Olen alkuviikon kerännyt voimia ja jättänyt kirjoittamisen vähemmälle. Runoilu tuntui viikonloppuna painolastilta eikä nautinnolta. Oli pakko ottaa etäisyyttä.
En kirjoita vielä uutta runoa, vaan sen sijaan palaan nyt muistoissani kaukaiseen hetkeen ja vuoteen 2005, jolloin kirjoitin runon Paratiisi. Paratiisi löytyy kolmantena kirjani Päivänsäteen katseluversiosta.
Ensimmäinen tallessa oleva runoni on Kylmä yö, joka löytyy myös Päivänsäteestä. Sen kirjoitin keväällä 2005 äidinkielen kolmoskurssilla lukiossa. Paratiisi tuli kynästä loppukesästä ja on siis ensimmäisiä kirjoittamiani runoja. Tekstistä vähän huokuu nuoren kirjoittajan naiivius ja hieman tylsäteräisen kynän sanankäyttö. Toisaalta tekstissä on tunnetta ja tunnelmaa ja pidän juuri näitä seikkoja runojeni tunnuspiirteinä. Ei niinkään sanoilla kikkailua ja krumeluureja, vaan aitoa, omaksuttavaa ja samaistuttavaa tunnetta.
Tuohon aikaan Facebook oli juuri keksitty ameriikoissa, eikä meillä ollut siitä haisun karvaakaan. Me käytimme pikaviestimiseen MSN Messengeriä ja kuvagalleriana IRC- galleriaa. Nykyhetkestä poiketen minulla ei ollut niin sanottuja verkkoystäviä kovinkaan montaa galleria-aikana, muutamia kuitenkin. Vähän hassua myöntää, mutta tuon kesän 2005 aikana verkkoihastuin ensimmäisen kerran.
Jutustelimme usein verkon välityksellä tämän tytön kanssa. On kummallista miten toisesta voi pitää näkemättä. Tai oikeastaan se ei ole kummallista. Toisesta on todella helppo pitää näkemättä, sillä etäisyydestä johtuvat aukot tietoisuudessa täyttää itse ja kuvittelee toisen paremmaksi. Sitä ikään kuin luo toisesta ihmisestä oman mielensä mukaisen illuusion, joka kuitenkin noudattelee tältä saatuja tiedonmurusia.
No minä siis kuitenkin joka tapauksessa "ihastuin" tähän luomaani illuusioon. Erään keskustelun aikana tyttö sanoi nähneensä edellisenä yönä minusta unta. Minä olin nähnyt hänestä unta samana yönä. Tai oikeastaan en siis hänestä, vaan henkilöstä, jonka olin hänen kuviensa ja verkkokeskustelun pohjalta luonut mieleeni.
Kuitenkin kokemus oli hauska ja jännittävä ja jollakin tavalla sähköinen. Kirjoitin runon. Näinhän minä sentään hänen kuvansa ja olin kuullut äänen puhelimessa. Puhelinkeskustelu teki uudesta tutusta paljon henkilökohtaisemman, elävämmän ja todellisemman.
En ole koskaan tavannut kyseistä ihmistä oikeasti. Hän varmasti muistaisi runon edelleen, jos saisi sen käsiinsä. Runo lähti kesäyönä tekstiviestinä lapsuuden kotini läheisyydessä sijaitsevan leikkikentän keinusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti