailman parhaita pituushyppääjiä kohtaan nousee valtavasti. Reisistä löytyy ruutia.
Voisin kirjoittaa oodeja jokaisen lajin huippuosaajalle, mutta rankingissäni selkeäksi ykköseksi nousee pitkän sisäisen väännön jälkeen tenniksen huippupelaajat. En ole koskaan järin innoissani seurannut lajia muuten kuin tulosluetteloista. Vieläkään ei taida löytyä vyöltä yhtään täyttä katsottua ottelua. Kerran satuin kuitenkin istahtamaan sohvalle samaan aikaan, kun alkamassa oli kahden tenniskentän titaanin, Rafael Nadalin ja Roger Federerin, välinen kamppailu. Molempien kyvykkyydestä olin lukenut monesti ja kasvot olivat tietenkin tutut. Kovinkaan montaa suoritusta en ollut silti herroilta nähnyt ennen kyseistä ottelua.
Olin lukenut ennakot edeltävänä päivänä ja kyseessä oli todella kovan luokan taisto, jossa Nadal yritti riistää maailman tennisherruuden valtikan sitä pitkään hallinneelta sveitsiläiseltä. Jo ennen ottelun alkua taitureiden silmistä oli nähtävissä se jäätävä lataus ja keskittyminen, jonka he olivat itselleen psyykanneet päivän aikana.
Rehti herrasmiesten kättely ja peli alkoi. Ja mikä spektaakkeli siitä tulikaan.
Ottelun lopputulosta en muista tarkkaan, mutta Nadal taisi kamppailun viedä monien värikkäiden tapahtumien jälkeen. En lakannut missään vaiheessa hämmästelemästä näin kahden huippu-urhelijan taitoa, nopeutta ja kestävyyttä. Puhumattakaan voimista, sitkeydestä ja tahtotilasta.
Peli kesti yli kolme tuntia (vrt. jääkiekko tunnin, jalkapallo puolitoista) ja ulkona oli lämmintä yli 25 astetta. Vertailukohdaksi gladiaattoreiden suoritusta ajatellessa mieti seuraavia asioita. Odota aurinkoisen kesäpäivän kuuminta hetkeä ja mene kuumalle massakentälle kevyessä varustuksessa. Syöksähtele lyhyitä teräviä spurtteja kentän poikittais- sekä pitkittäissuunnassa, noin 3-5 toistoa ja pieni parin sekunnin huili. Toista ja tee välillä jopa kymmenen juoksua peräkkäin ennen pientä palautumista. Tee toistoja kolme tuntia. Muista juoda välillä vettä.
Vaihtoehtoisesti voi ottaa mukaansa kentälle (tätä voi kokeilla myös kotona) tennismailan ja tehdä kuvitteellistä syöttö- ja lyöntiharjoitusta. Mukaan voi ottaa myös pallot. Kolme tuntia helteessä suoritettuja voimakkaita jatkuvia lyöntejä saattaa vähän tuottaa kipua käsi- sekä olkavarteen. Kokeilu kannattaa suorittaa varovasti.
Extremeurheilusta pitävät voivat yhdistää kaksi edellä mainittua harjoitetta ja kokeilla millaisen rasituksen tennishuiput saattavat pahimmillaan kokea yhden ottelun aikana. Turnauksessa palautumisaika on verrattain lyhyt ja voittaja kohtaa pian jo seuraavan vastuksen. Nadal ja Federer olivat jo pelanneet turnauksessa useita otteluita ennen toistensa kohtaamista, joten miehet olivat varmasti jo alussa kaukana parhaasta terästään.
Tähän yhdistetään vielä se huikea taito, jolla molemmat käsittelevät palloa ja mailaa valtavissa nopeuksissa. Syötön palautus kierteiseen yli 100 km/h viuhuvaan palloon on jonkin verran haastava suoritus. Palautus pitäisi osua kuitenkin kaverin ruutuun toiselle puolelle verkkoa eikä katsomossa istuvaan anoppiin.
Tennis on parhaimmillaan erittäin lähelle fyysisen suorittamisen äärirajoja vievä laji. Arvostan lajin huiput erittäin korkealle.
perjantai 20. heinäkuuta 2012
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Kuolema
Kesäkuukausina Suomessa uutisoidaan vuosittain laajasti vesillä ja mökeillä sattuvista hukkumistapauksista ja muista veneturmista, joissa menetetään ihmishenkiä. Yleensä kuolinluvut korreloivat suorasti ilman lämpötilaan. Toivottavasti vuoden 2012 äärisateinen heinäkuu näkyy positiivisena edes joissakin tilastoissa.
Toinen, kenties vähemmälle uutistilalle jäävä, vakava kuolontilasto on tien päältä. Tekstin faktat ovat peräisin Autoliiton Moottori-lehdestä (6/2012), johon on koottu vuoden 2011 kesäkuun kaikki Suomen kuolonkolarit. Moottori julkaisee jokaisessa numerossaan vuoden takaiset henkiä vaatineet onnettomuudet, joiden faktat taas tulevat lehteen tutkijalautakunnilta, jotka selvittävät onnettomuuksiin johtaneet syyt yhdessä poliisin kanssa. Moottorin otsikko kertoo kaiken oleellisen: Tuli kesä ja kolarisuma.
Yleensä traagista palstaa tutkiessa kuolonkolareista kertovat tarinat ja lautakuntien laatimat parannusehdotukset mahtuvat yhdelle aukeamalle. Näin luulin asian olevan heinäkuun numeron (7/2012) lukukerralla. Sivua käännettyä haukoin henkeä. Seuraavat kaksi sivua edelleen täynnä juttuja autoonsa kuolleista. Luulin jo tämän riittäneen ja voin pahoin siitä valtavasta kuolleiden määrästä, jonka olin juuri lukenut. Joukossa monia juuri 18 vuotta täyttäneitä kokemattomia kuljettajia.
Käänsin sivua ja kyyneleet nousivat silmiin. Kolmas aukeama peräkkäin kertoo lohdutonta kieltä heinä-elokuussa kuolleista. Lisäksi tältä aukeamalta vasta alkavat elokuun kuolleet.
Yksi suuri syy autoilukuolemille on vanhoissa autoissa, joiden turvallisuusominaisuudet eivät ole nykyaikaisten ajopelien tasolla. Suomalaiset ajavat keskimäärin 12-15 vanhoilla autoilla, koska järkyttävän kovat autoverot karkoittavat uusien autojen ostajat. Autohan on muutenkin huono sijoitus sen nopean arvon alenemisen takia. Mielummin meillä päin etsitään internetistä tai lehti-ilmoituksista noin viisi-seitsemän vuotta vanha auto, jolla ajellaan noin viisi vuotta ennen nuorempaan vaihtoa. Tällaisella syklillä autokanta vanhenee auttamatta.
Huhtikuun autoveron nosto kiihdytti uusien autojen myyntiä hetkellisesti, totta kai, sillä suomalaiset halusivat poistaa viimeiset mahdolliset "halvat" ajoneuvot. Alkuvuoden piikin jälkeen autokaupoissa on varmasti ollut hieman rauhallisempaa. Jatkossa Suomen autokannan ikä nousee edelleen ylöspäin ja voihan olla, että saamme pian kyseenalaisen tittelin Euroopan vanhimpien autojen kansana. Tällä hetkellähän Suomessa on jo Länsi-Euroopan vanhimmat autot. Ilmeisesti itäblokin maat "voittavat" meidät, toistaiseksi.
Tilastokeskuksen mukaan liikennekuolemien määrä on pudonnut viimeisten vuosien aikana, mutta eikö esimerkiksi vuonna 2011 kuolleet 292 henkeä kuitenkin menetetty turhaan? Mielestäni tuossa luvussa on 292 kuolemaa liikaa. Olisiko tämänkin määrän vähentämiseksi voitu tehdä jotakin? Tulevina vuosina kuolemien määrä todennäköisesti nousee autokannan vanhenemisen myötä. 93% Suomen henkilöliikenteestä kulkee tien päällä, joten suru-uutisia on taas luvassa satoihin koteihin. Vuoden 2012 Volvo kestäisi varmasti isommankin täräyksen paremmin kuin vuoden 1995 Corolla.
Ilta-Sanomien teettämässä kyselyssä suomalaiset tyrmäsivät verouudistuksen. 92% vastanneista piti päätöstä huonona. Liikenneministerin kanta asiaan oli täysin selkeä. "Vain raha ratkaisee". Sillähän ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä kuoleeko suomalaisia tienpäällä onnettomuuksissa. Jos raha ratkaisee, niin luulisi seuraavan yhtälön miellyttävän älykästä liikenneministeriämme Merja Kyllöstä.
Vuosittain tieliikenteessä loukkaantuvia tai halvaantuvia henkilöitä on noin 6 000. Jos Suomessa ajettaisiin samanlaisilla autoilla kuin Saksassa (ikä 3-5v.), niin tämä sairaalahoitoa vaativien henkilöiden määrä vähenisi 40% ellei enemmänkin. Jos liikenneministeri laskisi 2500-3000 suomalaisen sairaalahoidosta aiheutuvat kulut sekä lisäisi siihen päälle tulevat kustannukset sairaseläkkeistä, kuntoutuksista ja työkyvyttömyyseläkkeistä, niin luulisi autoveron nostamisen olevan hieman maltillisempaa, vaikka sillä muutama euro enemmän vuodessa tienattaisiinkin.
Toinen iso tarvittava muutos Moottori-lehden kuolonkolareita tutkineiden lautakuntien mukaan tuntuu olevan asennepuolen muuttamisessa. Liikennekasvatusta täytyy ehdottomasti alkaa opettaa lapsille jo ennen autokoulua. "Kokematon mopoilija (15v.) ei seurannut liikennetilannetta, eikä noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Taustalla vaikuttivat myös mopoilijan piittaamattomuus sekä elämäntilanne."
Haluaisin vielä haastaa ajattelemaan rattijuoppoutta.
"Kuljettaja oli alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden vaikutuksenalainen. Hänellä ei ollut ajo-oikeutta ja hänen asenteensa liikenneturvallisuutta kohtaan oli piittaamaton. Kuljettaja ajoi ylinopeutta." (Moottori 6/2012)
Voi hyvää päivää. Yksi osa kuolonkolareista aiheuttavia kuskeja ovat yllä kuvatun kaltaisia. Silti liikkuvan poliisin määriä halutaan supistaa. Ei valvontaa, ei kiinnijäämisen riskiä. Seuraisiko tällaisesta kiusaus yrittää useammin typeriä temppuja?
Tyypillisesti en kirjoituksissani alennu käyttämään kirosanoja, mutta nyt taidan tehdä poikkeuksen. Jo nyt on perkele! Piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä on jo yhden tuopin jälkeen ajamaan lähteminen. Etenkin, jos autokunnassa on muita kyydissä. Yhden tuopin juominen ei välttämättä tarkoita vaikeuksia hallita omaa ajoneuvoa, mutta voiko yhden oluen aiheuttama hienomotoriikan heikkeneminen puolestaan olla syy sille, ettei ehdi väistämään vastaantulevaa väärälle kaistalle ajautunutta toista rattijuoppoa, joka on vetänyt alle lääkkeet ja kylkeen vielä huumeetkin?
32 kuolemaan johtanutta onnettomuutta kesäkuussa 2011 on yli kolme kertaa enemmän kuin maalis-huhtikuussa ja lähes tuplasti enemmän kuin alkuvuoden talvikuukausina. Viisaasti vesillä sanotaan. Sanoisin perään, että käytä sitä järkeä myös maalla ja autotiellä. Etenkin ratin takana on aina suuri vastuu itsensä lisäksi myös kanssamatkustajista sekä muusta liikenteestä.
Turvavyön kiinnipitäminen ei ole loukkaus kuljettajan ajotaitoja kohtaan, vaan fiksu varotoimenpide liikenteessä olevien, muista piittaamattomien autoilijoiden aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi.
Toinen, kenties vähemmälle uutistilalle jäävä, vakava kuolontilasto on tien päältä. Tekstin faktat ovat peräisin Autoliiton Moottori-lehdestä (6/2012), johon on koottu vuoden 2011 kesäkuun kaikki Suomen kuolonkolarit. Moottori julkaisee jokaisessa numerossaan vuoden takaiset henkiä vaatineet onnettomuudet, joiden faktat taas tulevat lehteen tutkijalautakunnilta, jotka selvittävät onnettomuuksiin johtaneet syyt yhdessä poliisin kanssa. Moottorin otsikko kertoo kaiken oleellisen: Tuli kesä ja kolarisuma.
Yleensä traagista palstaa tutkiessa kuolonkolareista kertovat tarinat ja lautakuntien laatimat parannusehdotukset mahtuvat yhdelle aukeamalle. Näin luulin asian olevan heinäkuun numeron (7/2012) lukukerralla. Sivua käännettyä haukoin henkeä. Seuraavat kaksi sivua edelleen täynnä juttuja autoonsa kuolleista. Luulin jo tämän riittäneen ja voin pahoin siitä valtavasta kuolleiden määrästä, jonka olin juuri lukenut. Joukossa monia juuri 18 vuotta täyttäneitä kokemattomia kuljettajia.
Käänsin sivua ja kyyneleet nousivat silmiin. Kolmas aukeama peräkkäin kertoo lohdutonta kieltä heinä-elokuussa kuolleista. Lisäksi tältä aukeamalta vasta alkavat elokuun kuolleet.
Yksi suuri syy autoilukuolemille on vanhoissa autoissa, joiden turvallisuusominaisuudet eivät ole nykyaikaisten ajopelien tasolla. Suomalaiset ajavat keskimäärin 12-15 vanhoilla autoilla, koska järkyttävän kovat autoverot karkoittavat uusien autojen ostajat. Autohan on muutenkin huono sijoitus sen nopean arvon alenemisen takia. Mielummin meillä päin etsitään internetistä tai lehti-ilmoituksista noin viisi-seitsemän vuotta vanha auto, jolla ajellaan noin viisi vuotta ennen nuorempaan vaihtoa. Tällaisella syklillä autokanta vanhenee auttamatta.
Huhtikuun autoveron nosto kiihdytti uusien autojen myyntiä hetkellisesti, totta kai, sillä suomalaiset halusivat poistaa viimeiset mahdolliset "halvat" ajoneuvot. Alkuvuoden piikin jälkeen autokaupoissa on varmasti ollut hieman rauhallisempaa. Jatkossa Suomen autokannan ikä nousee edelleen ylöspäin ja voihan olla, että saamme pian kyseenalaisen tittelin Euroopan vanhimpien autojen kansana. Tällä hetkellähän Suomessa on jo Länsi-Euroopan vanhimmat autot. Ilmeisesti itäblokin maat "voittavat" meidät, toistaiseksi.
Tilastokeskuksen mukaan liikennekuolemien määrä on pudonnut viimeisten vuosien aikana, mutta eikö esimerkiksi vuonna 2011 kuolleet 292 henkeä kuitenkin menetetty turhaan? Mielestäni tuossa luvussa on 292 kuolemaa liikaa. Olisiko tämänkin määrän vähentämiseksi voitu tehdä jotakin? Tulevina vuosina kuolemien määrä todennäköisesti nousee autokannan vanhenemisen myötä. 93% Suomen henkilöliikenteestä kulkee tien päällä, joten suru-uutisia on taas luvassa satoihin koteihin. Vuoden 2012 Volvo kestäisi varmasti isommankin täräyksen paremmin kuin vuoden 1995 Corolla.
Ilta-Sanomien teettämässä kyselyssä suomalaiset tyrmäsivät verouudistuksen. 92% vastanneista piti päätöstä huonona. Liikenneministerin kanta asiaan oli täysin selkeä. "Vain raha ratkaisee". Sillähän ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä kuoleeko suomalaisia tienpäällä onnettomuuksissa. Jos raha ratkaisee, niin luulisi seuraavan yhtälön miellyttävän älykästä liikenneministeriämme Merja Kyllöstä.
Vuosittain tieliikenteessä loukkaantuvia tai halvaantuvia henkilöitä on noin 6 000. Jos Suomessa ajettaisiin samanlaisilla autoilla kuin Saksassa (ikä 3-5v.), niin tämä sairaalahoitoa vaativien henkilöiden määrä vähenisi 40% ellei enemmänkin. Jos liikenneministeri laskisi 2500-3000 suomalaisen sairaalahoidosta aiheutuvat kulut sekä lisäisi siihen päälle tulevat kustannukset sairaseläkkeistä, kuntoutuksista ja työkyvyttömyyseläkkeistä, niin luulisi autoveron nostamisen olevan hieman maltillisempaa, vaikka sillä muutama euro enemmän vuodessa tienattaisiinkin.
Toinen iso tarvittava muutos Moottori-lehden kuolonkolareita tutkineiden lautakuntien mukaan tuntuu olevan asennepuolen muuttamisessa. Liikennekasvatusta täytyy ehdottomasti alkaa opettaa lapsille jo ennen autokoulua. "Kokematon mopoilija (15v.) ei seurannut liikennetilannetta, eikä noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Taustalla vaikuttivat myös mopoilijan piittaamattomuus sekä elämäntilanne."
Haluaisin vielä haastaa ajattelemaan rattijuoppoutta.
"Kuljettaja oli alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden vaikutuksenalainen. Hänellä ei ollut ajo-oikeutta ja hänen asenteensa liikenneturvallisuutta kohtaan oli piittaamaton. Kuljettaja ajoi ylinopeutta." (Moottori 6/2012)
Voi hyvää päivää. Yksi osa kuolonkolareista aiheuttavia kuskeja ovat yllä kuvatun kaltaisia. Silti liikkuvan poliisin määriä halutaan supistaa. Ei valvontaa, ei kiinnijäämisen riskiä. Seuraisiko tällaisesta kiusaus yrittää useammin typeriä temppuja?
Tyypillisesti en kirjoituksissani alennu käyttämään kirosanoja, mutta nyt taidan tehdä poikkeuksen. Jo nyt on perkele! Piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä on jo yhden tuopin jälkeen ajamaan lähteminen. Etenkin, jos autokunnassa on muita kyydissä. Yhden tuopin juominen ei välttämättä tarkoita vaikeuksia hallita omaa ajoneuvoa, mutta voiko yhden oluen aiheuttama hienomotoriikan heikkeneminen puolestaan olla syy sille, ettei ehdi väistämään vastaantulevaa väärälle kaistalle ajautunutta toista rattijuoppoa, joka on vetänyt alle lääkkeet ja kylkeen vielä huumeetkin?
32 kuolemaan johtanutta onnettomuutta kesäkuussa 2011 on yli kolme kertaa enemmän kuin maalis-huhtikuussa ja lähes tuplasti enemmän kuin alkuvuoden talvikuukausina. Viisaasti vesillä sanotaan. Sanoisin perään, että käytä sitä järkeä myös maalla ja autotiellä. Etenkin ratin takana on aina suuri vastuu itsensä lisäksi myös kanssamatkustajista sekä muusta liikenteestä.
Turvavyön kiinnipitäminen ei ole loukkaus kuljettajan ajotaitoja kohtaan, vaan fiksu varotoimenpide liikenteessä olevien, muista piittaamattomien autoilijoiden aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Naurettava show
Viime yönä oteltiin nyrkkeilyottelu, josta ennakoitiin eläimellistä kahden toistensa tappamista yrittävän suunpieksijän verilöylyä. Ottelua edeltävässä punnituksessa riitapukarit Haye ja Chisora olivat eristettyjä toisistaan metalliaidalla.
Ottelun nähneet voivat varmasti sanoa, ettei iskujen vaihto todellakaan noussut mitenkään ennakkokohun kaltaiseksi spektaakkeliksi. Kehässä halailivat toisiaan hyvä kokenut nyrkkeilijä sekä toisen tappionsa peräkkäin kärsinyt suunsoittaja, joka nyrkkeili ilman lisenssiä ja sai kaiken lisäksi pahasti pannuunsa. MTV3:n toimittajan sanoin: "Haye pyyhki Chisoralla lattiaa". Haye vei selkeästi ensimmäiset erät nimiinsä saaden enemmän osumia perille ja lopulta tyrmäsi aseettoman Chisoran viidennessä erässä. Ensimmäisen tiputuksen jälkeen pölkkypää nousi vielä ylös ottaakseen kunnon selkäsaunan.
Minkäänlaista ennakkokohun mukaista väkivaltaista ja raivokasta taistelua ei missään vaiheessa nähty. Kesken ottelua nähdyt Hayen virnistykset ja piikittelyt Chisoran suuntaan näyttivät myös liian harkituilta. Kenties näillä tempuilla herrat yrittivät pitää yllä ennen kohtaamista luotua kulissia vihamielisyydestä.
Todennäköisesti suuren yleisön tietämättömissä markkinointigurut ja agentit olivat keksineet oivan juonen saada sponsoreita ja katsojia ottelulle: Rakennetaan taistelijoiden välille kaikkien aikojen mediariita! Sovitusta riidasta ja medianäkyvyydestä molemmat ottelijat tienasivat varmasti huomattavan summan rahaa. Riippumatta siitä kuinka ottelussa lopulta tulisi käymään.
Ottelun loputtua nähdyt halaukset, ystävälliset hymyt ja ylävitoset eivät millään lailla kielineet siitä kuuluisasta vihasta, jota miehet tunsivat toisiaan kohtaan ennen matsia. Totta kai viiden erään jälkeen nauratti, koska molempien tilille napsahtaisi pian isot rahat pienellä vaivalla. Luulisi hävinneen ja hakatun, vihaisen Chisoran olleen tyrmäyksen jälkeen edelleen edes vähän kiukkuinen. Kuinka todennäköisesti miehistä tuli toisiensa hakkaamisen jälkeen veljeksiä?
Urheilussa on kyllä ennenkin nähny samankaltaisia tilanteita, joissa ennen suoritusta vastustajaa nälvitään, mutta kohtaamisen jälkeen osapuolten välille syntyy kunnioitus. Kai toisenkin ammattitaidon läheltä näkeminen muuttaa käsityksiä nopeasti.
Tosiaan ennakkoon suuresti kohutun nyrkkeilyottelun jälkimainingit olivat todella yllättävä käänne.
Vai oliko sittenkään?
Ottelun nähneet voivat varmasti sanoa, ettei iskujen vaihto todellakaan noussut mitenkään ennakkokohun kaltaiseksi spektaakkeliksi. Kehässä halailivat toisiaan hyvä kokenut nyrkkeilijä sekä toisen tappionsa peräkkäin kärsinyt suunsoittaja, joka nyrkkeili ilman lisenssiä ja sai kaiken lisäksi pahasti pannuunsa. MTV3:n toimittajan sanoin: "Haye pyyhki Chisoralla lattiaa". Haye vei selkeästi ensimmäiset erät nimiinsä saaden enemmän osumia perille ja lopulta tyrmäsi aseettoman Chisoran viidennessä erässä. Ensimmäisen tiputuksen jälkeen pölkkypää nousi vielä ylös ottaakseen kunnon selkäsaunan.
Minkäänlaista ennakkokohun mukaista väkivaltaista ja raivokasta taistelua ei missään vaiheessa nähty. Kesken ottelua nähdyt Hayen virnistykset ja piikittelyt Chisoran suuntaan näyttivät myös liian harkituilta. Kenties näillä tempuilla herrat yrittivät pitää yllä ennen kohtaamista luotua kulissia vihamielisyydestä.
Todennäköisesti suuren yleisön tietämättömissä markkinointigurut ja agentit olivat keksineet oivan juonen saada sponsoreita ja katsojia ottelulle: Rakennetaan taistelijoiden välille kaikkien aikojen mediariita! Sovitusta riidasta ja medianäkyvyydestä molemmat ottelijat tienasivat varmasti huomattavan summan rahaa. Riippumatta siitä kuinka ottelussa lopulta tulisi käymään.
Ottelun loputtua nähdyt halaukset, ystävälliset hymyt ja ylävitoset eivät millään lailla kielineet siitä kuuluisasta vihasta, jota miehet tunsivat toisiaan kohtaan ennen matsia. Totta kai viiden erään jälkeen nauratti, koska molempien tilille napsahtaisi pian isot rahat pienellä vaivalla. Luulisi hävinneen ja hakatun, vihaisen Chisoran olleen tyrmäyksen jälkeen edelleen edes vähän kiukkuinen. Kuinka todennäköisesti miehistä tuli toisiensa hakkaamisen jälkeen veljeksiä?
Urheilussa on kyllä ennenkin nähny samankaltaisia tilanteita, joissa ennen suoritusta vastustajaa nälvitään, mutta kohtaamisen jälkeen osapuolten välille syntyy kunnioitus. Kai toisenkin ammattitaidon läheltä näkeminen muuttaa käsityksiä nopeasti.
Tosiaan ennakkoon suuresti kohutun nyrkkeilyottelun jälkimainingit olivat todella yllättävä käänne.
Vai oliko sittenkään?
Seek and destroy
Lapsena ainakin meidän kylillä suosikkileikkejä poliisin ja rosvon ohella oli vakoilla naapureita sekä lähellä asuvia aikuisia että varsinkin ikätovereita leikeissään. Tälläisia vakoiluleikkejä, joissa pensaiden ja muiden näköesteiden takaa tarkkaillaan "salaa" muiden tekemisiä, ovat varmasti monet leikkineet lapsena. Kenties nämä leikit ovat joistakin olleet niin mieleenpainuvia ja ihastuttavia, että niitä pitää jatkaa myös aikuisiällä.
Yksi tämän hetken uutisoiduimpia aiheita Suomessa on yritystaivaamme tähden, Nokian, alamäestä uutisoiminen päivittäin. Vuosituhannen vaihteessa menestyksensä huipulla olleen yhtiön luisu kohti kuilun pohjaa on ollut nopea ja shokeerava. Menestyksen vuosina Nokian kasvot ja keulakuva oli Jorma Ollila. Valtaisan menestystarinan jälkeen Ollila oli kenties yksi Suomen tunnetuimpia henkilöitä ja hänen huhuttiin lähtevän jopa Sauli Niinistön haastajaksi presidentinvaaleihin. Onneksi ei sentään näin käynyt. Kuitenkin valtion puolesta haluttiin pitää menestyjä kansan tietoisuudessa ja niinpä Ollila nimitettiin työryhmän johtajaksi.
Tämän työryhmän on tarkoitus selvittää mahdollisuuksia ottaa käyttöön satelliittijärjestelmää, jonka avulla alettaisiin periä suomalaisautoilijoilta tienkäyttömaksuja. Tällaisen järjestelmän luomista on harkittu korvaamaan nykyistä autoverotusta, joka Suomessa onkin kohtuuton. Nykyisin ajoneuvosta maksut juoksevat, vaikka auto olisi vuoden tallissa liikumatta, katseilta piilossa esimerkiksi sairaudesta johtuvan ajokyvyttömän kuljettajan takia. Jotenkin tuntuu epäreilulta. Tähän nykyiseen systeemiin verrattuna ajoneuvon käyttöön sidotut, niin sanotut tienkäyttömaksut olisivat paljon järkevämmät. Ollilan työryhmän pohtima satellliittijärjestelmä on kuitenkin jo paperillakin sulaa hulluutta.
Okei. Esimerkiksi perheväkivalta olisi helppoa kitkeä maastamme. Voisimme asennuttaa jokaisen kotitalouden jokaiseen huoneeseen yhden webkameran, joista olisi kuvayhteys poliisilaitokselle. Ajatus on kaunis ja tarkoitus hyvä, mutta tällainen käytäntö loukkaisi kovasti kansalaisten yksityisyyttä. Samaten loukkaisi satelliittijärjestelmä, jolla seurattaisiin jatkuvasti missä, milloin ja mihin kukakin ajaisi autollaan.
Uusi järjestelmä olisi myös taloudellisesti aivan järkyttävän typerä investointi. Ensinnäkin ei ole mitään takeita tällaisen systeemin toimimisesta. Väärää verotusta kaiken hoopon korotuksen lisäksi tässä vähiten kaivataan. Toiseksi seurantajärjestelmää ei ole olemassa ja sen luominen maksaisi varmasti Kreikan tai Espanjan verran euroja.
Vuonna 2010 autoilijoilta kerättiin veron tapaisina tuloina yli seitsemän miljardia euroa, joista palautui tiestön ylläpitoon ja muihin yksityisautoilijoita hyödyttäviin hankkeisiin vain 0,8 miljardia. Mihin katosivat 6,2 miljardia euroa Suomen lypsylehmien rahoja valtakunnan tiestön ollessa surkeassa kunnossa korjausvelan kolkutellessa kahta miljardia euroa? Miksi näillä kerätyillä varoilla ei tehdä hyvää suomalaisille, kun vuosittain tienpäällä loukkaantuu ja halvaantuu yli 6000 ihmistä onnettomuuksissa, joista osan aiheuttaa huono tien kunto.
Jos uusi satelliittipaikannusjärjestelmä joskus Suomeen luodaan, sen rahoitus kerätään takuuvarmasti autoilijoilta veroja taas nostaen. Kaunopuheissa varmasti vakuutellaan uuden maksutavan järkevyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Paha vain, ettei uusi systeemi heti korvaa vanhaa maksujärjestelmää, vaan autoilijat joutuvat todennäköisesti maksamaan kaksinkertaisia korvauksia pakollisista ajokilometreistään, joita kertyy esimerkiksi työmatkoilta.
Aikuisetkin pääsevät ehkä (valitettavasti) leikkimään lapsuutensa vakoiluleikkejä. Suomalaisen autoilukulttuurin nousu on nähty. Nykyinen autokantakin oli jo ennen huhtikuun veronkorotusta yli 10 vuotta vanha ja tulee maksujen nousun myötä vanhenemaan entisestään. Seuraavaksi hyvinvointivaltiomme autoilua kohtaa tuho.
Onneksi meillä päin pärjää mainiosti polkupyörällä.
Yksi tämän hetken uutisoiduimpia aiheita Suomessa on yritystaivaamme tähden, Nokian, alamäestä uutisoiminen päivittäin. Vuosituhannen vaihteessa menestyksensä huipulla olleen yhtiön luisu kohti kuilun pohjaa on ollut nopea ja shokeerava. Menestyksen vuosina Nokian kasvot ja keulakuva oli Jorma Ollila. Valtaisan menestystarinan jälkeen Ollila oli kenties yksi Suomen tunnetuimpia henkilöitä ja hänen huhuttiin lähtevän jopa Sauli Niinistön haastajaksi presidentinvaaleihin. Onneksi ei sentään näin käynyt. Kuitenkin valtion puolesta haluttiin pitää menestyjä kansan tietoisuudessa ja niinpä Ollila nimitettiin työryhmän johtajaksi.
Tämän työryhmän on tarkoitus selvittää mahdollisuuksia ottaa käyttöön satelliittijärjestelmää, jonka avulla alettaisiin periä suomalaisautoilijoilta tienkäyttömaksuja. Tällaisen järjestelmän luomista on harkittu korvaamaan nykyistä autoverotusta, joka Suomessa onkin kohtuuton. Nykyisin ajoneuvosta maksut juoksevat, vaikka auto olisi vuoden tallissa liikumatta, katseilta piilossa esimerkiksi sairaudesta johtuvan ajokyvyttömän kuljettajan takia. Jotenkin tuntuu epäreilulta. Tähän nykyiseen systeemiin verrattuna ajoneuvon käyttöön sidotut, niin sanotut tienkäyttömaksut olisivat paljon järkevämmät. Ollilan työryhmän pohtima satellliittijärjestelmä on kuitenkin jo paperillakin sulaa hulluutta.
Okei. Esimerkiksi perheväkivalta olisi helppoa kitkeä maastamme. Voisimme asennuttaa jokaisen kotitalouden jokaiseen huoneeseen yhden webkameran, joista olisi kuvayhteys poliisilaitokselle. Ajatus on kaunis ja tarkoitus hyvä, mutta tällainen käytäntö loukkaisi kovasti kansalaisten yksityisyyttä. Samaten loukkaisi satelliittijärjestelmä, jolla seurattaisiin jatkuvasti missä, milloin ja mihin kukakin ajaisi autollaan.
Uusi järjestelmä olisi myös taloudellisesti aivan järkyttävän typerä investointi. Ensinnäkin ei ole mitään takeita tällaisen systeemin toimimisesta. Väärää verotusta kaiken hoopon korotuksen lisäksi tässä vähiten kaivataan. Toiseksi seurantajärjestelmää ei ole olemassa ja sen luominen maksaisi varmasti Kreikan tai Espanjan verran euroja.
Vuonna 2010 autoilijoilta kerättiin veron tapaisina tuloina yli seitsemän miljardia euroa, joista palautui tiestön ylläpitoon ja muihin yksityisautoilijoita hyödyttäviin hankkeisiin vain 0,8 miljardia. Mihin katosivat 6,2 miljardia euroa Suomen lypsylehmien rahoja valtakunnan tiestön ollessa surkeassa kunnossa korjausvelan kolkutellessa kahta miljardia euroa? Miksi näillä kerätyillä varoilla ei tehdä hyvää suomalaisille, kun vuosittain tienpäällä loukkaantuu ja halvaantuu yli 6000 ihmistä onnettomuuksissa, joista osan aiheuttaa huono tien kunto.
Jos uusi satelliittipaikannusjärjestelmä joskus Suomeen luodaan, sen rahoitus kerätään takuuvarmasti autoilijoilta veroja taas nostaen. Kaunopuheissa varmasti vakuutellaan uuden maksutavan järkevyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Paha vain, ettei uusi systeemi heti korvaa vanhaa maksujärjestelmää, vaan autoilijat joutuvat todennäköisesti maksamaan kaksinkertaisia korvauksia pakollisista ajokilometreistään, joita kertyy esimerkiksi työmatkoilta.
Aikuisetkin pääsevät ehkä (valitettavasti) leikkimään lapsuutensa vakoiluleikkejä. Suomalaisen autoilukulttuurin nousu on nähty. Nykyinen autokantakin oli jo ennen huhtikuun veronkorotusta yli 10 vuotta vanha ja tulee maksujen nousun myötä vanhenemaan entisestään. Seuraavaksi hyvinvointivaltiomme autoilua kohtaa tuho.
Onneksi meillä päin pärjää mainiosti polkupyörällä.
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Myyntimies
Myyntimies tässä soittelee terve!
- Hei.
Ihan noiden Hirvilautasten asialla lähin soittamaan teille päin. Kai teilläkin on kotona tylsiä valkoisia lautasia joiden vaalea ikävä pinta tuijottaa teitä itsepintaisesti kauhottuanne perunamuusin loputkin rippeet ahneeseen pikku kitaanne keskiviikkoillallisella?
- Hei.
Ihan noiden Hirvilautasten asialla lähin soittamaan teille päin. Kai teilläkin on kotona tylsiä valkoisia lautasia joiden vaalea ikävä pinta tuijottaa teitä itsepintaisesti kauhottuanne perunamuusin loputkin rippeet ahneeseen pikku kitaanne keskiviikkoillallisella?
torstai 12. heinäkuuta 2012
Mummojen penkki
Eläkeläiset ovat kiireisiä, sanotaan. Heillä on aina päivät täysiä ja jokaiselle tunnille suunniteltu menoa ja tapaamisia. Niinhän sen toivoo jo vanhemmalla iällä olevan; aikaa itselleen ja läheisille enemmän kuin on työssä käydessä pystynyt suomaan.
Monissa komedioissa niin elokuvissa kuin TV-sarjoissa vanhusten naureskellaan istuvan pelaamassa bingoa päivät pitkät. Tälläinen näkemys on tietenkin kovin stereotypinen, mutta toisaalta käydessä bingosalissa ei voi bongata kovin montaa alle viisikymmentä vuotiasta pelaajaa. Kaikki vanhukset eivät suinkaan silti istu pelaamassa bingoa. Mutta mitä ihmettä he oikein sitten tekevät kaiket päivät ollessaan niin kovin kiireisiä?
Aamuisin jokaisessa kaupungissa kokoontuu kunnan varjohallitus, toriparlamentti, vanhimman sukupolven suunnatessa yhteistuumin aamusumpeille keskustojen kahviloihin. Hyviä kaupungin kehitysehdotuksia ja virkamiesten haukkumista laajalla rintamalla kello kuuden ja yhdeksän välillä. Sen jälkeen kenties pienet toriostokset. Tuoreita vihanneksia kotiin ja pienet arkisiivoukset päälle ennen puolta päivää, kunnes onkin jo päiväkahvin aika. Naapurin voi loistavasti kutsua kupposelle vaihtamaan kuulumisia, ellei häneen ole törmännyt aamulla parlamentin kokouksessa.
Turinatuokion jälkeen päivä jatkuu rattoisasti pienellä kävelylenkillä, jonka aikana käydään katselemassa ihmisiä kauppakeskuksissa sekä luomassa paheksuvia katseita huonosti käyttäytyvän nuorison suuntaan. Päivällistarpeet haetaan kaupasta samalla reissulla. Isossa marketissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Ensinnäkin kaikkien ostosten kerääminen vie vanhemmilta jaloilta hieman kauemmin aikaa jumbokokoisissa tavarataloissa. Toiseksi aikaa kuluu myös tuttujen kanssa jutteluun. Ovathan kaikki lähipiirin ihmiset samaan aikaan kaupassa. Etenkin jouluviikolla on hauskaa tehdä tuttujen kanssa kärreistä rinki keskelle ahdasta kaupan käytävää, jossa olisi tarvetta läpikululle muilla asiakkailla sekä henkilökunnalla tavaralavoineen.
Vihdoin ostoksien löydettyä paikkansa kärrystä kulkee matka kassalle, jossa on luonnollisesti paljon jonoa isossa kaupassa. Mahtavaa kuinka voi nähdä kassoilla vieläkin kukkaroita ja käteisellä maksavia asiakkaita! Eihän siinä kauaa mene kaivaa syvän kukkaron pohjalta seitsemäntoista kortin ja kuittikasan alta tarpeeksi kolikoita maksaakseen 23,18€ ostokset. Tarvittavat kolikot kuitenkin aina löytävät tiensä kassan pöydälle, josta vielä yhteistuumin kassan kanssa valitaan huolellisesti maksuun sopivat rahat. Ylimääräiset kolikot totta kai putoavat lattialle ennen kuin osuvat kukkaroon ja jono takana kasvaa. Onneksi kenelläkään ei ole nykyisin kiire ja kaikki jaksavat maltillisesti odottaa vuoroaan.
Kauppakassin pakkaamisen jälkeen olisi aika tallustaa takaisin kotipesään, mutta vielä on ainakin yhden pakollisen pysähdyksen paikka. RAY:n automaatit ovat mukavasti aina saatavilla kassojen jälkeen ja kukkaroon onnistuneesti osuneet vaihtorahat on hyvä laittaa hedelmäpeliin tai pokeriin. Koska vanhemmilla ihmisillä käy aina pelatessa hurja onni, automaatin kanssa rupatellessa saattaa vierähtää kymmeniä minuutteja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ryöstää RAY-parkaa, vaan viettää aikaa, joten pelaaminen kestää yleensä niin kauan kuin kukallinen kukkaro antaa kilisevää. Hermostuneet skeittaripojat joutuvat odottamaan vuoroaan pitkään ennen kuin pääsevät tuhlaamaan viikkorahansa.
Ennen kotiinlähtöä täytyy vielä muistaa yksi asia. Saattaahan kaupungilla olla vielä jokin tuttu, jota ei ole vielä päivän aikana ehtinyt näkemään. Onneksi kaupoissa on aina paljon mahdollisuuksia istua lähellä sisäänkäyntiä, tuijottaa edestakaisin kulkevia ihmisiä ja lepuuttaa jalkoja. Näin on myös Jyväskylän keskusta-alueen yhdessä kauppakeskuksessa.
Kerran kulkiessani tämän keskuksen läpi huomasin jälleen erään pitkän penkin olevan mukavasti miehitetty ja siinä istuikin komea rivi päälaelta vaalenneita mummeja ja vaareja kauppakasseineen. Eräällä rouvalla oli kädessään uutuuttaan kiiltävä matkapuhelin, johon hän puhui riittävän kovalla äänellä kertoen ilmeisesti omaa sijaintiaan toisessa päässä olevalle ystävälleen.
"Mää istun täällä mummojen penkillä!"
Monissa komedioissa niin elokuvissa kuin TV-sarjoissa vanhusten naureskellaan istuvan pelaamassa bingoa päivät pitkät. Tälläinen näkemys on tietenkin kovin stereotypinen, mutta toisaalta käydessä bingosalissa ei voi bongata kovin montaa alle viisikymmentä vuotiasta pelaajaa. Kaikki vanhukset eivät suinkaan silti istu pelaamassa bingoa. Mutta mitä ihmettä he oikein sitten tekevät kaiket päivät ollessaan niin kovin kiireisiä?
Aamuisin jokaisessa kaupungissa kokoontuu kunnan varjohallitus, toriparlamentti, vanhimman sukupolven suunnatessa yhteistuumin aamusumpeille keskustojen kahviloihin. Hyviä kaupungin kehitysehdotuksia ja virkamiesten haukkumista laajalla rintamalla kello kuuden ja yhdeksän välillä. Sen jälkeen kenties pienet toriostokset. Tuoreita vihanneksia kotiin ja pienet arkisiivoukset päälle ennen puolta päivää, kunnes onkin jo päiväkahvin aika. Naapurin voi loistavasti kutsua kupposelle vaihtamaan kuulumisia, ellei häneen ole törmännyt aamulla parlamentin kokouksessa.
Turinatuokion jälkeen päivä jatkuu rattoisasti pienellä kävelylenkillä, jonka aikana käydään katselemassa ihmisiä kauppakeskuksissa sekä luomassa paheksuvia katseita huonosti käyttäytyvän nuorison suuntaan. Päivällistarpeet haetaan kaupasta samalla reissulla. Isossa marketissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Ensinnäkin kaikkien ostosten kerääminen vie vanhemmilta jaloilta hieman kauemmin aikaa jumbokokoisissa tavarataloissa. Toiseksi aikaa kuluu myös tuttujen kanssa jutteluun. Ovathan kaikki lähipiirin ihmiset samaan aikaan kaupassa. Etenkin jouluviikolla on hauskaa tehdä tuttujen kanssa kärreistä rinki keskelle ahdasta kaupan käytävää, jossa olisi tarvetta läpikululle muilla asiakkailla sekä henkilökunnalla tavaralavoineen.
Vihdoin ostoksien löydettyä paikkansa kärrystä kulkee matka kassalle, jossa on luonnollisesti paljon jonoa isossa kaupassa. Mahtavaa kuinka voi nähdä kassoilla vieläkin kukkaroita ja käteisellä maksavia asiakkaita! Eihän siinä kauaa mene kaivaa syvän kukkaron pohjalta seitsemäntoista kortin ja kuittikasan alta tarpeeksi kolikoita maksaakseen 23,18€ ostokset. Tarvittavat kolikot kuitenkin aina löytävät tiensä kassan pöydälle, josta vielä yhteistuumin kassan kanssa valitaan huolellisesti maksuun sopivat rahat. Ylimääräiset kolikot totta kai putoavat lattialle ennen kuin osuvat kukkaroon ja jono takana kasvaa. Onneksi kenelläkään ei ole nykyisin kiire ja kaikki jaksavat maltillisesti odottaa vuoroaan.
Kauppakassin pakkaamisen jälkeen olisi aika tallustaa takaisin kotipesään, mutta vielä on ainakin yhden pakollisen pysähdyksen paikka. RAY:n automaatit ovat mukavasti aina saatavilla kassojen jälkeen ja kukkaroon onnistuneesti osuneet vaihtorahat on hyvä laittaa hedelmäpeliin tai pokeriin. Koska vanhemmilla ihmisillä käy aina pelatessa hurja onni, automaatin kanssa rupatellessa saattaa vierähtää kymmeniä minuutteja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ryöstää RAY-parkaa, vaan viettää aikaa, joten pelaaminen kestää yleensä niin kauan kuin kukallinen kukkaro antaa kilisevää. Hermostuneet skeittaripojat joutuvat odottamaan vuoroaan pitkään ennen kuin pääsevät tuhlaamaan viikkorahansa.
Ennen kotiinlähtöä täytyy vielä muistaa yksi asia. Saattaahan kaupungilla olla vielä jokin tuttu, jota ei ole vielä päivän aikana ehtinyt näkemään. Onneksi kaupoissa on aina paljon mahdollisuuksia istua lähellä sisäänkäyntiä, tuijottaa edestakaisin kulkevia ihmisiä ja lepuuttaa jalkoja. Näin on myös Jyväskylän keskusta-alueen yhdessä kauppakeskuksessa.
Kerran kulkiessani tämän keskuksen läpi huomasin jälleen erään pitkän penkin olevan mukavasti miehitetty ja siinä istuikin komea rivi päälaelta vaalenneita mummeja ja vaareja kauppakasseineen. Eräällä rouvalla oli kädessään uutuuttaan kiiltävä matkapuhelin, johon hän puhui riittävän kovalla äänellä kertoen ilmeisesti omaa sijaintiaan toisessa päässä olevalle ystävälleen.
"Mää istun täällä mummojen penkillä!"
torstai 5. heinäkuuta 2012
Aamen
Eilen (4.7.2012) fysiikan tutkimuslaiton CERN julkisti koko maailmaa järisyttävän uutisen. Maailman suurimmalla tutkimuslaitteella, 27 kilometrin mittaisella LHC-hiukkaskiihdyttimellä löydettiin vihdoin ns. Higgsin hiukkaseen viittaavia hiukkasia. Mitä yksi hiukkanen tai oikeastaan sen olemassaolon todistaminen sitten voi merkitä ihmiskunnalle? Kokoan seuraavaksi tuntemiani faktoja yhteen.
Kirkon ja tieteen välinen kamppailu totuuden omaavasta tahosta on ollut raju, riitainen ja pitkä. Jo 1600-luvulla kirkko toimi Galileo Galilein tutkimuksia vastaan. Osansa kirkon vastustuksesta oli saanut myös Nikolaus Kopernikus sata vuotta aiemmin. Hänen esittämänsä, nykyisin hyväksytty ja todistetusti olemassaoleva, aurinkokeskinen maailmankuva tyrmättiin ja katolinen kirkko julisti opin pannaan vuonna 1616. Uudet väittämät ovat aina epäluulojen ja kriittisten tarkastelujen alla, mutta edes tieteellisest todisteet eivät riittäneet tuolloin Kopernikuksen mallin yleiseen hyväksymiseen. Taustalla saattoi vaikuttaa katolisen kirkon pelko otteensa menettämisestä. Maakeskeinen maailmankuva kuitenkin tuki kirkon oppeja ihmistä ja Jumalaa korostavana mallina. Jos Jumala oli luonut Maapallon ihmistä varten ja ihmisen itsensä kuvaksi, niin miksei maapallo olisikaan yhtäkkiä ollut kaiken keskus?
Lähimenneisyydessä muun muassa maailman tunnetuimpiin tiedemiehiin kuuluva fyysikko Stephen Hawking on kertonut uusien tieteellisten havaintojen vaikuttaneen hänen käsitykseensä Jumalan olemassaolosta. Tähtitieteilijöiden löydettyä toista tähteä kiertävän planeetan Hawking muutti käsitystään Jumalasta, vaikka aiemmin hän oli vielä pitänyt tämän olemassa oloa mahdollisena. Planeetan löytäminen osoitti Hawkingille, ettei ihmisten aurinkokunta ole kaikkeudessa keskeisessä asemassa. Kaikkeutta ei ole luotu vain palvelemaan ihmistä. Kyseessä on samanlainen ilmiö, jonka laajemmat vaikutukset kirkko halusi välttää ja hylkäsi itsepäisesti Kopernikuksen heliosentrisen esityksen.
Moni maailman uskonnoista perustaa tarinaansa luomiskertomukselle, jonka mukaan jumalallinen voima on luonut maailman. Charles Darwinin evoluutioteoria, jonka mukaan maailma on syntynyt alkuräjähdyksessä ja lajit kehittyneet ajansaatossa, tuli uhkaamaan tätä käsitystä. Yksi Darwinin monista syistä tutkimuksensa ja väitteidensä myöhäiselle julkistamiselle oli vakaa tieto siitä, että kirkko tulisi halveksumaan häntä. Julkistamisen jälkee puhetta todella riitti ja vasta vuonna 1996 edellinen paavi hyväksyi evoluutioteoria osittain selittämässä elämän muodostumista Maapallolle.
Myös CERN:issä tehtävä tutkimustyö uhkaa luomiskertomukseen perustuvaa oppia maailman synnystä. Tämän pohjalle on rakennettu myös aikamme suuriin kirjailijoihin kuuluvan Dan Brownin (mm. Da Vinci-koodi) bestseller Enkelit ja Demonit. Kirjassa kirkon ja tieteen välinen nykyaikainen sota saa suuret mittasuhteet.
CERN:in hiukkaskiihdyttimellä löydettiin siis hiukkanen, joka saattaa osoittautua hiukkasfysiikan stantardimallin puuttuvaksi renkaaksi, jota myöten voidaan kenties todistaa jopa alkuräjähdyksen luonnollinen tapahtuminen. Tämä yhdistettynä Darwinin evoluutioteoriaan on kova kolaus kirkolle. Enkelit ja demonit- kirjassa kirkon pelkäämä todistus luomisteorian kumoamiseksi näkee päivän valon ja uskontojen perustat horjuvat.
Kirkko on menettänyt asemaansa ja arvovaltaansa radikaalisti viimeisinä vuosikymmeninä hyväksikäyttö-, naispappeus- sekä homoliittokohujen takia eivätkä tällaiset uudet tieteelliset todisteet maailman synnystä auta paremman kirkollisen tulevaisuuden rakentamisessa.
Toisessa bestsellerissään Da Vinci- koodissa Dan Brown esittelee todisteita yliluonnolisen voiman olemassaolosta kertoen esimerkkejä luonnon uskomattomista säännönmukaisuuksista. Lisäksi kaikkien aikojen tunnetuin ja kenties arvostetuin tiedemies Albert Einstein uskoi jonkin ylemmän voiman olemassaoloon, sillä hän törmäsi tutkimuksissaan vaikuttaviin luonnonlakeihin ja lainalaisuuksiin, jotka eivät voineet olla hänen mielestään sattuman ja luonnonvalinnan seurausta.
Lähitulevaisuus näyttää mihin suuntaan uskonnon ja kirkon asema kääntyy. Olosuhteet keskiajan kaltaiselle hallinnalle ja vallalle ovat mahdottomat. Totta on kuitenkin, ettei tieteellinen näyttö käännä uskovan päätä.
Uskominen on jokaisen oma asia ja nimenomaan tämän perusteella on selvää, etteivät kirkot mihinkään maan päältä katoa.
Aamen.
Kirkon ja tieteen välinen kamppailu totuuden omaavasta tahosta on ollut raju, riitainen ja pitkä. Jo 1600-luvulla kirkko toimi Galileo Galilein tutkimuksia vastaan. Osansa kirkon vastustuksesta oli saanut myös Nikolaus Kopernikus sata vuotta aiemmin. Hänen esittämänsä, nykyisin hyväksytty ja todistetusti olemassaoleva, aurinkokeskinen maailmankuva tyrmättiin ja katolinen kirkko julisti opin pannaan vuonna 1616. Uudet väittämät ovat aina epäluulojen ja kriittisten tarkastelujen alla, mutta edes tieteellisest todisteet eivät riittäneet tuolloin Kopernikuksen mallin yleiseen hyväksymiseen. Taustalla saattoi vaikuttaa katolisen kirkon pelko otteensa menettämisestä. Maakeskeinen maailmankuva kuitenkin tuki kirkon oppeja ihmistä ja Jumalaa korostavana mallina. Jos Jumala oli luonut Maapallon ihmistä varten ja ihmisen itsensä kuvaksi, niin miksei maapallo olisikaan yhtäkkiä ollut kaiken keskus?
Lähimenneisyydessä muun muassa maailman tunnetuimpiin tiedemiehiin kuuluva fyysikko Stephen Hawking on kertonut uusien tieteellisten havaintojen vaikuttaneen hänen käsitykseensä Jumalan olemassaolosta. Tähtitieteilijöiden löydettyä toista tähteä kiertävän planeetan Hawking muutti käsitystään Jumalasta, vaikka aiemmin hän oli vielä pitänyt tämän olemassa oloa mahdollisena. Planeetan löytäminen osoitti Hawkingille, ettei ihmisten aurinkokunta ole kaikkeudessa keskeisessä asemassa. Kaikkeutta ei ole luotu vain palvelemaan ihmistä. Kyseessä on samanlainen ilmiö, jonka laajemmat vaikutukset kirkko halusi välttää ja hylkäsi itsepäisesti Kopernikuksen heliosentrisen esityksen.
Moni maailman uskonnoista perustaa tarinaansa luomiskertomukselle, jonka mukaan jumalallinen voima on luonut maailman. Charles Darwinin evoluutioteoria, jonka mukaan maailma on syntynyt alkuräjähdyksessä ja lajit kehittyneet ajansaatossa, tuli uhkaamaan tätä käsitystä. Yksi Darwinin monista syistä tutkimuksensa ja väitteidensä myöhäiselle julkistamiselle oli vakaa tieto siitä, että kirkko tulisi halveksumaan häntä. Julkistamisen jälkee puhetta todella riitti ja vasta vuonna 1996 edellinen paavi hyväksyi evoluutioteoria osittain selittämässä elämän muodostumista Maapallolle.
Myös CERN:issä tehtävä tutkimustyö uhkaa luomiskertomukseen perustuvaa oppia maailman synnystä. Tämän pohjalle on rakennettu myös aikamme suuriin kirjailijoihin kuuluvan Dan Brownin (mm. Da Vinci-koodi) bestseller Enkelit ja Demonit. Kirjassa kirkon ja tieteen välinen nykyaikainen sota saa suuret mittasuhteet.
CERN:in hiukkaskiihdyttimellä löydettiin siis hiukkanen, joka saattaa osoittautua hiukkasfysiikan stantardimallin puuttuvaksi renkaaksi, jota myöten voidaan kenties todistaa jopa alkuräjähdyksen luonnollinen tapahtuminen. Tämä yhdistettynä Darwinin evoluutioteoriaan on kova kolaus kirkolle. Enkelit ja demonit- kirjassa kirkon pelkäämä todistus luomisteorian kumoamiseksi näkee päivän valon ja uskontojen perustat horjuvat.
Kirkko on menettänyt asemaansa ja arvovaltaansa radikaalisti viimeisinä vuosikymmeninä hyväksikäyttö-, naispappeus- sekä homoliittokohujen takia eivätkä tällaiset uudet tieteelliset todisteet maailman synnystä auta paremman kirkollisen tulevaisuuden rakentamisessa.
Toisessa bestsellerissään Da Vinci- koodissa Dan Brown esittelee todisteita yliluonnolisen voiman olemassaolosta kertoen esimerkkejä luonnon uskomattomista säännönmukaisuuksista. Lisäksi kaikkien aikojen tunnetuin ja kenties arvostetuin tiedemies Albert Einstein uskoi jonkin ylemmän voiman olemassaoloon, sillä hän törmäsi tutkimuksissaan vaikuttaviin luonnonlakeihin ja lainalaisuuksiin, jotka eivät voineet olla hänen mielestään sattuman ja luonnonvalinnan seurausta.
Lähitulevaisuus näyttää mihin suuntaan uskonnon ja kirkon asema kääntyy. Olosuhteet keskiajan kaltaiselle hallinnalle ja vallalle ovat mahdottomat. Totta on kuitenkin, ettei tieteellinen näyttö käännä uskovan päätä.
Uskominen on jokaisen oma asia ja nimenomaan tämän perusteella on selvää, etteivät kirkot mihinkään maan päältä katoa.
Aamen.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Ikuisen kaupungin sankarit
Jyväskylän kaupungin liikennejärjestelyt ovat erikoisia ja henkilöautolla liikkuminen vaatii varsinkin ulkopaikkakuntalaiselta monenlaisia selviytymistaitoja päästääkseen jouhevasti perille. Yksi syy erikoisiin kiemuroihin on kaupungin keskellä kohoava maamerkki Harju, joka täytyy autolla kulkiessa kiertää päästäkseen tiettyihin kaupunginosiin.
Viime aikoina kaupungin "liikenneministeri" on ehdottanut useaan otteeseen alakaupungin kävelykadun jatkamista koko kauppakadun mittaiseksi kävely- ja kauppakaduksi, jolla autot saisivat ajaa kevyen liikenteen seassa matalilla nopeuksilla. Ajatuksena oli jättää liikennevalot ja suojatiet pois perustaen liikennejärjestyksen autoilijoiden väistämisvelvollisuuteen. Käytännössä päätökset ajo- tai kävelyvuoroista tapahtuisi käsimerkein kommunikoiden. Tällainen katuhan olisi oikea kehuja kerjäävän ylikohteliaan autoilijan paratiisi. Mutta kenen painajainen? Osaisivatko suomalaiset toimia tällaisessa ympäristössä ilman vakavia tapaturmia?
Pienen kaupungin miehenä olen aina kammoksunut Helsingin liikennettä. Autoja on valtavasti enemmän kuin kotikaupungin liikenteessä, joten siellä liikkuminen on tuntunut aina hieman epämukavalta. Kuten aikaisemmissa teksteissä olen miettinyt, niin suomalainen ajokulttuuri ja -tapa ovat retuperällä ja vuosittain sattuu järkyttävä määrä loukkaantumisiin ja halvaantumisiin johtavia liikenneonnettomuuksia.
Hyppäsin alkukesästä vielä suurempiin ja suorastaan järkyttävämpiin liikennekuvioihin matkatessani Roomaan, yhteen Euroopan suurimmista kaupungeista. Rooman liikenne ja italialaisten ajokulttuuri skootteriliikenteineen on tunnetusti kaoottinen sekametelisoppa, jonka jälkeen olisi helppoa ajella Helsingissä linja-autolla.
Roomassa autot eivät ryhmity risteyksessä. Yhdellä kaistalla saattaa olla kolme autoa rinnakkain. Kaistaviivat ovat tiessä ilmeisesti vain koristeena. Nopeusrajoitukset ovat yleinen vitsi ja niistä kertovat kyltit vain rumentamassa kaunista kaupunkikuvaa. Taloudellinen ajotapa ei ole edes käsite italiassa. Paikalliset ajavat enemmänkin kiihdytänjasittenjarrutanäkisti- periaatteella. Tällaiset tapaukset ruuhkauttavat liikennettä usein ja autojen pysähtyessä skoottorikuljettajat aloittavat pujottelun ja saavat menopelinsä sujautettua uskomattomista raoista ilman vahinkoja.
Mielettömintä on kuitenkin Rooman kokoisessa kaupungissa kevyen liikenteen toiminta. Ison valtatien liikenteen saa pysäytettyä nostamalla kätensä ja astumalla tielle. Tällainen toiminta ei edes tuntunut olevan poikkeavaa, vaan pikemminkin säännöllistä. Etenkin paikalliset ylittivät katuja villisti turistien tuijottaessa tapahtumia kauhistuneina turvalliselta kävelytieltä.
Erityisen pelottavaa oli olla paikallisen kyydissä autossa ja katsella ihmisten katujenylitystä. Suomessa moinen olisi tulkittu varmasti itsemurhayrityksiksi. Ja täällä ruumita olisikin varmasti tullut. Mutta ei Roomassa. Ei yhden yhtä peltikolaria tai henkilövahinkoa sattunut osumaan silmiin koko matkan aikana, vaikka potentiaalisia vaaratilanteita sattui kohdalle joka viides minuutti.
Italialaiset olivat kaikenkaikkiaan erittäin miellyttäviä ja vieraanvaraisia. Erittäin avuliaita ja sydämellisiä toisiaan kunnioittavia ihmisiä. Kaiken lisäksi myös taitavia kuskeja. Siinä liikenteessä olisin varmasti itse rysäyttänyt kerran jos toisenkin.
Jos kerran siellä, niin miksei myös täällä? Miksei esimerkiksi Jyväskylässä voisi toimia samankaltainen järjestely, jossa jalankulkija päättää milloin ylittää tien ja autoilijat väistävät? Kyse on ennen kaikkea kunnioituksesta ja kohteliaisuudesta. Meillä on täällä aina kiire joka paikkaan, Italiassa otetaan lunkimmin, vaikka heidän jatkuva äänitorven tööttäily vaikuttaisikin turistista kärsimättömältä. Torvikonsertti kuuluu myös asiaan ja kummallisempaa on olla painamatta tööttiä kuin soittaa sitä jatkuvasti.
Täytyy ihailla italialaisten ajotaitoa ja kärsivällisyyttä. (En sano "täytyy nostaa hattua", koska hattua nostettiin eri suorituksille joka ilta jalkapallon ja yleisurheilun EM-kilpailuiden lähetyksissä.)
Viime aikoina kaupungin "liikenneministeri" on ehdottanut useaan otteeseen alakaupungin kävelykadun jatkamista koko kauppakadun mittaiseksi kävely- ja kauppakaduksi, jolla autot saisivat ajaa kevyen liikenteen seassa matalilla nopeuksilla. Ajatuksena oli jättää liikennevalot ja suojatiet pois perustaen liikennejärjestyksen autoilijoiden väistämisvelvollisuuteen. Käytännössä päätökset ajo- tai kävelyvuoroista tapahtuisi käsimerkein kommunikoiden. Tällainen katuhan olisi oikea kehuja kerjäävän ylikohteliaan autoilijan paratiisi. Mutta kenen painajainen? Osaisivatko suomalaiset toimia tällaisessa ympäristössä ilman vakavia tapaturmia?
Pienen kaupungin miehenä olen aina kammoksunut Helsingin liikennettä. Autoja on valtavasti enemmän kuin kotikaupungin liikenteessä, joten siellä liikkuminen on tuntunut aina hieman epämukavalta. Kuten aikaisemmissa teksteissä olen miettinyt, niin suomalainen ajokulttuuri ja -tapa ovat retuperällä ja vuosittain sattuu järkyttävä määrä loukkaantumisiin ja halvaantumisiin johtavia liikenneonnettomuuksia.
Hyppäsin alkukesästä vielä suurempiin ja suorastaan järkyttävämpiin liikennekuvioihin matkatessani Roomaan, yhteen Euroopan suurimmista kaupungeista. Rooman liikenne ja italialaisten ajokulttuuri skootteriliikenteineen on tunnetusti kaoottinen sekametelisoppa, jonka jälkeen olisi helppoa ajella Helsingissä linja-autolla.
Roomassa autot eivät ryhmity risteyksessä. Yhdellä kaistalla saattaa olla kolme autoa rinnakkain. Kaistaviivat ovat tiessä ilmeisesti vain koristeena. Nopeusrajoitukset ovat yleinen vitsi ja niistä kertovat kyltit vain rumentamassa kaunista kaupunkikuvaa. Taloudellinen ajotapa ei ole edes käsite italiassa. Paikalliset ajavat enemmänkin kiihdytänjasittenjarrutanäkisti- periaatteella. Tällaiset tapaukset ruuhkauttavat liikennettä usein ja autojen pysähtyessä skoottorikuljettajat aloittavat pujottelun ja saavat menopelinsä sujautettua uskomattomista raoista ilman vahinkoja.
