Suvivirsi soi taas tänä keväänä kauniisti koulujen saleissa oppilaiden viettäessä alkuvuoden viimeisiä päiviään opinahjoissa. Suomen lippu, muutama nuori kesän koivu, hymyilevät ihmiset, kauniit puheet ja upeat vaatteet; kevätjuhla. Kevätkauden lopetus, kesäloman aloitus. Ja kauniit, komeat ylioppilaat viimeisissä juhlissaan.
Itselläni oli suuri kunnia ja hieno mahdollisuus osallistua käymäni lukion viimeiseen kevätjuhlaan ja nähdä Langinkosken viimeiset ylpeät ylioppilaat, lahjakas pikkuveljeni sekä monta ystävää juhlijoiden joukossa. Tunnelma oli alusta saakka herkkä ja hiukan alakuloinen. Seitsemän vuotta koulussa viettäneenä tunnistin kyllä opettajien mieltä painavan murheen. Rakas työpaikka piti pian jättää taakseen.
Rehtorin kauniit sanat saivat yleisön herkistymään ja viimeistään lukion viimeinen ylioppilaan puhe sai kovimmatkin yleisön karpaasit niiskuttamaan. Häntä lainatakseni: kun yksi ovi sulkeutuu, muita aukeaa. Ylioppilastutkinto on hieno saavutus nuorelle, jolla on vielä kaikki elämän mahdollisuudet edessään. Tosin jokainen joutuu vielä kohtaamaan elämänsä isoimpia haasteita hyvin pian. Kotoa pois muuttaminen, laskujen maksaminen, kaupassa käyminen ja lukemattomat muut uudet asiat muuttavat elämän täysin erilaiseksi ja nopeaa mukautumista vaaditaan jokaiselta kotipesästään lentävältä. Näistäkin asioista rehtori ja muut puhujat mainitsivat kevätjuhlan puheissaan.
Kaunista tapahtumaa kuitenkin synkensi perinteinen stipendien ja muiden huomionosoitusten jako. Vuosittain eri tahot haluat muistaa opinnoissaan menestyneitä ylioppilaita. Ja jälleen, kuten jokaikinen vuosi aiemminkin, stipendejä luovutettiin vain ja ainoastaan koulun parhaita arvosanoja kirjoittaneille. Yleisön turhautuneesta huokailusta päätellen en todennäköisesti ollut ainoa, jonka mielestä saman oppilaan palkitseminen viidellä eri stipendillä koulun viimeisessä juhlassa oli törkeä kauneusvirhe. Onko paras aina automaattisesti se oppilas, joka kirjoittaa eniten laudatureja? Voisiko onnistuja olla myös omat keskiarvonsa suorituksillaan ylittävä keskiverto opiskelija, joka tekee huomattavan parannuksen aikaisempaan oppimenestykseen nähden? Ei urheilussakaan kentän paras pelaaja ole aina se, joka tekee eniten maaleja. Silti nämäkin raadit valitsevat aina maalintekijän parhaaksi.
On olemassa myös sitä kuuluisaa näkymätöntä, arvokasta työtä, itsensä ylittämistä ja likoon laittamista. Näitäkin suorituksia tulisi huomioida niin työelämässä, urheilussa kuin oppilaitosten kevätjuhlissa. En tarkoita nyt sitä, etteikö laudatureita kirjoittaneet ansaitsisivat palkintoja, mutta viisi samalle henkilölle on jo jotenkin muiden hyvin suoriutuneiden tallomista. Lahjakkaita nuoria olisi pitänyt ehdottomasti palkita monipuolisemmin. Nyt monet jäivät lahjattomiksi.
Juhla oli kuitenkin kaiken kaikkiaan kaunis tapahtuma, joka vietiin iloisesti päätökseen. Ylioppilaat saivat lakkinsa, rehtori julisti heidän Langinkosken viimeisiksi ylioppilaiksi ja lauloimme seisten yhdessä silmät kosteina riemulaulun.
Gaudeamus igitus, Juvenes dum sumus!
Iloitkaamme, kun vielä olemme nuoria!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti