Linja-autossa 3

Mielenkiintoiset linja-autohavainnot jatkuvat.

Ruuhkabussit. Myöhässä ja täynnä ihmisiä. Puoli neljältä iltapäivällä lukion edustan pysäkiltä pyrkii kyytiin 68 oppilasta. Sellaiseen autoon, johon tuli edellisen koulun pysäkiltä 57 nuorta. Tässä tilanteessa kuljettaja joutuu jo puistelemaan päätään osalle ulkona seisovista ja viittomaan tulemaan seuraavalla. "Joka tulee ihan kohta."

Täysi linja-autolastillinen matkustajia saa osan kuljettajista silminnähden hermostuneiksi. Lisäpainetta tuo useista ja pitkistä pysähdyksistä johtuva aikataulusta jälkeenjääminen. Kuski kiihdyttää terävästi, jarruttaa äkisti, suoristaa mutkia, jos mahdollista. Ja tämä holtiton ajaminen luo lisäpainetta, koska täydessä bussissa käytävillä seisovat lapset ja vanhukset lentelevät miten sattuu.

Tänään lyhyellä matkalla verenpaine oli korkealla. Hyvin korkealla. Astuessa pysäkiltä kyytiin bussi näytti olevan ääriään myöten täynnä. Selässä roikkuva kassi meinasi jäädä sulkeutuvan oven väliin runnoessani itseni autoon. Linjurin lähtiessä liikkeelle kuikuilin takaosaan. Ja mitä näinkään! Taas! Käytällä seisoi ihmisiä vain auton keskiovien kohdille saakka ja takakäytävä oli aivan tyhjä. Paineissa oleva kuljettajakaan ei tajunnut huikata porukkaa tiivistämään taakse, vaan ajeli hikikarpalot otsallaan pysäkkien ohi viittoillen tulemaan seuraavalla.

Muutaman pysäkin päästä ihmisiä oli purkautunut pihalle sen verran, että kulku keskiovien kohdalle mahdollistui. Raivasin ihmisten välistä tieni takakäytävälle ja ärähdin, että eikös nyt olisi järkevää muidenkin tiivistää, jotta ihmiset mahtuisivat kyytiin?

Pääsin takaosaan saakka. Ja mitä näinkään? Taas! Yläasteikäiset pojat istuivat takaosassa reppu vieressään, joten linja-auto oli jättänyt pysäkeille ihmisiä, vaikka vapaita istumapaikkojakin oli tarjolla. Puhumattakaan seinille lentelevistä mummoista...

Täytyy kuitenkin pieni kiitos tässä heittää reippaalle nuorelle lukiolaiselle, joka luovutti paikkansa vanhalle rouvalle, joka tuli kyytiin samalta pysäkiltä kanssani.

Matka oli kommelluksia täynnä. Kerran kuljettaja oikaisi mutkassa niin rajusti, että joutui vetämään lukkojarrutuksen. Muutoin olisi kylki raapinut risteyksessä odottavan auton etuosan palasiksi. Siinä sitten peruuteltiin, käännettiin ja väännettiin. Kuljettaja raukka. Tärisi ihan.

Tilanteesta selvittiin ja matka jatkui. Noin 52 metriä, jolloin seurasi seuraava lukkojarrutus, sillä uhmakkaasti tietä ylittävä keski-ikäinen mies oli liimautua linja-auton tuulilasiin. Teki mieli kysyä kuljettajalta voiko hän oikeasti ajaa vuoron loppuun asti vai pitäisikö tässä jo hypätä kyydistä ja kävellä loppumatka.

Ruuhkabussit. Myöhässä ja "täynnä" ihmisiä. Täyttäkää takakäytävä, ottakaa reput syliin tai jalkoihin. Päästäkää vanhukset istumaan.

Onneksi huomenna on taas muutama bussimatka tiedossa, niin ei käy aika pitkäksi.

Linja-autossa 2

Julkisilla matkustaessa voi tehdä kertakaikkisen hienoja havaintoja. Vaikka se matkaaminen onkin aivan tautisen tyyristä ja riistoa. Esimerkiksi kuljettajia on valtavasti erilaisia. Heidän ajotyylejään, asiakaspalvelutaitoa ja -motivaatiota voi tarkkailla loputtomiin.

Tässä lähimenneisyydessä sattui tapahtuma, josta olin hetken katkera ja vihainen kuljettajalle, mutta nyt päästyäni kiukusta yli, osaan jo nauraa tapahtuneelle ja kuljettajan ammattitaidottomuudelle. Määränpäänä oli yliopiston kampusalueista Mattilanniemi, jossa ei ole kuin yksi pysäkki, ja jonne kulkee aamuisin vain yksi vuoro tunnissa klo 7 ja klo 10 välillä. Kohteessa bussi joutuu vielä tekemään pienen lenkin liikenneympyrän kautta saadakseen pitkän auton kääntymään. Vasta ympyrän jälkeen on pysäkki, jolla aivan varmasti jää opiskelijoita jokaisella harvoista vuoroista siihen aikaan aamusta.

Viimeisissä liikennevaloissa ennen liikenneympyrää ja pysäkkiä eräs kanssamatkustajista painoi "STOP"-nappulaa ja nousi linjurin käytävälle seisomaan valmiina hyppäämään ulos. Huomasin, ettei "pysähtyy" valo syttynyt, vaikka nappia oli painettu. En huolestunut, sillä usein tällaisessa tilanteessa kuski näkee nappia painetun, sillä kojelautaan syttyy merkkivalo.

Linja-auto lähti liikkeelle valoista ja muutkin opiskelijat nousivat seisomaan käytävälle. Kukaan muukaan ei enää painanut nappia. Luultavasti muutkin olivat tehneet kanssani samat havainnot ja johtopäätökset. Linja-auto lähestyi liikenneympyrää ja 97% matkustajista seisoi valmiina hyppäämään ulos ja siirtymään luentosaleihin.

Pysäkin kohdalla kuljettaja ei hiljentänyt, vaan jatkoi suoraan risteykseen ja liikennevaloihin.

"Hei! Etkö aio päästää meitä tässä ulos?" huusin.
"Kukaan ei ole painanut nappia, minun ei tarvitse silloin pysäyttää" vastasi kuljettaja.

Seurasi hillitön kiroilu, avautuminen, huutaminen ja sadattelu. Hän ei voinut jättää meitä valoissakaan pois, koska "olimme risteysalueella". Seuraava pysäkki oli KAUKANA. Kaikki myöhästyivät luennoiltaan. Kaikki olivat valmiita hyppäämään ulos. Ah, kuinka hillittömän hyvä ja erinomainen "pelisilmä" aamun kuljettajalla olikaan. Kiitokset hänelle mahtavasta päivän aloituksesta.

Kaikki kuljettajat eivät tervehdi kyytiin astuvia matkustajia. Toiset kaahaavat hillittömästi, toiset ajavat rauhallisesti. Jotkut kuljettajat ovat aina vuorojensa kanssa myöhässä, toiset lähtevät liikkeelle etuajassa. Molemmat jättävät yleensä pahan maun matkustajalle.

On myös kuljettajia, jotka tervehtivät. He katsovat myös aina taustapeilliin ennen liikkeellelähtöä juokseeko kukaan mattimyöhäinen ehtiäkseen autoon. Toiset tällaisista kuljettajista odottavat ja avaavat ystävällisesti oven. Toiset ei-niin-kivat painavat kaasua mielenosoitukseksi myöhästyneelle.

Kerran olen ollut kyydissä, joka ajoi myöhästynyttä vastaan, pysäytti linja-auton keskelle tietä ja otti juoksevan nuorukaisen kyytiin. Hänen ilmeensä oli aurinkoinen istuessaan kuluneelle penkille.

Linja-autossa

Seuraavat esimerkit pohjautuvat tositapahtumiin ja vahvistavat erilaisia stereotypioita, mikä ei välttämättä ole hyvä asia.

Linja-autolla matkustaessa törmää hassuihin tilanteisiin. Lähes jokaiselta vähän pidemmältä paikallisliikenteen matkalta jää käteen jotain eteenpäin kerrottavaa, jos pitää silmänsä ja korvansa auki. Jottei tarina olisi tylsä, aion kertoa muutaman tarinan, joilta ei voinut välttyä, vaikka tosissaan olisi yrittänytkin!

Viime viikolla sattui samaan paikkuriin nuori tyttö, arviolta yläkouluikäinen. Hieman anarkistista tyyliä jäljitellen pukeutunut ja meikattu. Istuin valitettavan läheisellä penkillä, joten en vain voinut sulkea korviani hänen puhelinkeskustelultaan. Korviin kuulokkeita pitkin tuleva musiikkikaan ei riittävästi vaimentanut ääntä. Keskustelu eteni jotenkin tähän tapaan (nimet muutettu):

- No moi. Kuulin hei, et Laura oli vissii tulos värjää hiuksii sun luo, nii kai mäki voin tulla, eiks nii?

Tyrmistynyt ja loukkaantunut ilme, äänen sävy muuttuu "heidaa"- ääneksi.

- No siis täh?! Miksen mä muka vois? Hä? No just. Ok...

Vikkelät iPhonen (varmasti isin maksama) kosketusnäyttöä käyttämään tottuneet sormet näpyttelivät pikaisesti uudet komennot ja pian lähti uusi puhelu.

- No moi. Hei ku sä oot menos tänää värjää hiuksii sinne Marian luo, ni miks mä en saa tulla sinne?
...
- No ku mä olin sillee et "Laura on vissii tulos värjää hiuksii sun luo" ja et "voinko mäki tulla" nii sit se oli vaa sillee et "no et välttämättä" ja sillee. Nii miksen mä muka sit vois tulla, hä?
...
- No ens kerral sun täytyy kyl sit sanoo mulle jos meinaat jotaa minust tollee jollee sanoo. Tai siis ymmärrätkö? En haluis et joku puhuu minusta ilman et tiiän. Tai siis sillai. Haluisin ite sit ainaki sanoo ettei se luulis etten haluu sanoo ite. No mut joo. Soitan viel sille Marialle. Joo moi.

Semmoinen erittäin mukava ja kypsä tilanne sattui reitilleni. En voinut väistää. Ei kai täydessä(!) linja-autossa tarvitsisi puhua tällaisia puheluita? Ihan varmasti juoruja hakevat luokkakaverit istuivat muutaman penkin takana kuunnellen korvat höröllään. Muiden linja-automatkustajien ilmeitä tarkkailin huvittuneina. Olivat nimittäin todella kiusaantuneita! Kai niitä pahempiakin tarinoita näistä bussikännykkäkeskusteluista olisi kertoa, mutta jääköön tällä kertaa tähän.

Toinen sattumus osui kohdalle tänä aamuna:

Teini-ikäinen poika astui linja-auton kyytiin. Olemus oli pelokas, pälyilevä ja syyllisen oloinen. Päällä pipo, liian suuri takki ja liian suuret housut. Hän ei kuitenkaan näyttänyt lyödyltä, vaan enemmänkin uhmakkaalta. "It's me against the world".

Hän piippasi korttinsa lukijalaitteessa pikasesti ja yritti pujahtaa istumaan ottamatta katsekontaktia kuljettajaan saati sanomatta tälle mitään. Kuljettaja toimi pikaisesti:

- Hei, tulehan takaisin. Näytä henkilötietosi. Pitää täsmätä tähän korttiin tai se ei ole sinun, sanoi kuljettaja.
- Ihan varmasti on mun. Kävin sen just eilen lataas v***u, poika vastasi.
- Henkilöllisyystodistus tai 3,20€. Kortin omistajuus pitää tässä tapauksessa selvittää.

Poika kaivoi paperit esiin. Kuski tarkasti.

- No niin. Tiedot eivät täsmää. Otan korttisi pois. 3,20€ maksaa lippu, jos aiot matkustaa, kuski sanoi.
- Ai nyt sit otat kortin viel pois? Just joo. Pe****e... 

Poika maksoi, siirtyi bussin takaosaan paiskaten kassinsa mielenosoituksellisesti maahan ja soitti heti ärhäkän kuskinhaukkimispuhelun kaverilleen.


Junnumaista höntyilyä. Poika tiesi jo bussiin tullessaan mitä tulee tapahtumaan. Kai vähän voi huijata. Silloin ei vain kannata jäädä kiinni.

Huomenna taas valppaana liikenteessä. Pidä varasi!