Mielettömintä on kuitenkin Rooman kokoisessa kaupungissa kevyen liikenteen toiminta. Ison valtatien liikenteen saa pysäytettyä nostamalla kätensä ja astumalla tielle. Tällainen toiminta ei edes tuntunut olevan poikkeavaa, vaan pikemminkin säännöllistä. Etenkin paikalliset ylittivät katuja villisti turistien tuijottaessa tapahtumia kauhistuneina turvalliselta kävelytieltä.
Erityisen pelottavaa oli olla paikallisen kyydissä autossa ja katsella ihmisten katujenylitystä. Suomessa moinen olisi tulkittu varmasti itsemurhayrityksiksi. Ja täällä ruumita olisikin varmasti tullut. Mutta ei Roomassa. Ei yhden yhtä peltikolaria tai henkilövahinkoa sattunut osumaan silmiin koko matkan aikana, vaikka potentiaalisia vaaratilanteita sattui kohdalle joka viides minuutti.
Italialaiset olivat kaikenkaikkiaan erittäin miellyttäviä ja vieraanvaraisia. Erittäin avuliaita ja sydämellisiä toisiaan kunnioittavia ihmisiä. Kaiken lisäksi myös taitavia kuskeja. Siinä liikenteessä olisin varmasti itse rysäyttänyt kerran jos toisenkin.
Jos kerran siellä, niin miksei myös täällä? Miksei esimerkiksi Jyväskylässä voisi toimia samankaltainen järjestely, jossa jalankulkija päättää milloin ylittää tien ja autoilijat väistävät? Kyse on ennen kaikkea kunnioituksesta ja kohteliaisuudesta. Meillä on täällä aina kiire joka paikkaan, Italiassa otetaan lunkimmin, vaikka heidän jatkuva äänitorven tööttäily vaikuttaisikin turistista kärsimättömältä. Torvikonsertti kuuluu myös asiaan ja kummallisempaa on olla painamatta tööttiä kuin soittaa sitä jatkuvasti.
Täytyy ihailla italialaisten ajotaitoa ja kärsivällisyyttä. (En sano "täytyy nostaa hattua", koska hattua nostettiin eri suorituksille joka ilta jalkapallon ja yleisurheilun EM-kilpailuiden lähetyksissä.)
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Rakkauden lähde
Häät ovat valtavan upea juhla. Niiden eteen nähdään paljon vaivaa ja käytetään aikaa, usein myös rahaa. Kesän kohokohtia ovat aina olleet päivät, jolloin kaunis kutsukirje kolahtaa postilokeroon. Tällöin tietää saaneensa kutsun, joidenkin ihmisten äärimmäiseen henkilökohtaiseen tapahtumaan. Tietää pääsevänsä jakamaan jotain ainutlaatuista ja kaunista. Juhlien koko ei vaikuta asiaan. Yhtä miellyttävää on niin suurissa kuin pienissä häissä.
Pääsin juhlimaan naimisiinmenoa toisena kesänä peräkkäin saadessani yllätyskutsun ystäväni kesähäihin. Lähteminen mietitytti, sillä en tuntisi juhlaväestä muita kuin avioituvan pariskunnan ja muutaman mukavan herran, joihin tutustuin polttareissa. Onneksi keräsin rohkeutta ja uskalsin lähteä nauttimaan tunnelmasta ventovieraiden keskelle.
Toisin kun voisi kuvitella, sellaisessa seurassa ei ollut lainkaan ulkopuolinen tai ahdistunut olo. Hääjuhla yhdistää muitakin ihmisiä kuin avioparin. Kaikki juhlaan osallistuvat jakavat onnellisen parin iloa ja yhdessäoleminen on upeaa katsottavaa. Uusia tuttavuuksia solmitaan, leikkejä leikitään yhdessä, lauluja lauletaan täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.
Tämän kesän häissä pastorin puhe avioparille oli häikäisevän upea. Vihkiminen tapahtui idyllisessä miljöössä keskellä kansallisromanttista maalaismaisemaan. Ystäväni sanoivat toisilleen "tahdon" lammen rannalla puisella sillalla kauniina kesäpäivänä mukavasti viilentäneessä tuulessa. Kuitenkin papin tarkkaan valitut sanat täydensivät hetken kauneuden.
Hänen mukaansa rakkautta tulee vaalia ja jokaisen parin tulee opetella yhteinen rakkauden kieli, joka toteutuu monella erilaisella tavalla. Näitä kieliopintoja hän haastoi parin harjoittamaan, jotta he saisivat rakkautensa kukoistamaan ennen näkemättömällä tavalla, jotta he pystyisivät tavoittelemaan yhdessä taivaita.
Rakkauden kieli koostuu papin sanoin viidestä osasesta, joita ovat teot, sanat, lahjat, kosketus ja aika. Mietin näitä sanoja. Etäsuhteessa jokaista viittä on mahdoton vaalia. Välimatkan takia kosketus jää vajavaiseksi ja jättää suuren aukon paikattavaksi. Tällöin toiselle täytyy antaa vähintään aikaa. Aikaa keskustella ja vaihtaa kuulumisia. Tämä on samalla myös teko ja mahdollisuus vaihtaa rakkauden sanoja. Lahjojakin voi onneksi lähettää. Kosketus tuntuu entistä paremmalta, jos sitä on ehtinyt kaipaamaan.
Jos toinen on lähellä, niin kaikkien viiden toteuttaminen on yksinkertaisempaa, mutta ei kuitenkaan itsestään selvää. Yllättävän lahjan saaminen tai kauniit sanat tuntuvat hyvältä myös kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhdetta täytyy vaalia ja pitää yllä, sillä se on kuin viherkasvi. Rakkaus kuihtuu pois, jos siitä ei pidä hyvää huolta säännöllisesti.
Opin taas jotain uutta. Tutustuin uusiin ihmisiin. Vietin mahtavan viikonlopun hienossa seurassa. Päivät olivat tulvillaan onnellisuutta, iloa ja hyvää mieltä. Ilmassa suorastaan leijui uskoa, toivoa ja rakkautta.
Mutta suurin niistä on rakkaus.
Pääsin juhlimaan naimisiinmenoa toisena kesänä peräkkäin saadessani yllätyskutsun ystäväni kesähäihin. Lähteminen mietitytti, sillä en tuntisi juhlaväestä muita kuin avioituvan pariskunnan ja muutaman mukavan herran, joihin tutustuin polttareissa. Onneksi keräsin rohkeutta ja uskalsin lähteä nauttimaan tunnelmasta ventovieraiden keskelle.
Toisin kun voisi kuvitella, sellaisessa seurassa ei ollut lainkaan ulkopuolinen tai ahdistunut olo. Hääjuhla yhdistää muitakin ihmisiä kuin avioparin. Kaikki juhlaan osallistuvat jakavat onnellisen parin iloa ja yhdessäoleminen on upeaa katsottavaa. Uusia tuttavuuksia solmitaan, leikkejä leikitään yhdessä, lauluja lauletaan täysin tuntemattomien ihmisten kanssa.
Tämän kesän häissä pastorin puhe avioparille oli häikäisevän upea. Vihkiminen tapahtui idyllisessä miljöössä keskellä kansallisromanttista maalaismaisemaan. Ystäväni sanoivat toisilleen "tahdon" lammen rannalla puisella sillalla kauniina kesäpäivänä mukavasti viilentäneessä tuulessa. Kuitenkin papin tarkkaan valitut sanat täydensivät hetken kauneuden.
Hänen mukaansa rakkautta tulee vaalia ja jokaisen parin tulee opetella yhteinen rakkauden kieli, joka toteutuu monella erilaisella tavalla. Näitä kieliopintoja hän haastoi parin harjoittamaan, jotta he saisivat rakkautensa kukoistamaan ennen näkemättömällä tavalla, jotta he pystyisivät tavoittelemaan yhdessä taivaita.
Rakkauden kieli koostuu papin sanoin viidestä osasesta, joita ovat teot, sanat, lahjat, kosketus ja aika. Mietin näitä sanoja. Etäsuhteessa jokaista viittä on mahdoton vaalia. Välimatkan takia kosketus jää vajavaiseksi ja jättää suuren aukon paikattavaksi. Tällöin toiselle täytyy antaa vähintään aikaa. Aikaa keskustella ja vaihtaa kuulumisia. Tämä on samalla myös teko ja mahdollisuus vaihtaa rakkauden sanoja. Lahjojakin voi onneksi lähettää. Kosketus tuntuu entistä paremmalta, jos sitä on ehtinyt kaipaamaan.
Jos toinen on lähellä, niin kaikkien viiden toteuttaminen on yksinkertaisempaa, mutta ei kuitenkaan itsestään selvää. Yllättävän lahjan saaminen tai kauniit sanat tuntuvat hyvältä myös kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Suhdetta täytyy vaalia ja pitää yllä, sillä se on kuin viherkasvi. Rakkaus kuihtuu pois, jos siitä ei pidä hyvää huolta säännöllisesti.
Opin taas jotain uutta. Tutustuin uusiin ihmisiin. Vietin mahtavan viikonlopun hienossa seurassa. Päivät olivat tulvillaan onnellisuutta, iloa ja hyvää mieltä. Ilmassa suorastaan leijui uskoa, toivoa ja rakkautta.
Mutta suurin niistä on rakkaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)