Tuskan prinssi
Kaksi suurinta suomalaista musiikkimaailmaa vapisuttanutta ja suomalaisia liikuttanutta ilmiötä ovat lähtöisin Satulinnasta.
Kultaisena vuonna 1995 Jari Sillanpää kruunattiin tangokuninkaaksi ja hänen ensimmäisen albuminsa myyntimäärä on edelleen maamme kaikkien aikojen kovin. Sillanpään albumi sai siivet nimenomaan Satulinnan voimasta.
Kuinka ollakkaan, Satulinna ja Jari Sillanpää järisyttivät meitä uudelleen 17 vuotta myöhemmin. Tällä kertaa kombinaatio mykisti Vain elämää -ohjelmassa. Etelä-Savon Satulinnaan kerääntyneet Suomen eturivin artistit koskettivat katsojia ja valloittivat ihmiset.
Vain elämää synnytti mykistävän suosiotsunamin ohjelmassa esiintyneille laulajille. Näistä muiden yläpuolelle nousi raptähti Cheek, joka juuri surffasi aallonharjalle esiintyen kahdesti täydelle jäähallille Helsingissä. Muut suositun tv-sarjan tähdet olivat Cheekin lavalla "vain" vieraina.
Olin itse Vain elämää -sarjan edessä usein mykistynyt. Joitakin esityksiä kuuntelin riehakkaasti tanssien, toisia suu auki ihmetellen. Jotkut vain hiljensivät minut hiljaiseen nyyhkytykseen rauhallisten kyynelten valuessa leukaan ja tippuen pisaroina housuille.
Jonne Aaron tiputti pommeja toisensa perään vetämällä suomenkielistä musiikkia repivällä äänellään. Kollegat ristivät hänet tuskan prinssiksi riipivien esitysten seurauksena. Minua on kerran kutsuttu samoin runojeni vaikutuksesta. Yhteys, jos sitä nyt oikeasti edes olikaan, ruudun välityksellä oli niin erikoinen, etten osaa selittää sitä.
Cheek pakotti ihmiset polvilleen aitoudellaan. Musiikista tuttu uho ja ylimielisyys olivat piiloutuneet ja helposti lähestyttävä artisti veti uskottavasti jopa Katri Helenaa. Omana päivänään Cheek kertoi tuntemuksistaan ja siitä kuinka hän kokee tärkeänä tehdä musiikkia, joka jää elämään vielä hänen jälkeensäkin tähän maailmaan. Tuolla lumoavalla hetkellä ymmärsin kauneuden, jonka oman kirjan tekeminen toi elämääni. Sitä ei kukaan vie minulta koskaan pois.
Satulinna
Minun Satulinnaani kuvaan sanalla poikkeava. Runo löytyy Päivänsäteen katseluversiosta kuudennelta paikalta. Upean luontokuvan päällä lepäävä teksti poikkeaa tyyliltään muusta kirjan tuotannosta. Ja juuri siksi sen paikka kirjassa on täysin aukottomasti perusteltu. Ilman Satulinnaa kirja ei olisi mielestäni mitään. Tämä kummajainen on liima kaiken lohduttomuuden, tuskan, rakkauden ja kansien läpi tihkuvan tunteen välillä.
Kerroin tänään pitämässäni puheessa pitäväni sanoilla kikkailusta. Satulinnassa lohikäärmeestä tuli surmanmiekan heilahtaessa lohi ja käärme. Ei mitenkään kekseliästä, tiedän, mutta kokonaisuutden tarkastelu on tässä mielekkäämpää kuin johonkin yksityiskohtaa tarttuminen. Tajusin satuympäristössä kaiken olevan mahdollista ja lopputulos on nähtävissä runon riveiltä. Unimainen taikametsä toimi luovuuden lähteenä. Isäni kuvat todella inspiroivat.
Jos selaat nettikirjaa eteenpäin, huomaat meidän siirtyvän seuraavaksi talveen. Osuvaa sinänsä, tänään jalkapallokentällä paleli varpaita. Ensi viikon teksti käsittelee pelkoa. Pelko on pahasta.
Eräs mies oli lähellä päätyä asiakkaakseni isolla tilauksella myydessäni kirjoja viime syksynä. Kompastuimme keskusteluissa kipuun ja tuskaan. Hän sanoi lukiessa tunteneensa, että "Olli, ei enää!" Hän ei ollut valmis antamaan lahjaksi kirjaa, josta hänelle tuli niin paha olo. Ymmärsin häntä hyvin. Minäkin olen tuntenut tuon hetken. Sanoin: "elämä, ei enää!"
Ja silti satutan itseni aina vain uudelleen.
Tämän blogisarjan tarkoitus oli kertoa miksi Päivänsäde on kirjoitettu. Kirjan ei ole tarkoitus olla koristeltu ja kermalla kuorrutettu kuvaus ihmiselämän iloista ja onnesta, vaan realistinen kuvaus matkasta, jossa välillä myös loukkaa itseään kompastuessaan erilaisiin esteisiin. Tarina on myös kuvaus siitä kuinka kaatumisen jälkeen noustaan ylös ja jatketaan eteenpäin.
Maasta noustaan. Tämähän on vain elämää, vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti