Päivänsäteen Syksy (neljäs runo) ajoittuu vuoteen 2009, jolloin koin vimeksi olevani onnellinen. Rajusti sanottu, eikö? Onnellisuus on hieman hankala käsite. Se on enemmänkin tunne. Minulle onnellisuuden tunne on sitä, ettei kaipaa mitään lisää, on hyvä olla niin kuin on sillä hetkellä, eikä tarvitse sätkiä päästäkseen eteenpäin. Sätkiminen on tuskastuttava liikkumistapa - kuin polkisi ohutrenkaisella pyörällä juuri sataneessa lumiloskasohjossa pääsemättä juurikaan mihinkään.
Onnellisuus rakentui monesta asiasta. Asiat olivat järjestyneet kivasti. Olin saanut Puolustusvoimista hyvän työpaikan, löysin kivan asunnon (ensimmäiseni) Kotkan keskustasta sekä aloittelin valmentajauraani KTP:n junioreiden kanssa. Uskaltauduin tuona syksynä myös aloittamaan tanssiharrastuksen, joka tosin jäi lyhyeksi jalkapallokiireiden vuoksi. Street & hiphop oli silti kova juttu ja iso tekijä onnellisuuskakussa. Jotenkin tanssiin lähtemisen myötä otin ison askeleen kohti sitä nuorta miestä, joka halusin olla. Välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Samoihin aikoihin runokirjan tekeminen oli kiivaimmillaan.
Eräänä kirpeänä syysaamuna tallustin maastopuvussa työkaverini taloyhtiön pihalle odottamaan häntä. Olimme menossa kimppakyydillä satamaan, josta yhteysalus kelkkoi meidät saareen töihin. Olin hieman etuajassa, joten istahdin odottamaan puiselle penkille. Katselin pihan leikkikenttää.
Hiekkalaatikossa oli keltaisia koivunlehtiä. Liukumäki oli märkä vesipisaroista. Aamun lämpöasteet olivat jo sulattaneet yön hallaa. Katselin harmaata taivasta ja tiesin lähipäivinä ensilumen tulevan.
Nyt ikkunasta katsellessani näen lumisen keinun ja märän liukumäen. Puisella penkillä syntyneen Syksyn säkeet löysivät paikkansa juuri lokakuussa.
Aloitin juuri JJK:n junioreiden valmentajana. Aistin elämässäni tällä hetkellä samaa orastavaa onnellisuutta, jota koin tuolloin vuonna 2009.
Hyvää syksyn jatkoa juuri sinulle. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti