Himo

Taas päivittäisen kirjoittamisen aika. Tästä lähtee uusi jatkosarja.

Vauhtiin päästäkseen tarvittiin tällä kertaa vain pannulla paistettua Saarioisen makaronilaatikkoa. Valmisruuat ovat hyvä ratkaisu, jos ei ole aikaa eikä energiaa ostaa ja valmistaa ruokaa itse. Einekset tuntuvat kelpaavan suomalaisille, sillä eilen uutisoidussa jutussa kerrottiin valmisruokavälipalojen olevan monien kohdalla syy liikalihavuuteen.

Valmisruuat ovat siis tiettyyn tarpeeseen hyvä vaihtoehto, muta harvoin niin hyviä, että niihin tulisi suoranainen himo.

"Mun on nyt siis ihan pakko saada Atrian jauhelihapizza, ihan pakko!"

Toista on huomata kaupassa pikkuhiljaa pintaan pyrkivä jäätävä halu saada suklaata. Jos ajatus sattuu päähän ennen kassaa, se on menoa. Karkkihylly kutsuu. Jännittävää on myös kerralla syömisen ilmiö. Voiko suklaalevyä, patukkaa tai muuta suklaa herkkua säästellä vai meneekö koko nami aina kerralla? Kyllä se taitaa mennä. Sitä se himo teettää.

"Vaikka sataa, tulee, on kylmä ja pimeää, minä lähden nyt kauppaan ostamaan Fazerin sinistä! Iski hurja suklaan himo."

Tärkeää on tässä tehdä selvä pesäero himon ja riippuvuuden välille. Jos verrataan esimerkiksi suklaan syöntiä tupakointiin, niin kai on sanomattakin selvää kumpi näistä on riippuvuus. Riippuvuus on enemmän negatiivinen asia. Tuskin kovinkaan moni tupakasta riippuvainen tosiasiassa nauttii röökin mausta tai tuntee polttavaa intohimoa tupakkaa kohtaan.

Himo syntyy tyhjästä. Himo on kokemusperäistä. Himo on sitä, kun alkaa tehdä mieli jotain mistä on aikaisempi hyvä muistijälki. Se ei kuitenkaan välttämättä ole aina ruokaa tai suuhunpantavaa. Mutta siitä turinoidaan enemmän tuonnempana.