Nyt alkaessani päästellä tämän tekstin parissa ajatuksia paperille joudun todella kysymään itseltäni käynkö läpi keski-iän kriisiä. Joudun myös reflektion jälkeen vastaamaan, etten käy. Tapani on vain ajatella paljon ja viime aikoina ikääntymiseen liittyviä juttuja. Syyskuussa juna on kuitenkin lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.
Oli oma tilanne miten oli, niin myönnettävä, tunnustettava ja huudettava on, että aika todella juoksee! Tikkaa ärhäkkäämmin kuin itse Bolt. Moni asia on yhä kirkkaasti mielessä, vaikka vuosiakin on monista tapahtumista ja tärkeistä elämänetapeista jo ehtinyt vierähtää. Seuraavaksi paluu menneeseen.
Vielä on kirkkaasti mielessä kuinka vaihto-opintoni alkoivat lähes tarkalleen neljä kuukautta sitten. Lähdin uuteen maahan ja kulttuuriin intoa täynnä. Jätin mielissäni Suomen taakse hetkeksi aikaa. Joskus sama paikka vaan on ollut liian kauan ympärillä. Siis neljä kuukautta sitten. Tänään muistelin ensimmäistä viikkoa ja tuntui kuin olisin vetänyt matkalaukkua perässäni epätietoisena pitkin lentokenttää vasta eilen! Ja tämä seikkailu on ollut huima. Kirjoitan vielä muutaman päivityksen reissublogiin, muun muassa loppusanat, ennen kotiinpaluuta.
Vielä on kirkkaasti mielessä kuinka aloitin akateemisen elämän Jyväskylän yliopistossa 2,5 vuotta sitten muuttaen ensimmäisen kerran pois kotikaupungista. Omillani olin onneksi ehtinyt jo olla vuoden verran, joten muutos ei ollut valtavan suuri. Sopeutuminen oli helppoa muutaman lapsuuden ystävän asuessa lähistöllä. Jyväskylästä tuli nopeasti koti. Kaksi ja puoli vuotta on mennyt hurjaa vauhtia. Tuntuu kuin olisin juossut Päijännetuulen vauhdittamaa ensimmäistä lenkkiä Jyväsjärven rannalla vasta viime viikolla!
Kirkkaasti on mielessäni myös kuinka päätin varusmiespalvelukseni Haminassa neljä vuotta sitten. Pitkä ja raskas, mutta palkitseva vuosi päättyi juhlallisuuksiin, jossa rintaan laitettiin kauan kuolatut vänrikin nappulat. RUK:n marssin kuuntelu herkisti. Sankari marssi ei ollut koskaan kuulostanut niin hyvältä. Tuntuu kuitenkin kuin olisin astellut Reserviupseerikoulun varuskunnan porteista sisään vasta vähän aikaa sitten. Aivan kuin tuntisin sotilaskodin munkkien tuoksun!
Viikonloppuna juhlittiin valmistuneita ja tuoreita ylioppilaita. Kirkkaasti soi vielä mielessäni Gaudeamus Igitur, joka laulettiin omissa juhlissani viisi vuotta sitten. Onko siitä tosiaan jo viisi vuotta, kun itse hikoilin, panikoin ja yritin epätoivoisesti keksiä täytettä vastauksiin ylioppilaskirjoituksissa. Kävin muuten kahdeksassa eri kokeessa ja eväänäni oli aina Pätkis Mini Bites -suklaata. Viiden vuoden jälkeenkin pystyn maistamaan sen maun suussani.
Erittäin kirkkaasti muistan elämäni tunteikkaimpia päiviä. Kävin rippikoulun kymmenen vuotta sitten. Voi mikä nuori ja vallaton poikanen olinkaan tuolloin! Leiriviikko oli monella tasolla unohtumaton, raskas ja rakas. Uintia, polttopalloa, futista, saunaa, leirinuotiota, mahtavaa ruokaa ja ylihienoja ihmisiä. Matkaan taisi tarttua muutama ikuinen ystävyyssuhdekin. Konfirmaatiossa lauloimme kappaleen Olet vapaa. Naimaluvasta on jo kymmenen vuotta eikä vieläkään ole päässyt ketään naimaan! Siis viemään alttarille. Vihkimään. Naimisiin. Tiedäthän?!
Tämän kaiken muistan kirkkaasti enkä päivääkään vaihtaisi. Ehkä vanhuus tulee yksin. Ehkä ei?
"Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa."
