Himo

Taas päivittäisen kirjoittamisen aika. Tästä lähtee uusi jatkosarja.

Vauhtiin päästäkseen tarvittiin tällä kertaa vain pannulla paistettua Saarioisen makaronilaatikkoa. Valmisruuat ovat hyvä ratkaisu, jos ei ole aikaa eikä energiaa ostaa ja valmistaa ruokaa itse. Einekset tuntuvat kelpaavan suomalaisille, sillä eilen uutisoidussa jutussa kerrottiin valmisruokavälipalojen olevan monien kohdalla syy liikalihavuuteen.

Valmisruuat ovat siis tiettyyn tarpeeseen hyvä vaihtoehto, muta harvoin niin hyviä, että niihin tulisi suoranainen himo.

"Mun on nyt siis ihan pakko saada Atrian jauhelihapizza, ihan pakko!"

Toista on huomata kaupassa pikkuhiljaa pintaan pyrkivä jäätävä halu saada suklaata. Jos ajatus sattuu päähän ennen kassaa, se on menoa. Karkkihylly kutsuu. Jännittävää on myös kerralla syömisen ilmiö. Voiko suklaalevyä, patukkaa tai muuta suklaa herkkua säästellä vai meneekö koko nami aina kerralla? Kyllä se taitaa mennä. Sitä se himo teettää.

"Vaikka sataa, tulee, on kylmä ja pimeää, minä lähden nyt kauppaan ostamaan Fazerin sinistä! Iski hurja suklaan himo."

Tärkeää on tässä tehdä selvä pesäero himon ja riippuvuuden välille. Jos verrataan esimerkiksi suklaan syöntiä tupakointiin, niin kai on sanomattakin selvää kumpi näistä on riippuvuus. Riippuvuus on enemmän negatiivinen asia. Tuskin kovinkaan moni tupakasta riippuvainen tosiasiassa nauttii röökin mausta tai tuntee polttavaa intohimoa tupakkaa kohtaan.

Himo syntyy tyhjästä. Himo on kokemusperäistä. Himo on sitä, kun alkaa tehdä mieli jotain mistä on aikaisempi hyvä muistijälki. Se ei kuitenkaan välttämättä ole aina ruokaa tai suuhunpantavaa. Mutta siitä turinoidaan enemmän tuonnempana.

Huulirasva

Pakkanen puree tällä hetkellä kipeästi poskiin ja nenänpäähän. Sisään tullessa posket hehkuvat punaisena ja niitä kihelmöi, nenän päässä killuu touhutippa odottaen niistämistä.

Olen huomannut ja kuullut useiden naisten "kärsivän" huulirasvariippuvuudesta. Parhaimmilla saattaa olla kotona kymmeniä erilaisia hoitotuubeja. Pitäisi varmaan itselläkin olla, sillä se ainoa tuntuu olevan AINA väärässä paikassa. Jos sitä on pitänyt housujen taskussa, niin eiköhän seuraavana päivänä apua kaivatessaan ole juuri ne väärät housut. Sitten kotiin tullessa ajattelee olevansa fiksu ja laittaa huulirasvan sen takin taskuun, joka on ollut päällä kolmena edellisenä päivänä. Pysyy varmasti mukana.

Aamulla ulkona on seitsemän astetta kylmempää ja päälle lähtee paksumpi takki kuin aiemmin viikolla. Pakkanen puree taas nenänpäähän ja poskiin. Ja huuliin. Niitäkin kirvelee. Käsi hamuilee tutulle taskulle. Peijakas! Eihän sitä ainoaa puikkoa muistanut siirtää toisen takin taskuun aamulla kiirehtiessä (taas) linja-autolle. Tällainen skenaario on paha nuukalle ihmisille. Ei raaski käydä ostamassa toista, koska kotona odottaa ihan hyvä tavara, josta riittää iloa vielä pitkäksi aikaa. "Muistan kyllä tästä lähtien ottaa sen joka aamu mukaan"- itsensä vakuuttelut alkavat.

Kolmannen unohduksen sattuessa samalla viikolla menee pihikin kauppaan ostamaan toisen huulirasvan. Nytkö olisi sitten ongelma ratkaistu? Ehei. Muutaman päivän ajan järjestely toimii, koska housujen taskussa on yksi ja takin taskussa toinen huulirasva. Entä mitä tapahtuukaan sään viiletessä ja housujen vaihtuessa? Hups. Täytyy ostaa kolmas, jotta varmasti sattuu mukaan lähtiessä. Naisilla on sentään käsilaukku aina mukana, jossa sellainen kulkee kätevästi mukana.

Kolmen huulirasvan hyökkäävä taktiikka toimii erinomaisesti. Siihen saakka kunnes pyykkipäivä yllättää. Housun taskuja ei tietenkään muista tarkistaa ja kuivauskoneen pohjalta löytyykin päivän päätteeksi melko runneltu ja surkean oloinen huulia hoitava voiteenreppana. Kaksi jäljellä ja olo on lohduton.

Melkoinen jatkuvan hankinnan, epäonnistumisen, unohtelun ja fyysisen kärsimyksen noidankehä. Johtaakohan tällainen pitkäkestoisena huulirasvariippuvuuteen, jonka yhtenä tunnusmerkkinä voi pitää kotoa löytyvää huulivoidekasaa?

Miksi niitä kaikenlaisia edes on markkinoilla? Vaseliini voitelee ihan hyvin. Toimii autoonkin paremmin kuin Mobil1.