Paljastuksia

Tänään on ollut suurten julkistusten päivä. Nokia ilmoitti ensimmäisen kvartaalin tuloksestaan. Peliyhtiö Supercellin kerrotaan maksavan veroja Suomeen 44 miljoonaa euroa reilun vuoden aikana. Kyseinen nopeasti kasvava pelialan yritys teki kolmessa kuukaudessa Rovion 12:n kuukauden liikevaihdon. Tässä maukkaat lähtökohdat tekstille.


Jumaltenrannan nousu ja tuho - mitä seuraavaksi?

Nokia (tj. Elop) julkisti yhteistyösopparin Microsoftin kanssa ja kertoi uuden käyttöjärjestelmän suunnittelusta. Nokian puhelimet toimisivat tulevaisuudessa Windows -pohjaisina. Samaan hengenvetoon tämä silloin typeräksi leimaamani herra kehotti ihmisiä ostamaan Symbian -puhelimia WP -aikaa odotellessa. Kuka menisi ostamaan paskan Ladan Ladan paskalla moottorilla, jos lähitulevaisuudessa on tulossa ulos uusi Lada Volvon huippumoottorilla? Nokian jyrkkä, katastrofaalinen, surullinen lasku ja romahdus alkoi. Muutkin sanoivat Elopin olevan aivan väärässä asemassa väärän yhtiön keulilla. Tiesikö hän kuitenkin mitä oli tekemässä?

Nokia on ollut suomalaisille yksi Jumaltenranta (Asterix 1971), jonka tuhoutumista alettiin odotella toimitusjohtajan möläytysten ja puhelimien myynnin laskun seurauksena. Nokia oli Suomen suurin, kehittyvin, johtava. Maailmalla eniten matkapuhelimia myyvä jättiläinen. Sitten yhtiön sisällä oltiin tyytyväisiä. Ja mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vallitsevaan tilanteeseen tyytyväisiä? Kehitys lakkaa.

Kilpailijat ajoivat ohi. Tuli kriisi. Vaadittiin rautaista otetta, kovia toimenpiteitä, uusia strategioita. Elop vakuutti reilu vuosi sitten, että "täältä tullaan". Tämänpäiväinen tulosjulkistus on ainakin minun mielestäni osoitus onnisteista peliliikkeistä. Kurssi toki laski paljastusten jälkeen. Kenties sijoittajat odottivat vielä suurempia lukuja, ihmettä.

Nokian tulos ennen veroja oli 74 miljoonaa euroa voitolla, kun vuodentakaisena ajankohtana tappio oli 390 miljoonaa euroa. Suuntahan näyttää olevan oikea. Elop kommentoi: "hallitsemme kuluja erittäin hyvin". Nokia on edelleen toiseksi eniten puhelimia maailmalla myyvä yhtiö ja kulut on saatu aisoihin. Uudet Lumiat ovat erinomaisia ja yhtiöllä on muutama teknologinen uutuus heittää valttina pöytää. Nousisikohan meidän sinivalkoinen Jumaltenranta vielä kerran kukoistukseensa?

Start up

Supercell on, kuten aiemmin todettu, suomalainen peliyhtiö, jonka ehkä tunnetuin julkaistu mobiilipeli on Clash of Clans. Talouselämä -lehden mukaan yhtiö maksoi Suomeen veroja viime vuonna 9 miljoonaa euroa, mutta jo tämän vuoden tammi-maaliskuussa verotuloja kertyi 20 miljoonaa. Kaikenkaikkiaan reilussa vuodessa 44 miljoonaa euroa. Kelpaa kyllä valtion tyhjän kirstun pohjalle. Miten tällainen on ollut mahdollista?

Heillä oli hyvä idea. He ottivat riskin ja olivat rohkeita. Luottivat itseensä ja toisiinsa. Supercell sai isoja lainoja alkutaipaleellaan. Suuriin päästäkseen tarvitaan usein suuria tekoja. Supercell sai lainoja ensin "vain" satojatuhansia ja sittenmin NIY-ohjelman miljoonan. Vähän myöhemmin yhtiö  takoo Rovion vuotuisen liikevaihdon kolmessa kuukaudessa.

Puhuimme kavereideni kanssa Suomen elinkeinoelämästä ja teollisuudesta tuossa vähän aikaa sitten. Miten me voidaan edelleen olla jumissa raskaan teollisuuden (esim. paperi) kanssa? Muut ajavat meidän ohi auttamatta. Peli- ja sovellus/ohjelmointiosaamista pitäisi olla nyt. Koulutus olisi pitänyt aloittaa laajalti kymmenen vuotta sitten. Jos halutaan päästä todella tähän kilpajuoksuun mukaan, niin nyt äkkiä jotain vipinää! Teknologiapuolella on Suomen tulevaisuus. Se pitää nyt vanhimmankin jantturan ymmärtää!

Suomessa on osaamista. Suomessa on laatua. Start up -yrityksiä tarvitaan lisää. Onneksi niitä syntyykin, mutta kaipaan nostetta! Näkyvää aallonharjaa, joka vie elinkeinoelämämme täysin uudelle tasolle ja kasvattaa Suomeen lisää monia rovioita ja nokioita.

Tässä pallo tuonne Arkadianmäelle, päättävälle väelle:
Olisiko kiva, jos tällaisia 44 miljoonaa euroa veroja maksavia olisi 10 tai sata enemmän kuin nyt?

Jos kuolen, kuolenko?

Yksi kautta aikain kenties kiinnostavimmista (ratkaisemattomista) kysymyksistä ihmiskunnan historiassa on "mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?" Minäkin haluaisin tietää. Kertoisin, jos tietäisin. Erilaisia selityksiä, versioita ja uskomuksia on varmasti yhtä paljon kuin on ihmisiäkin; usko eri asioihin jakaa mielipiteitä.

Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuutta tai asiaa hengellisestä näkökulmasta. Parhaalla kurssilla "New Media and Convergence Culture" keskustelimme jälleen sosiaalisen median palveluista, joihin ihmiset ovat luoneet satoja miljoonia profiileja vuodesta 2005 alkaen. Profiilien luojien keskuudessa on ollut jo luontaista poistumaa, joten keskustelimme siitä kuinka "virtuaaliminä" jää tai voi jäädä elämään fyysisen minän kuoltua pois.

Luennoitsija kertoi esimerkin hänen suomalaisesta ystävästään, joka kuoli tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa Tsekissä. Vielä viikon kuluttua turmasta hänen profiilinsa "eli" Facebookissa, joten hänen seinälleen pystyi kirjoittamaan, hänen aikaisemmat tykkäyksensä näkyivät vielä eri sivustoilla. Hänet pystyi jopa kutsumaan vielä eri tapahtumiin, vaikka hän oli menehtynyt seitsemän päivää aiemmin. Luennoitsija kuvasi tätä tapahtumaa sanalla "scary".

Lopulta tilanne ratkesi omaisten otettua yhteyttä Facebookin ylläpitoon ja selitettyään tilanteen he saivat menehtyneen profiilin salasanan ja kävivät poistamassa profiilin itse. Entäs jos turman uhrilla olisikin ollut 30 profiilia 20:ssä eri sosiaalisen median palvelussa? Melkoisen kova homma käydä poistamaan jokaista erikseen. Opettajan mukaan tällaisiin tapauksiin ei kuitenkaan ole vielä olemassa mitään vakiintunutta ja yksinkertaista käytäntöä. Pitäisi, ehdottomasti, olla jo! Kertokaa minulle, jos tiedätte paremmin.

Meillä on ollut ko. kurssin aikana puhetta myös verkkosovelluksesta/palvelusta, joka kerää käyttäjästä tietoja siten, että vuosien jälkeen virtuaaliprofiili pystyy vastaamaan käyttäjien   kysymyksiin kuin oikea käyttäjä, vaikka tämä olisi kuollut. Palvelu taisi olla Twitter-pohjainen. Käytännössä se siis tarkkailee twiittejä ja twiittaajaa keräten dataa tämän käyttäytymisestä ja ilmeisesti laskee todennäköisyyksiä tietynkaltaisille vastauksille.

En ihmettelisi tällaisen palvelun ilmestymistä. Eettisestikin kestäisi ehkä päivänvalon, jos "asiakkaat" olisivat antaneet itse luvan heidän tietojensa keräämiseen sekä virtuaaliprofiilin luomiseen. Toisaalta idea kuulostaa hieman vaaralliselta. Eikö menetyksen jälkeen pitäisi surra siksi, että pystyy päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä. Eikö tällainen palvelu tavallaan huijaisi surutyötä tekeviä? En tiedä psykologiaa kauhean hyvin, mutta veikkaisin, etteivät seuraukset olisi kovin hyvät. Tähänkin saa ottaa kantaa, jos tietää!

Kuoleman määritelmä on käsittääkseni elintoimintojen loppuminen. Toisin sanoen siis biologinen kuolema. Keho lakkaa toimimasta. Kuori, joka ympärillemme on kehittynyt ei enää toimi. Mitä tapahtuu sille mitä on sisällä ja liikuttaa kuorta? Tulevaisuudessa se voi kenties elää ainakin virtuaalimaailmassa. Toivottavasti oikeasti myös jossain muualla.

Venetarina

Kirjoitin tämän tarinan perusteluiksi venekilpailuun, jossa kysyttiin syytä miksi minun pitäisi voittaa vene käyttööni kesäksi.

______________________________________________________

Olen aito Kotkanpoika, kotoisin siis rannikolta, meren äärestä. Ollessani vielä poikanen, untuvikko, kävimme isäni kanssa merillä. Häntä voisi kutsua todelliseksi merikotkaksi, niin kokenut ruorinkäyttäjä hän on. Tyrskyissä höyhenet pöllysivät. Toisinaan oli myös tyventä ja kaunis auringonpaiste. Opin aikaisin tuntemaan meren mahdin ja kauneuden, kunnioittamaan sen suuruutta ja syvyyttä. Muistan vieläkin miltä tuntui seistä keulassa ja katsella lähestyvää saaren poukamaa suolaisen merituulen hyväillessä sileitä lapsenposkiani. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.

Meressä uiminen on aina ollut jokakesäinen kohokohtamme veljeni kanssa. Kerran pääsin hyppäämään veneestä mereen. Isä pelotteli hauen tulevan puremaan minua varpaasta, jos en polski kovasti. Sanoi myös kalojen pissineen veteen, joten vettä ei saa juoda. Lekottelu kuumalla heinäkuisella kannella pulikoinnin jälkeen tuntui rauhoittavalta. Muistan vieläkin miltä tuntui maata selällään ja katsella sinitaivaalla kiitäviä valkoisia pilvenhattaroita. Aika tuntui pysähtyneen. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.

Kalastimme myös silloin tällöin isän ja veljeni kanssa. Merestä tietenkin ja ihan virvelillä! Siimani oli aina solmussa. Lohdutukseksi pikkuveli heitti oman vieheensä puuhun. Silloin minua vasta naurattikin. Isä sai aina eniten kalaa, vaikka mielestäni heitin yhtä pitkälle, samalla vavalla ja vieheellä. Ehkä hän on myös kalamies? Kalastimme vain rannalta. Minä halusin päästä merelle. Itse sain harvoin kalaa, joskus kuitenkin lykästi. Muistan vieläkin miltä tuntui nostaa ensimmäinen ahven ylös merestä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.

Meillä ei siis ole koskaan ollut omaa venettä. Isä ajeli Puolustusvoimien paatteja työkseen. Silloin tällöin pääsin mukaan merimatkalle. Hän puhui aina ostavansa oman veneen päästessään eläkkeelle, jotta voimme toteuttaa vielä yhdessä retkiä Kotkan ulkosaaristoon, meressä uimista ja kalastusta. Aikakin juoksee eikä isästä välttämättä ole enää ruorin taakse saadessamme riittävät varat kasaan.

Itsekin olen päässyt kokeilemaan veneen ohjausta. Taisin olla 5-vuotias miehenalku tuolloin. Aluksen päällikkö kysyi haluanko kokeilla, haki penkin ja antoi ohjat minulle annettuaan lyhyen oppitunnin ohjauksesta ja nopeuden säätämisestä. Tämän jälkeen hän liittyi matkustajien seuraan. Kuulin pian paniikinomaisen huudahduksen: ”Voi ei, kuka ohjaa?!” Päällikkö vastasi tyynesti: ”Olli. Älkää huoliko, kyllä hän osaa.” Ja vene totteli minua, kukaan ei vahingoittunut eikä vene liioin. Muistan vieläkin miltä tuntui saada sellaiset kehut ja pitää ruoria kädessä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.

Mitä on rakkaus? 2/3

Jatkan vuoropuhelua terapeutti ja pastori Seppo Jokisen kanssa yrittäessäni selvittää mitä on rakkaus. Jokisen lainaukset ovat peräisin hänen kirjastaan Unelma rakkaudesta.

Milloin rakastua?

Mistä voit tietää kuka on sinulle ”se oikea”? Mistä voit tietää milloin on ”hyvä” tai ”oikea” hetki rakastua?

Elinkaaren aikana ihminen keksii ehkä liiankin helposti syitä, miksei voi rakastua tai sitoutua. Vauvat ja pienet lapset eivät tietenkään ymmärrä romanttisesta rakkaudesta vielä mitään. Heille rakkaus on se mitä vanhemmilta heille annetaan. Lapsi sitoutuu vanhempiinsa.

”Pieni lapsi syntyy tähän maailmaan oikeastaan vain rakkautta varten – sitä varten, että häntä rakastetaan ja hänestä pidetään hyvää huolta; häntä suukotetaan, häntä pidetään sylissä ja hänen tarpeensa tyydytetään. Suurin ja tärkein tarve ihmisen menestymisen kannalta on, että hän saa rakkautta.” (Seppo Jokinen)

Lapsuusiässä tytöt ja pojat leikkivät keskenään, ikään kuin sukupuolettomina ja tasavertaisina yksilöinä. Tällöin lasten välillä ei ilmeisesti ole (romanttisen) rakkauden kaltasia tunteita. Noin kouluikäisinä lapset kuitenkin tunnistavat jo sukupuolet ja ihastumistakin ilmaistaan hyvin nuorella iällä. ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”, on käytetty sanonta alakoulun opettajien ja päivähoitajien keskuudessa. Toisaalta tähän ikään kuuluu esim. poikalapsilla ”tytöt on ällöjä” -vaihe. 

Nuoruus- ja teini-iässä jotkut kokevat jo romanttisen rakkauden ensiaskelia. Yläkouluikäisinä saatetaan jo vähän ”seurustella”. Murrosiän aiheuttama epävarmuus itsestä kuitenkin saattaa estää monet lupaavatkin suhteet. Toisaalta olen kuullut mahtavia tarinoita suhteista, jotka ovat alkaneet 15-vuoden iässä ja edelleen jatkuvat 30 avioliittovuoden jälkeen!

Viimeistään lukioikäisinä suurin osa nuorista ja nuorista aikuisista saavat ensimmäiset seurustelukokemuksensa. Ensimmäistä rakkautta ei kuulemma voi unohtaa koskaan. Miksei ensirakkauden kanssa kovinkaan usein päädytä pitkään suhteeseen? Syyt voivat olla moninaisia. Jotkut saattavat vierastaa ajatusta elinikäisestä kumppanista, jonka kanssa on aloittanut seurustelun 16 -vuotiaana. Jos tunteet ovat vahvoja ja aitoja, niin onko tällaiset ajatukset ”muista kumppaneista” vähän tyhmiä? Huonon päätöksen johdosta voi menettää elämänsä rakkauden. 

Lukioaikaa varjostavat myös lähitulevaisuuden haasteet. Mihin suuntiin jatkamme jatko-opintoihin? Onko toiselle tulossa eteen asepalveluksen suorittaminen? Missä palvelus suoritetaan, kuinka kauan se kestää? Kenties tällaiset epävarmuustekijät estävät sitoutumasta, vaikka toista kohtaan tuntisi rakkautta. Viisaudeksi olen kuullut sanottavat vakavan parisuhteen aloittamista vasta korkeakouluopintojen tai työelämän alkaessa. Tällöin asuinpaikkakunta on vakiintunut. Vai onko sittenkään? 

Opintojaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa jatkavat ovat kyllä iässä, jossa vakavan sitoutuneen suhteen solminen olisi järkevääkin, mutta yllättäviä, ei ehkä vielä ammattikoulussa tai lukiossa tiedossa olleita, lähitulevaisuuden haasteita alkaa ilmetä pian. Kuinka sitoutua ensimmäisen opintovuoden aikana alkaneeseen suhteeseen, jos toinen on lähdössä suorittamaan puolen vuoden vaihto-opintoja kauas ulkomaille? Kuinka suhtautua tilanteeseen, jossa toinen suhteen osapuoli ei haluakaan opintojen jälkeen Helsinkiin tai Tampereelle asumaan, vaan haaveissa on Myrskylän kylä tai Pieksämäki? 

Ongelmia aiheuttavat myös lomakaudet. Kuinka järjestää yhdessä oleminen joulupyhinä, jos toisen kotipaikkakunta on Etelä-Suomessa ja toisen napapiirillä, mutta opinnot vaikkapa Länsi-Suomessa, jossa ensikohtaaminen tapahtui? Kuinka järjestää näkeminen kesälomilla, jos molemmilla on hieno ja tärkeä kesätyö kotipaikkakunnallaan? Voiko tässäkään vaiheessa vielä sitoutua parisuhteeseen? Niin paljon mahdollisia vaikeuksia tulossa.

Opintojen vihdoin päätyttyä on aika siirtyä työelämään. ”Vihdoin elämä alkaa” olen kuullut monien riemuitsevan. Alkaako? Oliko elämän parasta aikaa kuitenkin opiskeluaika? Mitä työelämän alkaminen tarkoittaa parisuhteen solmimiselle?  

”Usein ihmiset ratkaisevat kyvyttömyytensä yhteyteen ja rakkauteen erilaisilla riippuvuuksilla. Yksi riippuvuuden muoto on työnteko. Työriippuvuus on yleisesti ollut sosiaalisesti hyväksytty riipuvuus.”

Uraputken alkaessa voi olla kiusallista asettaa vaakakuppiin parisuhdessa ja perheenperustamista sekä uralla etenemistä ja sen kaltaista menestymistä. Vuosia on kuitenkin vielä jäljellä. Palkkojen kertyessä tilille myös matkustaminen alkaa kiinnostaa. Edellisen suhteen pilannut vaihtoaika ei vielä ole tyydyttänyt matkustusnälkää ja vakava parisuhde saattaa jarruttaa oman mielihalun mukaista reissaamista. Mutta se kuuluisa kellokin tikittää jo. 

Ennen keski-ikää on siis monia sudenkuoppia, joihin tipahtaa suunnitellessa sitoutumista parisuhteeseen. Eikä urakka ajanmyötä helpotu, kenties päinvastoin. Syiden keksiminen suhteen välttämiselle on ehkä jopa helpompaa vanhemmalla iällä. ”Jos ei aiemmin, niin miksi nytkään? Ei tämän ikäisenä kannata enää perhettä perustaa.” 

”Monet ovat kokeneet koko elämänsä ajan olevan ulkopuolisia ja minnekään kuulumattomia. Se on meidän suomalaisten yleisin trauma.”

Vanhuusiällä elinkaaren pään näkyminen saattaa pelottaa. Rakkauden menettäminen juuri sen löydettyään on niin kamala ajatus, ettei sellaista riskiä halua enää ottaa, vaan mielummin elää yksin.

Tämän pitkän pohdiskelun jälkeen haluan kysyä uudelleen: Mistä voit tietää kuka on sinulle ”se oikea”? Mistä voit tietää milloin on ”hyvä” tai ”oikea” hetki rakastua? 
Näiden kysymysten myötä on hyvä jäädä odottelemaan ”Mitä on rakkaus?” -sarjan viimeistä osaa.

Älä odota, selitä, epäröi, vaan toimi. Parempi katsoa kuin katua! 

”Käsittelemätöntä pettymystä seuraa pitkä ketjureaktio erilaisia vaiheita, kunnes ihminen lopulta kokee olevansa voimaton tekemään minkäänlaista muutosta elämässään.”

Mitä on rakkaus? 1/3

Olen miettinyt tämän vuoden aikana useasti, huomattavasti enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä, mitä rakkaus oikein on. Olen miettinyt onko rakkaus vain sana. Olen miettinyt onko se vain tunne. Olen myös miettinyt voiko se olla jotain suurempaa ja yliluonnollista. Onko rakkaus kaikkialla, vain ihmisten välillä vai onko sitä olemassa ollenkaan?

Rakennan tämän tekstin vuoropuheluksi pastori ja terapeutti Seppo Jokisen kanssa. Esittelen lainauksia Jokisen kirjasta Unelmana rakkaus ja esitän ohessa omia mietteitäni. Keskustelu on helppoa, sillä olen yllättävän monista asioista samaa mieltä Jokisen kanssa.  Aloittakaamme matka kohti rakkauden sydäntä.


Elämän tarkoitus

"Meidät kaikki on luotu saamaan rakkautta. Rakkauden tehtävänä on saattaa meidät aikuisiksi ja vahvoiksi. Meidän kaikkien elämäntehtävä on oppia rakastamaan ja antamaan rakkautta, löytää lähimmäinen. Olemme täällä toisiamme varten. Kun ihminen rakastaa ja arvostaa itseään, hän kykenee rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta." (Seppo Jokinen)

Monet meistä tässä maailmassa vaeltavista pienistä ihmisistä kokevat jossakin vaiheessa elämäänsä hämmennystä ja etsivät syitä olemassaololleen. Mielessä saattavat pyöriä kysymykset "miksi olen täällä?" ja "mikä on tarkoitukseni tässä elämässä?" Olen itse eksynyt näiden kysymyksien ääreen monet kerrat enkä tunne vieläkään löytäneeni ehdottoman oikeaa ratkaisua. Yksi suosikkivaihtoehdoistani liittyy rakkauteen. Samat tunnelmat on tiivistetty myös klassikkoelokuva Moulin Rougessa kuolemattomaan repliikkiin:

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved return."

Rakastaminen tai rakkauden vastaanottaminen ei kuitenkaan ole millään tavalla yksinkertaista.


Pettymyksestä yksinäisyyteen

"Kun ihminen on yhä uudestaan pettynyt ihmissuhteissaan, hän saattaa suhtautua rakkauteen torjuvasti. Se on hänen keinonsa varjella itseään uudelta haavoittumiselta. Sylin ollessa täynnä yksinäisyyttä ja turvattomuutta ihminen alkaa epäillä ystäviäänkin vihollisiksi. Tässä tilanteessa rakkaus on se lääke, jota tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta. Kohdennettu kosketus ja hellyys voivat sulattaa epäluulon muurit sisältämme."

Toistuvat vastoinkäymiset romanttisissa ihmissuhteissa jättävät syviä haavoja, jotka kyllä parantuvat, mutta jättävät mennessään ikuiset arvet. Pettymys on kokemus tai tunne, jota on edeltänyt jokin toive ja odotus. Mikä onkaan suurempi pettymys kuin menettää rakkaus? Sen sijaan, että pettymyksen osuessa kohdalle antaisi periksi ja luovuttaisi ihanteen tavoittelun, olisi tärkeää nostaa leuka ylös. Tämä on kuitenkin vaikeaa ja raskasta.

"Se pettymysreaktio, joka meissä käynnistyy, on opittu joskus lapsena, ja niin kauan kuin emme tiedosta sen mekanismeja, se toimii yhä ja toistaa itseään. Aina pettymyksen tullessa käyttäydymme saman kaavan mukaan. Sama koskee parinvalintamekanismia. Jos olet aina pettynyt aina uudelleen elämänkumppanin valinnassa, sinun on syytä pohtia, mistä johtuu kiinnostuksesi tietynlaiseen tyyppiin."

Jos olet pettynyt usein parisuhteeseesi, niin palaa ajatuksissasi niihin suhteisiin, jotka eivät ole toimineet ja mieti yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia niiden ihmisten välillä. Minun kohdallani tämä neuvo auttoi ymmärtämään tiettyjä koettuja pettymyksiä. 

"Kun ihminen muutaman kerran yrittää liittyä toiseen, päästä lähelle ja kokea yhteyttä, mutta pettyy, hän rupeaa välttelemään toista ja irtautumaan hänestä. Hän ryhtyy suojelemaan itseään uusilta pettymyksiltä." 

Itsensä varjelu ja suojeleminen ovat ehdottoman tärkeitä, mutta mihin tässä suojaamisessa vedetään raja? Helposti tulee jäätyä yksin vain siksi, ettei enää anna itselleen tai muille mahdollisuuksia. Yletön itsensä suojaaminen kääntyy itseään  vastaan, vaikka lähtökohta on tärkeä. Itseään pitää rakastaa eniten, koska vasta silloin voi rakastaa muita. Kenties tärkeämpää olisikin miettiä uudelleen mitä on oppinut päättyneistä suhteista ja niiden kautta itsestään. Miten toivon minua kohdeltavan, mitä odotan toiselta ja itseltäni suhteessa?

"Suurimmat haavat, joita aikuisina yleensä saamme, johtuvat erilaisista hylkäämisistä. Psyykkiset ja fyysiset hylkäämiset aiheuttavat aina riittämättömyydentunnetta. - - Aikuisuuden tunnehaavat johtuvat usein pettymyksistä. Suurimmat pettymyksen aiheet ovat ihmissuhteet. "

Keskeinen asia toipumisessa rakkauden menettämisen jälkeen olisi tunnustaa itselleen olevansa rikki, sillä vain niin voi eheytyä. Jos kuvittelisimme rakkauden maljana, johon voidaan kaataa lisää rakkautta, niin rikkinäiseen maljaan kaadettu rakkaushan valuu pois.


Miksi rakastaminen on vaikeaa? 

"Koska minua ei ole rakastettu lapsena, en ole osannut rakastaa aikuisena. Olen kyllä luullut osaavani, mutta kun olen asiaa testannut, en ole osannut. Pahin ongelmamme on ettemme tajua olevamme rikki, vaan siirrämme kivun aina muualle. Muut ovat hankalia ja sairaita. Minä olen ainoa terve."

Kykenemättömyys rakastamiseen voi siis johtua myös lapsuudessa kärsityistä traumoista. Jokisen mukaan tärkein ikä, joka vaikuttaa lapsen koko loppu elämän rakastamiskykyyn on 0-3v. Lapsi syntyy maailmaan vain saadakseen rakkautta vanhemmiltaan. 

"Lapsi kiinnittyy turvallisesti kokiessaan suhteen äitiin ja läheisiinsä turvalliseksi. Hänestä tulee tasapainoinen ja luottavainen. Lapsi voi kiinnittyä myös turvattomasti. Turvaton ja välttelevä kiintymyssuhde tarkoittaa sitä, että lapsi on varhaisessa lapsuudessa oppinut, ettei hänen tarpeisiinsa vastata."   

Kiintymystyylien merkityksestä parisuhteen rakentumisessa on tehty paljon tutkimusta puheviestinnän maailmasta ja kirjoitin mm. näistä tuloksista toisessa blogissani. Tutkimuksissa vähättelevää tai turvatonta kiintymystä osoittavat yhdistettiin parisuhteessa mustasukkaisuuden aiheuttamiseen, kontaktin välttelyyn ja uskottomuuteen. Nämä tulokset viittaavat vähättelevien ja turvattomien kiintymysmallien olevan todennäköisiä suhdetta rikkovia ihmisiä riippumatta heidän tyytyväisyydestä suhteeseen. 

"Kyvyttömyys rakastaa aiheuttaa meissä perusturvattomuutta. Jotta jaksaisimme, tarvitsemme erilaisia eväitä. Ensinnäkin tarvitsemme tietenkin ruokaa päivittäin. Sen lisäksi tarvitsemme psyykkistä ravintoa: ihmisiä, ihmissuhteita, rakkautta, hellyyttä ja kosketusta."

Jatkan tämän aiheen parissa pohdiskelua vuodenvaihteen jälkeen. Hyvää ja rakkauden täytteistä tulevaa vuotta!

One Last Shot

Elämäntiellä on valtavasti etappeja. Välimatka etappien välillä vaihtelee, mutta meillä on tapana juhlistaa maaliin pääsyä. Tapa on hyvä, sillä juhlistaminen on merkki pitkään kuljetusta tiestä, voitetuista haasteista ja lisäksi siirtymäriitti. Entinen täytyy lopettaa ennen kuin voi turvallisesti, levollisesti, keskittyneesti ja täysillä siirtyä eteenpäin. Juhla on hieno, symbolinen tapa päättää yksi matka ja aloittaa uusi.

Haastavaa aikaa elämässä ovat jonkin etapin viimeiset mutkat. Esimerkiksi ripille pääsyä ja konfirmaatiota pidetään kulttuurissamme yhtenä merkittävänä etappina elämän varrella. Rippileirin viimeinen päivä itkuisien halauksien kanssa on kuitenkin monelle nuorelle raskas. Konfirmaatio ja rippijuhla aloittavat kuitenkin uuden etapin. Samaa ajattelutapaa voisi käyttää verratessa ylioppilastutkintoa, -juhlia sekä -kirjoituksia. Kovan työ palkitaan todistuksella ja juhlilla, joiden jälkeen suunnataan uusiin haasteisiin.

Elämäntiellä on valtavasti etappeja. Monien haastavien vaiheiden jälkeen useimmat ihmisistä päätyvät työelämään, jolloin suurinosa "perusetapeista" alkaa olla takanapäin. Työelämässä voi kuitenkin tulla vastaan monenlaista kiemuraa ja ylämäkeä. Toiset työelämänetapeista ovat harkittuja ja pitkään suunniteltuja, toiset taas tulevat yllättäen eivätkä ole aina positiivisia. Äkillinen irtisanominen on ikävä yllätys, jonka jälkeen täytyy kuitenkin aloittaa taas uusi matka.

Harkittu muutos saataa taas liittyä työpaikan vaihtamiseen tai muihin haasteisiin siirtymiseen. Tällöinkin alkaa uusi etappi. Haastavaa aikaa työelämässäkin ovat etapin viimeiset mutkat. Pitkään samassa toimessa olleelle eteenpäin siirtymiseen liittyy runsaasti erilaisia velvollisuuksia, toimia ja tunteita.

Tutut kuviot synnyttävät elämään turvallisuudentuntua luovia rutiineja. Lähipiiriin on saattanut tulla uusia ystäviä työn kautta eikä muidenkaan työkavereiden hyvästely välttämättä ole helppoa. Tutusta työympäristöstä voi muodostua itselle toinen koti, johon on ollut aina helppoa ja mukavaa mennä.

Seuraajan koulutuksen ja asioiden järjestelyiden jälkeen on mahdollista alkaa odottaa viimeistä työpäivää. Toiset joutuvat keräilemään ja muuttamaan tavaroitaan. Sekin tehdään vielä viimeisellä työviikolla.

Etapin päättää yleensä läksiäisjuhlat. Etapin päättyessä olisi mielestäni keskeistä pysähtyä ajattelemaan mitä kaikkea on tarttunut matkaan. Mitä on oppinut muista, itsestään ja asioista yleensä? Keitä on oppinut tuntemaan?

Jokaisen välietapin jälkeen taskut ovat entistä täydempänä hienoja kokemuksia ja osaamista, joiden kanssa pärjää taas seuraavien seikkailujen parissa. Juhlien jälkeen on hyvä suunnata pää pystyssä kohti uusia haasteita!

Kiitos Mega, kiitos kaverit. 
Kiitos mahdollisuudesta työskennellä teillä ja kanssanne.
Kiitos kaikesta mitä olen oppinut, kiitos kaikista, joihin olen tutustunut.
Olen tuntenut aina tulevani kotiin saapuessani toimistolle.
Kiitos kuluneesta 22 kuukaudesta.
En ole katunut päivääkään kanssanne viettämästäni ajasta.
Ennakkoluulottomasti kohtia uusia haasteita!

- Olli

Mammat töihin

"Lasten kanssa kotona oleminen ei lyö leiville, kenenkään näkökulmasta."

Edellinen, 19.11. kirjoitettu tekstini alkaa nykyisten trendien pohdinnalla. Ajankohtainen aihe on ollut myös viime viikolla pääministeri Jyrki Kataisen lausunto, jonka mukaan kotiäidit pitäisi saada nykyistä nopeammin äitiyslomalta takaisin töihin. Talousnäkymien ollessa synkät ja valtion velan kasvaessa on perusteltua ja ymmärrettävää, että hallituksen johtaja ehdottaa ja keksii ideoita tilanteen kohentamiseksi. Kataisen kommenttia ei ole syytä tarkastella tasa-arvokeskustelun kannalta, sillä hän patistaisi varmasti samoilla puheilla koti-isätkin töihin. Tällä hetkellä lapsia kotona hoitaa isä vain 5%:ssa perheistä.

Kataisen lausunto aiheutti luonnollisen vastareaktion kotiäideissä, jotka kokivat kommentin hyökkäyksenä heitä vastaan. Puolustuspuheenvuoroissa kerrottiin kotona olemisen olevan ihan täyttä työtä ja, ettei vapaa-aikaa jää kuin noin tunti päivässä.

Kataisen lausunnon lähtökohtana on työurien pidentämisen tavoite. Tällä hetkellä pohditaan kuumeisesti eri vaihtoehtoja veroeurojen lisäämiselle Suomessa ja pääministerin avaus oli yksi idea veronmaksajien lisäämiseksi. Suurien ikäluokkien ("baby boomers") alettua jo jäämään eläkkeelle Suomessa ollaan ymmärretty vihdoin kuinka ikävät näkymät lähitulevaisuudessa odottavat. Maatamme uhkaa työvoimapula.

Entinen pääministeri Matti Vanhanen kommentoi haastattelussa ymmärtävänsä suomalaisen teollisuuden siirtymisen esimerkiksi Kiinaan, jossa työvoima ja raaka-aineet ovat halvempia. Vanhanen totesi myös yritysjohtajan olevan älykäs siirtäessään toimintonsa maihin, joissa on saatavilla osaavaa työvoimaa.

Hyvä pointti Vanhaselta. Ilman työntekijöitä toiminta kutistuu ja kenties lakkaa kokonaan. Voittoa ja ehkä kasvuakin tavoittelevalle yritykselle skenaario ei ole houkutteleva.

Takaisin kotiäiteihin. Heidän vastahyökkäyksensä Kataisen suuntaan tuntuu oudolta. Esimerkiksi Iltalehden (17.11.2012) haastattelema äiti kertoo olleensa kotona pienen poikansa kanssa kuusi kuukautta, jonka jälkeen siiryi takaisin työelämään. Pojan isä oli pojan kanssa kotona seuraavat kolme kuukautta ja yhdeksän kuukauden iästä alkaen poika on ollut päivähoidossa vanhempien ollessa töissä.

Huh, onpa kummallinen ajatus? Hoitopaikka lapselle? Mikä se on?

Samassa jutussa Iltalehti selvittää millainen menoerä Kataisen töihin patistelemat kotiäidit ovat. Luvut ovat melkoisia. Vuoden verran kotiäitinä oleminen maksaa valtiolle noin 15 000 euroa ja kolme vuotta kotona oleminen noin 60 000 euroa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkijan mukaan viime vuoden lopussa yli 60 000 äitiä oli kotona lastensa kanssa. 60 kertaa 60 ja monta nollaa perään. Melkoisen iso summa. Ei ihme, että entinen valtiovarainministeri haluaa potkia mammat töihin!

Olisi mukavaa pohtia asiaa vielä lapsen kasvun, kehittymisen ja hyvinvoinnin kannalta, mutta asiantuntijuus ei riitä sen puolen syvälliseen problematisointiin. Raha ei missään nimessä saa mennä pienen vauvan edun edelle.