Ratsaille, nouse!
Komensin itseäni sormet puristuneena kiinni pyörän ohjaustankoon, mutta jalat tukevasti jäisellä jalkakäytävällä. Ilme oli vakava, huulet viivana tiukasti toisiaan vasten. Syke kohosi jatkuvasti. Syvä henkäys, jalka tangon yli ja epävarmat ensipolkaisut. Päivän extreme-suoritus alkoi.
Keväinen sää piristää aina mieltä kummasti. Auringon paiste tuo lämmön ja valon ihmisten hymyihin ja luonto näyttää kauniilta. Lämmin sää kuitenkin sulattaa tiestölle kertynyttä lunta ja jäätä. Joka puolestaan olisi ainoastaan hyvä asia, ellei lämpötilalla olisi Suomessa tapana painua lyhyen plussailun jälkeen takaisin miinuslukemille.
Nilkkoihin asti ulottuvassa loskamössössäkin on kovin vaikea pyöräillä, sillä rengas hakee etenemisuraa ahkerasti väpättäen, mutta siinä kyydissä pysyy pystyssä reippaalla polkemisella. Senhän oppii jo neljä vuotiaana, että pyörä kaatuu, jos lopettaa polkemisen.
Loskakelin jälkeinen, jäätynyt, edellisen lämpöaallon rengasuria täynnä oleva temppurata onkin sitten pyöräilijälle aivan toinen maailma. Huonolla onnella etupyörä luisuu uraan, joka kääntyy eri suuntaan kuin tangosta kiinnipitävä tahtoisi. Senkin oppii jo neljä vuotiaana, mitä tapahtuu, jos eturengas menee polkupyörässä poikittain. Lähtee makea frontsideollie fillarilla.
Extreme-urheilu ei ole koskaan kiehtonut minua, mutta lähes koko talven halki jatkuneen pyöräilyn kokeneena voin väittää, ainakin joiltain osin, ymmärtäväni äärilajien harrastajia. Jännityksestä johtuva adrenaliinin kuohunta yhdistettynä liikkumisesta seuraavaan endorfiiniryöppyyn on huumaava kokemus. Nyt laskuvarjo- ja basehyppääjät nauravat partaansa, mutta jäisellä kapealla tiellä pyöräily saa sykkeen yllättävän korkeaksi. Puolet matkasta täytyy ajaa jalka maassa, ettei kaatuisi jokaisessa mutkassa.
Jotenkin omaan rationaaliseen ajatteluun sopisi kuva traktorista auraamassa tietä juuri loskakelin aikaan, jolloin tienpinnasta irtoaisi tavaraa kunnolla ja ajelusta olisi jotain hyötyä. 15 senttimetriä syvät painanteet jäätiessä ovat oikeasti jokseenkin vaarallisia kaksipyöräisille.
Espoossa ilmeisesti joku toinen kulkija on jakanut kanssani samanlaisia ajatuksia liimaten kysyviä lappuja liikennemerkkeihin tienvarteen. Hiekotus on uupunut paikoin kokonaan ja aikaisemmin oli ollut päiväkausien viiveitä aurauksessa. Espossa paloi hihat. Täällä lähinnä naurattaa. Toivon silti asialle tehtävän jotain ennen kuin sattuu pahempia haavereita. Esimerkiksi koululaisen kaatuminen pyörällä auton alle kapealta pyörätieltä väistäessään jalankulkijoita on aivan mahdollinen uhkakuva.
Espoolaisen kanssahuolehtijan reaktio huonoon kunnossapitoon löytyy alla olevasta linkistä. Mainiota!
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2012/03/1505524/nyt-paloi-hihat---kuka-naita-katuja-oikein-hoitaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti