Linja-autossa

Seuraavat esimerkit pohjautuvat tositapahtumiin ja vahvistavat erilaisia stereotypioita, mikä ei välttämättä ole hyvä asia.

Linja-autolla matkustaessa törmää hassuihin tilanteisiin. Lähes jokaiselta vähän pidemmältä paikallisliikenteen matkalta jää käteen jotain eteenpäin kerrottavaa, jos pitää silmänsä ja korvansa auki. Jottei tarina olisi tylsä, aion kertoa muutaman tarinan, joilta ei voinut välttyä, vaikka tosissaan olisi yrittänytkin!

Viime viikolla sattui samaan paikkuriin nuori tyttö, arviolta yläkouluikäinen. Hieman anarkistista tyyliä jäljitellen pukeutunut ja meikattu. Istuin valitettavan läheisellä penkillä, joten en vain voinut sulkea korviani hänen puhelinkeskustelultaan. Korviin kuulokkeita pitkin tuleva musiikkikaan ei riittävästi vaimentanut ääntä. Keskustelu eteni jotenkin tähän tapaan (nimet muutettu):

- No moi. Kuulin hei, et Laura oli vissii tulos värjää hiuksii sun luo, nii kai mäki voin tulla, eiks nii?

Tyrmistynyt ja loukkaantunut ilme, äänen sävy muuttuu "heidaa"- ääneksi.

- No siis täh?! Miksen mä muka vois? Hä? No just. Ok...

Vikkelät iPhonen (varmasti isin maksama) kosketusnäyttöä käyttämään tottuneet sormet näpyttelivät pikaisesti uudet komennot ja pian lähti uusi puhelu.

- No moi. Hei ku sä oot menos tänää värjää hiuksii sinne Marian luo, ni miks mä en saa tulla sinne?
...
- No ku mä olin sillee et "Laura on vissii tulos värjää hiuksii sun luo" ja et "voinko mäki tulla" nii sit se oli vaa sillee et "no et välttämättä" ja sillee. Nii miksen mä muka sit vois tulla, hä?
...
- No ens kerral sun täytyy kyl sit sanoo mulle jos meinaat jotaa minust tollee jollee sanoo. Tai siis ymmärrätkö? En haluis et joku puhuu minusta ilman et tiiän. Tai siis sillai. Haluisin ite sit ainaki sanoo ettei se luulis etten haluu sanoo ite. No mut joo. Soitan viel sille Marialle. Joo moi.

Semmoinen erittäin mukava ja kypsä tilanne sattui reitilleni. En voinut väistää. Ei kai täydessä(!) linja-autossa tarvitsisi puhua tällaisia puheluita? Ihan varmasti juoruja hakevat luokkakaverit istuivat muutaman penkin takana kuunnellen korvat höröllään. Muiden linja-automatkustajien ilmeitä tarkkailin huvittuneina. Olivat nimittäin todella kiusaantuneita! Kai niitä pahempiakin tarinoita näistä bussikännykkäkeskusteluista olisi kertoa, mutta jääköön tällä kertaa tähän.

Toinen sattumus osui kohdalle tänä aamuna:

Teini-ikäinen poika astui linja-auton kyytiin. Olemus oli pelokas, pälyilevä ja syyllisen oloinen. Päällä pipo, liian suuri takki ja liian suuret housut. Hän ei kuitenkaan näyttänyt lyödyltä, vaan enemmänkin uhmakkaalta. "It's me against the world".

Hän piippasi korttinsa lukijalaitteessa pikasesti ja yritti pujahtaa istumaan ottamatta katsekontaktia kuljettajaan saati sanomatta tälle mitään. Kuljettaja toimi pikaisesti:

- Hei, tulehan takaisin. Näytä henkilötietosi. Pitää täsmätä tähän korttiin tai se ei ole sinun, sanoi kuljettaja.
- Ihan varmasti on mun. Kävin sen just eilen lataas v***u, poika vastasi.
- Henkilöllisyystodistus tai 3,20€. Kortin omistajuus pitää tässä tapauksessa selvittää.

Poika kaivoi paperit esiin. Kuski tarkasti.

- No niin. Tiedot eivät täsmää. Otan korttisi pois. 3,20€ maksaa lippu, jos aiot matkustaa, kuski sanoi.
- Ai nyt sit otat kortin viel pois? Just joo. Pe****e... 

Poika maksoi, siirtyi bussin takaosaan paiskaten kassinsa mielenosoituksellisesti maahan ja soitti heti ärhäkän kuskinhaukkimispuhelun kaverilleen.


Junnumaista höntyilyä. Poika tiesi jo bussiin tullessaan mitä tulee tapahtumaan. Kai vähän voi huijata. Silloin ei vain kannata jäädä kiinni.

Huomenna taas valppaana liikenteessä. Pidä varasi!