Tummiin pukeutuneet ihmiset. Kasvottomat kulkevat vastaan. Joku huusi hänen nimeään, joka ei kuitenkaan ole omansa. Kadulla on lunta, märkiä vaahteranlehtiä, mutta ulkona on lämpöasteita ja aurinko paistaa. Matkalla ei ole päämäärää, toiminnalla ei ole tarkoitusta eikä millään tunnu olevan merkitystä, mutta olo on hyvä niin kauan kuin aurinko paistaa.
Varjot pitenevät. Aurinko alkaa laskea mailleen ja hän nopeuttaa askeliaan. Miksikö? Eihän hänellä ole mitään hätää. Vai onko? Hätäillen hän kääntelee päätään puolelta toiselle ja tarkkailee. Hän tarkkailee tarkemmin kuin koskaan. Kääntyy kävelemään takaperin, jotta näkisi taakseen. Ja sitten hän kompastuu. Tummat hahmot tuntuvat uhkaavammilta kuin aiemmin.
Auringon viimeiset säteet valaisevat horisontissa, mutta katuvalot eivät syty. Miten kasvottomat voivat tuijottaa? Joku kirkuu jossain. Häntä ahdistaa ja hän alkaa juosta. Kohti turvataloa, jonka ääriviivat siintää edessä. Hän ei saavuta taloa. Hän juoksee voimiensa takaa, mutta talo ei lähesty. Jalat tuntuvat polkevan ilmaa.
Hän tietää, ettei hänen kannattaisi katsoa taakseen. Ei missään nimessä pitäisi, mutta hän katsoo. Hän kääntää päänsä ja kauhu lamaannuttaa hänet. Joukko tummakaapuisia kasvottomia juoksee häntä kohti. Ja ne pääsevät eteenpäin! Ja lähestyvät jatkuvasti. Pakokauhu valtaa mielen ja hän saa pakotettua itsensä liikkeelle. Aluksi kompuroiden, mutta sitten päättömästi juosten. Hän juoksee kujalle ilmestyneestä taikaportista, joka heijastelee lämmintä valoa.
Portin läpäiseminen tuntuu turvalliselta. Lämpö leviää kehoon ja ensimmäisenä hän näkee kukkaisen kedon ja eri värisiä perhosia. Linnut visertävät rauhoittavasti ja lämmin kevyt tuuli silittää poskea. Ja samalla niityllä on kaunis tyttö. Se tyttö, jonka kanssa hän oli aina halunnut jutella. Tytöllä on päällään vaaleansininen mekko. Hänen silmiensä värinen! Voi kuinka niistä heijastuukaan ympäröivä kauneus. Hän rohkaistuu ja menee tytön luokse. Poimii niityltä tälle vaalean sinisen lemmikin. He eivät tarvitse sanoja, vaan käyvät nurmelle makaamaan vierekkäin katsomaan pilviä.
Taivaalla orava jahtaa karhua tammenterho suussaan ja pesukarhu pesee joessa esiliinaa. Pilvet ovat hassuja. Heidän ohitseen pyyhältää sateenkaarenväreissä kieppuva pyörremyrsky, joka pöllyttää ympäriinsä vaaleanpunaisia kirsikkapuun terälehtiä. Eihän tämä voi olla totta, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti