Nyt alkaessani päästellä tämän tekstin parissa ajatuksia paperille joudun todella kysymään itseltäni käynkö läpi keski-iän kriisiä. Joudun myös reflektion jälkeen vastaamaan, etten käy. Tapani on vain ajatella paljon ja viime aikoina ikääntymiseen liittyviä juttuja. Syyskuussa juna on kuitenkin lähempänä viittäkymppiä kuin syntymääni.
Oli oma tilanne miten oli, niin myönnettävä, tunnustettava ja huudettava on, että aika todella juoksee! Tikkaa ärhäkkäämmin kuin itse Bolt. Moni asia on yhä kirkkaasti mielessä, vaikka vuosiakin on monista tapahtumista ja tärkeistä elämänetapeista jo ehtinyt vierähtää. Seuraavaksi paluu menneeseen.
Vielä on kirkkaasti mielessä kuinka vaihto-opintoni alkoivat lähes tarkalleen neljä kuukautta sitten. Lähdin uuteen maahan ja kulttuuriin intoa täynnä. Jätin mielissäni Suomen taakse hetkeksi aikaa. Joskus sama paikka vaan on ollut liian kauan ympärillä. Siis neljä kuukautta sitten. Tänään muistelin ensimmäistä viikkoa ja tuntui kuin olisin vetänyt matkalaukkua perässäni epätietoisena pitkin lentokenttää vasta eilen! Ja tämä seikkailu on ollut huima. Kirjoitan vielä muutaman päivityksen reissublogiin, muun muassa loppusanat, ennen kotiinpaluuta.
Vielä on kirkkaasti mielessä kuinka aloitin akateemisen elämän Jyväskylän yliopistossa 2,5 vuotta sitten muuttaen ensimmäisen kerran pois kotikaupungista. Omillani olin onneksi ehtinyt jo olla vuoden verran, joten muutos ei ollut valtavan suuri. Sopeutuminen oli helppoa muutaman lapsuuden ystävän asuessa lähistöllä. Jyväskylästä tuli nopeasti koti. Kaksi ja puoli vuotta on mennyt hurjaa vauhtia. Tuntuu kuin olisin juossut Päijännetuulen vauhdittamaa ensimmäistä lenkkiä Jyväsjärven rannalla vasta viime viikolla!
Kirkkaasti on mielessäni myös kuinka päätin varusmiespalvelukseni Haminassa neljä vuotta sitten. Pitkä ja raskas, mutta palkitseva vuosi päättyi juhlallisuuksiin, jossa rintaan laitettiin kauan kuolatut vänrikin nappulat. RUK:n marssin kuuntelu herkisti. Sankari marssi ei ollut koskaan kuulostanut niin hyvältä. Tuntuu kuitenkin kuin olisin astellut Reserviupseerikoulun varuskunnan porteista sisään vasta vähän aikaa sitten. Aivan kuin tuntisin sotilaskodin munkkien tuoksun!
Viikonloppuna juhlittiin valmistuneita ja tuoreita ylioppilaita. Kirkkaasti soi vielä mielessäni Gaudeamus Igitur, joka laulettiin omissa juhlissani viisi vuotta sitten. Onko siitä tosiaan jo viisi vuotta, kun itse hikoilin, panikoin ja yritin epätoivoisesti keksiä täytettä vastauksiin ylioppilaskirjoituksissa. Kävin muuten kahdeksassa eri kokeessa ja eväänäni oli aina Pätkis Mini Bites -suklaata. Viiden vuoden jälkeenkin pystyn maistamaan sen maun suussani.
Erittäin kirkkaasti muistan elämäni tunteikkaimpia päiviä. Kävin rippikoulun kymmenen vuotta sitten. Voi mikä nuori ja vallaton poikanen olinkaan tuolloin! Leiriviikko oli monella tasolla unohtumaton, raskas ja rakas. Uintia, polttopalloa, futista, saunaa, leirinuotiota, mahtavaa ruokaa ja ylihienoja ihmisiä. Matkaan taisi tarttua muutama ikuinen ystävyyssuhdekin. Konfirmaatiossa lauloimme kappaleen Olet vapaa. Naimaluvasta on jo kymmenen vuotta eikä vieläkään ole päässyt ketään naimaan! Siis viemään alttarille. Vihkimään. Naimisiin. Tiedäthän?!
Tämän kaiken muistan kirkkaasti enkä päivääkään vaihtaisi. Ehkä vanhuus tulee yksin. Ehkä ei?
"Irti päästä, olet vapaa lähtemään. Anna suuren tuulen puhaltaa."
torstai 6. kesäkuuta 2013
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Aikakauden päätös
Seuraavaksi puran tuntojani liittyen projektiin nimeltä Päivänsäde. En ole koko prosessin aikana pysähtynyt miettimään miltä minusta tuntuu. Sympaattinen Mikael Granlund sanoi (kuten kaikki muutkin urheilijat suuren saavutuksen jälkeen) vuonna 2011 voitetun MM-kiekkokullan jälkeen toimittajalle, ettei oikein ehkä vielä ymmärtänyt mitä oli juuri saavuttanut. Minulla on täsmälleen samanlainen tunne. Unelman toteutuminen on iso juttu. Valtava.
Suuren tavoitteen saavuttaminen tyhjentää pajatson. Unelmien eteen näkee niin paljon vaivaa, että vihdoin raskaan työn antaessa hedelmää on takki niin tyhjä, ettei tuloksista osaa oikein nauttia välittömästi. Päälimmäinen tunne on helpotus paineiden helpottaessa. Saattaa tehdä myös mieli työntää koko asia hetkeksi mielestä ja ottaa etäisyyttä. Kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta näin varmasti tunsivat kiekkoleijonat Ruotsin kaaduttua finaalissa. Näin tunnen minäkin tällä hetkellä. Mutta miksi?
Alku
Olin kirjoitellut kaikenlaista omaksi ilokseni ennen kuin isäni ehdotti minulle yhteistyötä. "Pöytälaatikostani" löytyi novelleja, analyysejä, kolumneja ja joitakin runoja. Äitini oli ollut isosti huolissaan, sillä kaikki tekstini olivat ainoastaan koneellani. Äiti on hyvin usein oikeassa ja mielestäni hänen pelkonsa oli aiheellinen. Siispä tulostin tekstejä pinoon pöydälleni. Siitä runot päätyivät isän hyppysiin. Äiti oli puhunut monet kerrat siitä kuinka minun pitäisi näyttää tekstejäni jollekin kustantajalle. Minusta taas runot eivät olleet tarpeeksi hyviä painettaviksi. En löytänyt niihin sellaista syvyyttä, jota olisin halunnut jakaa muille. Suurinosa tuntui naiiveilta ja lapsellisilta.
Syvyyttä löytyi kuitenkin lähempää kuin olin osannut itse ajatella. Isäni huikaisevat luontokuvat. Hän oli miettinyt äidin sanoja kirjan tekemisestä ja piti runoista, jotka löysi pöydältäni. Yhteistyömme, runojen ja luontokuvien yhdistäminen alkoi vuonna 2008. Jäin pahasti koukkuun. Uusi harrastus oli oikein mielekäs. Isä lähetteli sähköpostilla minulle "runokuvia", niin kuin hän itse niitä nimitti. Suoritin asepalvelusta, joten työskentelimme pääasiassa etänä. Kirjoittelin iltaisin ja öisin punkan pohjalla, toisinaan myös teltassa, uusia runoja ajatellen saamiani kuvia. Joskus valvoin yksikön tietokoneen ääressä tuijotellen taiteellisia kuvia muiden tuhistessa tuvissa.
Ensimmäiset yhdistelmät olivat jälleen todella mitäänsanomattomia ja suoraansanottuna melko kehnoja. Kai se oli sellaista lämmittelyä ja harjoittelua. Kehityin kuitenkin nopeasti. Palveluksen jälkeen muutin pois kotoa, joten työskentelimme taas pääasiassa etänä. Silloin tällöin poikkesin kotona istumassa isän koneella selaamassa kuva-arkistoja ja etsimässä lisää "runokuvia". Meillä oli salainen suunnitelma.
Äitini oli tarkoitus saada lahjaksi jouluna 2009 meidän ensimmäinen oma itse tehty kirja. Oikeastaan se projekti sysäsi meitä huimasti eteenpäin. Kiireaikataululla saimme aikaiseksi valmiin kirjan Runoja Sinulle. Näitä taideteoksia löytyy maailmasta vain kaksi. En missään vaiheessa ole pitänyt työnjäljestä. Teos on viimeistelemätön ja ei missään nimessä julkaisukelpoinen. Mutta. Sen kirjan tekemiseen vuodatettiin niin paljon rakkautta, ettemme varmasti pystyisi pelkästään sanoin kuvaamaan. Mielestämme Runoja Sinulle on puutteistaan huolimatta täydellinen.
Jyväskylä & kustantaja
Muutin Keski-Suomeen vuonna 2010 elokuussa opiskellakseni Jyväskylän yliopistossa. Jatkoimme isäni kanssa määrätietoisesti ja epäsäännöllisesti etätyöskentelyämme. Sain aina välillä mailiini kuvatiedostoja liitteenä ja aina välillä onnistuin kirjoittamaan ihan mukavia runopätkiäkin. Ensimmäinen kirjamme oli ainoastaan 22 -sivuinen ja saimmekin aikaiseksi lisää sisältöä kovaa vauhtia. Vuoden 2011 lopussa kasassa taisi olla jo 60-sivua lähes valmista tavaraa. Aloimme tunnustella kustannusrintamaa. Paloin halusta päästä näyttämään aikaansaannostamme.
Olen aina mennyt vähän pää pilvissä, joten totta kai otin ensimmäiset kontaktit Suomen suurimpiin kustantamoihin. Sain jopa vastaukset Otavalta, Tammelta ja WSOY:ltä. Otava olisi halunnut pelkät runoni näytille, eivät kuulemma julkaise kuvakirjoja. Minä taas en ikimaailmassa olisi suostunut pelkkien tekstien julkaisuun. Vasta kuvien kanssa teksteihini tulee tarpeeksi ulottuvuutta. Vähän sama juttu kuin yrittäisi katsoa 3D -elokuvaa ilman asianmukaisia laseja. Tekstini tarvitsevat yhtä paljon isän luontokuvia näyttääkseen paremmilta.
Isoimpien kanssa ei siis tärpännyt, petyin. En luovuttanut, mutta otin taukoa. En jaksanut lyödä päätäni seinään. Olisin halunnut saada edes mahdollisuuden näyttää kirjaa kasvotusten. He olisivat varmasti rakastuneet.
Vuonna 2010 kokeilin Kotkan Suomalaisessa Kirjakaupassa mukanani Runoja Sinulle. Kirjan liikkeessä lukenut myyjä pyyhki kyyneleitä silmistään ja myymäläpäällikkö nyökkäili hyväksyvästi sanoen ottavansa valmiin kirjan mieluusti myyntilistalleen. Heti päästessäni näyttämään paikan päälle. Lupasin heille valmiin kirjan näytille, mutta aikataulut jätin epäselviksi. Eihän meillä ollut vieläkään kustantajaa.
Isääni pyydettiin mukaan Meremme -kirjaprojektiin. Kirjan kustantaa Jyväskyläläinen Kirjakaari. Monien sattumusten kautta otin luurin ja soitin Kirjakaaren toimitusjohtajalle kertoen runokirjasta, jossa käytetään hänelle tutun huippukuvaajan luontokuvia. Tj Koistinen oli jo ensipuhelusta asti erittäin innostuneen kuuloinen. Sovimme tapaamisen, johon otin mukaan Runoja Sinulle -kirjan. Tapaamisen jälkeen alkoi yhteistyömme. Teimme aikataulut ja aloimme viimeistellä isän kanssa kirjaamme. Tämä oli vuoden 2012 heinäkuussa.
Saimme pari kuukautta aikaa viimeistellä kirja painettavaan muotoon. Kiirehän siinä tuli. Lisäksi minusta tuli jäätävän kriittinen julkaisun ollessa lähes varmaa. Päiväkausia pyörittelin pitkin kotiani kirjan aukeamista tehtyjä tulosteita. Mietin järjestystä, mietin tarinaa, mietin runoja, mietin kuvia, mietin taittoa, kansia, esipuhetta. Muistan hyvin hetken, jolloin palaset löysivät paikkansa.
Vielä elokuussa teimme muutoksia sisältöön. Halusin pois muutaman aukeaman, jotka eivät sopineet kokonaisuuteen ja loimme muutaman uuden. Kirjoitin uusimman Päivänsäteestä löytyvän runon elokuun viimeisenä viikonloppuna 2012.
Ennakkomyynti & joulu
Runoja sinulle tehtiin äidille. Myös Päivänsäde oli koko ajan työn alla tähtäimenä äitienpäivä 2013. Kustantaja halusi kuitenkin meidän tekevän yhdessä ennakkomyyntiä jouluksi, sillä onhan joulu erittäin hyvää sesonkiaikaa. Etenkin Päivänsäteen ollessa nimenomaan lahjakirja. Otin itselleni rajun urakan yliopisto-opintojen ja säännöllisen iltatyöni lisäksi; aloin myydä itse omaa kirjaani yrityksille liike- tai henkilöstölahjaideana. Minulla oli hyvä porkkanakin: mitä suurempi ennakkomyynti sitä isompi ensipainos. Lisäksi tietysti ystävät, sukulaiset ja lähipiiri olivat etuoikeutettuja tilaamaan kirjan ennakkoon jouluksi.
Yksi syksyn hienoimpia kokemuksia oli käydä Helsingin Messukeskuksessa liikelahjamessuilla esittelemässä kirjaa Kirjakaaren standilla. Ikimuistoinen, joskin raskas päivä. Sain niin hyvää palautetta messuvierailta, että olin aivan tyrmätty lähtiessämme iltapimeällä takaisin kohti Jyväskylää.
Myimme isäni kanssa yli odotusteni. Todennäköisesti myös yli kustantajan odotusten. Saimme 1000:n kirjan ensipainoksen, joka olikin ollut tavoitteeni yhteistyömme alkamisesta saakka. Myyntityön jälkeen kirja painettiin ja joulukuun keskimmäiset viikot hurahtivatkin sitten uunituoreita opuksia toimittaen ja lähettäen. Taisin silloin ehtiä muutaman tunnin herkistelemään ensimmäinen kirja kädessäni.
Joulukuun 22. päivä toimitin viimeiset kirjat kotikaupunkiini Kotkaan ja aloitin samalla joululoman perheen kanssa. Muisteletteko te koskaan mennyttä vuotta? Jaatteko mieleenpainuvimmat muistot keskenänne? Muistan sanoneeni perheelle, että "oli aika rankka vuosi" ja sitten itkin. Loma alkoi, stressi purkautui.
Jouluaattoiltana ja joulupäivänä kännykkä, sähköposti ja Facebook täyttyivät viesteistä. Kääröistä paljastuneet kirjat olivat herättäneet ihastusta ympäri Suomen. Minäkin uskalsin jo hymyillä. En ollut saanut vielä yhtään virallista arvostelua, mutta ei se tuntunut tärkeältä. Lukijat tykkäsivät!
2013 - Praha & julkkarit
Tammikuussa saimme kustantajalta hienoja uutisia. Hän oli saanut diilin Akateemisen Kirjakaupan kanssa. Uskomaton tunne! Meidän kirjamme olisi siis menossa myyntiin upean kirjakauppaketjun myymälöihin.
Sitten tuli lähdön aika. Vaihto-opinnot Prahassa helmikuun alussa. Lähdin ikään kuin karkuun hässäkkää. Tässä vaiheessa voin kertoa, että teki pirun hyvää päästä lähtemään pois Suomesta. Maaliskuun ensimmäisellä viikolla sain sitten taas uutisia Kirjakaarelta. Diili Suomalaisen Kirjakaupan kanssa oli varmistunut. Haukoin henkeä. Vau!
Järjestimme julkaisutilaisuuden Kotkassa ja lensin siksi Suomeen, jossa vietin kymmenen päivää. Tilaisuus oli tunteellinen, herkkä ja kaunis. Merkityksellinen myös siksi, että näin taas kavereita ja sukulaisia, joista olin ollut erossa Keski-Euroopassa. Esiinnyimme isäni ja viulisti-ystäväni Sofia Kososen kanssa. Olimme koostaneet isäni kanssa Päivänsädettä mukailevan kuvashown taustamusiikilla. Sofia soitti väleissä viululla musiikkia ja minä lausuin muutaman runon. Liikutus oli valtava. Ihana ilta ja ihania ihmisiä.
Ennen takaisinlähtöä Prahaan edessä oli vielä myynninkäynnistys Suomalaisessa Kirjakaupassa Kotkassa sekä vierailu Ruukin Kyläkaupalla samoissa merkeissä. Pikkuveljeni syntymäpäivä sattui samalle päivälle ja hän tuli kiltisti perässämme kameran kanssa napsien meistä kuvia esitellessämme kirjaamme isäni kanssa. Päivä oli varmasti veljelle raskas, mutta minulle se oli erityisen raskas, sillä olin suunnittelut hänelle synttäriyllätyksen ja esitin koko päivän hänelle, etten oikein välitä syntymäpäivästä. Sydän melkein särkyi. Onneksi Suomi-vierailu huipentui illalla yhdessä ystävien kanssa järjestämääni yllätyssynttärijuhlaan.
Maalissa
Viisi vuotta sitten aloittaessamme projektin isän kanssa emme kumpikaan varmasti osanneet aavistaa saavamme oman kirjan joskus esille hienoihin kirjakauppoihin. Totta kai se kirkastui jossain vaiheessa tavoitteeksi, mutta kaukana tuntui olevan alkutaipaleella. Määränpääksemme oli siis asetettu äitienpäivä 2013. Tähän päivään olemme tähdänneet koko viiden vuoden projektin ja ne tuhannet työtunnit, joita tämän parissa on tullut vietettyä. Saimme ensimmäisen arvostelunkin huhtikuussa!
Päivänsäteestä puhuessani käytän yleensä monikko muotoa "meidän kirjamme". Viittaan paljon tietenkin isään, jonka kanssa olemme paljon yhdessä tätä työstäneet. Minulle "meidän kirja" tarkoittaa kuitenkin vielä paljon muuta. Päivänsäde on ehdottomasti koko perheemme kirja! Niin paljon olemme jokainen tämän vuoksi tehneet töitä, taistelleet ja uhranneet. Kiitos Otto ja äiti. Ilman teitä tämä ei olisi ikinä valmistunut.
Kuten alussa jo totesin: on vähän tyhjä olo. Ehkä tämän merkityksen itselle kokee oikeasti myöhemmin.
Seuraavaksi, ennen nukkumaanmenoa, aion lukea Päivänsäteen ja antaa itselleni aikaa prosessoida tämän kaiken tähän mennessä tapahtuneen. Ehkä minä vielä jossain vaiheessa ymmärrän itsekin kuinka hieno juttu tämä oikeasti on. Vielä tällä hetkellä tuntuu siltä, "ettei tätä ihan heti tajuu".
Päivänsäteen seikkailu onneksi jatkuu edelleen. Oisko seuraavaksi isänpäivän vuoro? ;)
Kiitollinen ja nöyrä olen kaikesta mitä olen saanut, ylpeä olen siitä mitä olemme saavuttaneet.
Oikein mainiota äitienpäivää kaikille! Muistakaa rakastaa äitiänne myös muinakin päivinä!
Suuren tavoitteen saavuttaminen tyhjentää pajatson. Unelmien eteen näkee niin paljon vaivaa, että vihdoin raskaan työn antaessa hedelmää on takki niin tyhjä, ettei tuloksista osaa oikein nauttia välittömästi. Päälimmäinen tunne on helpotus paineiden helpottaessa. Saattaa tehdä myös mieli työntää koko asia hetkeksi mielestä ja ottaa etäisyyttä. Kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta näin varmasti tunsivat kiekkoleijonat Ruotsin kaaduttua finaalissa. Näin tunnen minäkin tällä hetkellä. Mutta miksi?
Alku
Olin kirjoitellut kaikenlaista omaksi ilokseni ennen kuin isäni ehdotti minulle yhteistyötä. "Pöytälaatikostani" löytyi novelleja, analyysejä, kolumneja ja joitakin runoja. Äitini oli ollut isosti huolissaan, sillä kaikki tekstini olivat ainoastaan koneellani. Äiti on hyvin usein oikeassa ja mielestäni hänen pelkonsa oli aiheellinen. Siispä tulostin tekstejä pinoon pöydälleni. Siitä runot päätyivät isän hyppysiin. Äiti oli puhunut monet kerrat siitä kuinka minun pitäisi näyttää tekstejäni jollekin kustantajalle. Minusta taas runot eivät olleet tarpeeksi hyviä painettaviksi. En löytänyt niihin sellaista syvyyttä, jota olisin halunnut jakaa muille. Suurinosa tuntui naiiveilta ja lapsellisilta.
Syvyyttä löytyi kuitenkin lähempää kuin olin osannut itse ajatella. Isäni huikaisevat luontokuvat. Hän oli miettinyt äidin sanoja kirjan tekemisestä ja piti runoista, jotka löysi pöydältäni. Yhteistyömme, runojen ja luontokuvien yhdistäminen alkoi vuonna 2008. Jäin pahasti koukkuun. Uusi harrastus oli oikein mielekäs. Isä lähetteli sähköpostilla minulle "runokuvia", niin kuin hän itse niitä nimitti. Suoritin asepalvelusta, joten työskentelimme pääasiassa etänä. Kirjoittelin iltaisin ja öisin punkan pohjalla, toisinaan myös teltassa, uusia runoja ajatellen saamiani kuvia. Joskus valvoin yksikön tietokoneen ääressä tuijotellen taiteellisia kuvia muiden tuhistessa tuvissa.
Ensimmäiset yhdistelmät olivat jälleen todella mitäänsanomattomia ja suoraansanottuna melko kehnoja. Kai se oli sellaista lämmittelyä ja harjoittelua. Kehityin kuitenkin nopeasti. Palveluksen jälkeen muutin pois kotoa, joten työskentelimme taas pääasiassa etänä. Silloin tällöin poikkesin kotona istumassa isän koneella selaamassa kuva-arkistoja ja etsimässä lisää "runokuvia". Meillä oli salainen suunnitelma.
Äitini oli tarkoitus saada lahjaksi jouluna 2009 meidän ensimmäinen oma itse tehty kirja. Oikeastaan se projekti sysäsi meitä huimasti eteenpäin. Kiireaikataululla saimme aikaiseksi valmiin kirjan Runoja Sinulle. Näitä taideteoksia löytyy maailmasta vain kaksi. En missään vaiheessa ole pitänyt työnjäljestä. Teos on viimeistelemätön ja ei missään nimessä julkaisukelpoinen. Mutta. Sen kirjan tekemiseen vuodatettiin niin paljon rakkautta, ettemme varmasti pystyisi pelkästään sanoin kuvaamaan. Mielestämme Runoja Sinulle on puutteistaan huolimatta täydellinen.
Jyväskylä & kustantaja
Muutin Keski-Suomeen vuonna 2010 elokuussa opiskellakseni Jyväskylän yliopistossa. Jatkoimme isäni kanssa määrätietoisesti ja epäsäännöllisesti etätyöskentelyämme. Sain aina välillä mailiini kuvatiedostoja liitteenä ja aina välillä onnistuin kirjoittamaan ihan mukavia runopätkiäkin. Ensimmäinen kirjamme oli ainoastaan 22 -sivuinen ja saimmekin aikaiseksi lisää sisältöä kovaa vauhtia. Vuoden 2011 lopussa kasassa taisi olla jo 60-sivua lähes valmista tavaraa. Aloimme tunnustella kustannusrintamaa. Paloin halusta päästä näyttämään aikaansaannostamme.
Olen aina mennyt vähän pää pilvissä, joten totta kai otin ensimmäiset kontaktit Suomen suurimpiin kustantamoihin. Sain jopa vastaukset Otavalta, Tammelta ja WSOY:ltä. Otava olisi halunnut pelkät runoni näytille, eivät kuulemma julkaise kuvakirjoja. Minä taas en ikimaailmassa olisi suostunut pelkkien tekstien julkaisuun. Vasta kuvien kanssa teksteihini tulee tarpeeksi ulottuvuutta. Vähän sama juttu kuin yrittäisi katsoa 3D -elokuvaa ilman asianmukaisia laseja. Tekstini tarvitsevat yhtä paljon isän luontokuvia näyttääkseen paremmilta.
Isoimpien kanssa ei siis tärpännyt, petyin. En luovuttanut, mutta otin taukoa. En jaksanut lyödä päätäni seinään. Olisin halunnut saada edes mahdollisuuden näyttää kirjaa kasvotusten. He olisivat varmasti rakastuneet.
Vuonna 2010 kokeilin Kotkan Suomalaisessa Kirjakaupassa mukanani Runoja Sinulle. Kirjan liikkeessä lukenut myyjä pyyhki kyyneleitä silmistään ja myymäläpäällikkö nyökkäili hyväksyvästi sanoen ottavansa valmiin kirjan mieluusti myyntilistalleen. Heti päästessäni näyttämään paikan päälle. Lupasin heille valmiin kirjan näytille, mutta aikataulut jätin epäselviksi. Eihän meillä ollut vieläkään kustantajaa.
Isääni pyydettiin mukaan Meremme -kirjaprojektiin. Kirjan kustantaa Jyväskyläläinen Kirjakaari. Monien sattumusten kautta otin luurin ja soitin Kirjakaaren toimitusjohtajalle kertoen runokirjasta, jossa käytetään hänelle tutun huippukuvaajan luontokuvia. Tj Koistinen oli jo ensipuhelusta asti erittäin innostuneen kuuloinen. Sovimme tapaamisen, johon otin mukaan Runoja Sinulle -kirjan. Tapaamisen jälkeen alkoi yhteistyömme. Teimme aikataulut ja aloimme viimeistellä isän kanssa kirjaamme. Tämä oli vuoden 2012 heinäkuussa.
Saimme pari kuukautta aikaa viimeistellä kirja painettavaan muotoon. Kiirehän siinä tuli. Lisäksi minusta tuli jäätävän kriittinen julkaisun ollessa lähes varmaa. Päiväkausia pyörittelin pitkin kotiani kirjan aukeamista tehtyjä tulosteita. Mietin järjestystä, mietin tarinaa, mietin runoja, mietin kuvia, mietin taittoa, kansia, esipuhetta. Muistan hyvin hetken, jolloin palaset löysivät paikkansa.
Vielä elokuussa teimme muutoksia sisältöön. Halusin pois muutaman aukeaman, jotka eivät sopineet kokonaisuuteen ja loimme muutaman uuden. Kirjoitin uusimman Päivänsäteestä löytyvän runon elokuun viimeisenä viikonloppuna 2012.
Ennakkomyynti & joulu
Runoja sinulle tehtiin äidille. Myös Päivänsäde oli koko ajan työn alla tähtäimenä äitienpäivä 2013. Kustantaja halusi kuitenkin meidän tekevän yhdessä ennakkomyyntiä jouluksi, sillä onhan joulu erittäin hyvää sesonkiaikaa. Etenkin Päivänsäteen ollessa nimenomaan lahjakirja. Otin itselleni rajun urakan yliopisto-opintojen ja säännöllisen iltatyöni lisäksi; aloin myydä itse omaa kirjaani yrityksille liike- tai henkilöstölahjaideana. Minulla oli hyvä porkkanakin: mitä suurempi ennakkomyynti sitä isompi ensipainos. Lisäksi tietysti ystävät, sukulaiset ja lähipiiri olivat etuoikeutettuja tilaamaan kirjan ennakkoon jouluksi.
Yksi syksyn hienoimpia kokemuksia oli käydä Helsingin Messukeskuksessa liikelahjamessuilla esittelemässä kirjaa Kirjakaaren standilla. Ikimuistoinen, joskin raskas päivä. Sain niin hyvää palautetta messuvierailta, että olin aivan tyrmätty lähtiessämme iltapimeällä takaisin kohti Jyväskylää.
Myimme isäni kanssa yli odotusteni. Todennäköisesti myös yli kustantajan odotusten. Saimme 1000:n kirjan ensipainoksen, joka olikin ollut tavoitteeni yhteistyömme alkamisesta saakka. Myyntityön jälkeen kirja painettiin ja joulukuun keskimmäiset viikot hurahtivatkin sitten uunituoreita opuksia toimittaen ja lähettäen. Taisin silloin ehtiä muutaman tunnin herkistelemään ensimmäinen kirja kädessäni.
Joulukuun 22. päivä toimitin viimeiset kirjat kotikaupunkiini Kotkaan ja aloitin samalla joululoman perheen kanssa. Muisteletteko te koskaan mennyttä vuotta? Jaatteko mieleenpainuvimmat muistot keskenänne? Muistan sanoneeni perheelle, että "oli aika rankka vuosi" ja sitten itkin. Loma alkoi, stressi purkautui.
Jouluaattoiltana ja joulupäivänä kännykkä, sähköposti ja Facebook täyttyivät viesteistä. Kääröistä paljastuneet kirjat olivat herättäneet ihastusta ympäri Suomen. Minäkin uskalsin jo hymyillä. En ollut saanut vielä yhtään virallista arvostelua, mutta ei se tuntunut tärkeältä. Lukijat tykkäsivät!
2013 - Praha & julkkarit
Tammikuussa saimme kustantajalta hienoja uutisia. Hän oli saanut diilin Akateemisen Kirjakaupan kanssa. Uskomaton tunne! Meidän kirjamme olisi siis menossa myyntiin upean kirjakauppaketjun myymälöihin.
Sitten tuli lähdön aika. Vaihto-opinnot Prahassa helmikuun alussa. Lähdin ikään kuin karkuun hässäkkää. Tässä vaiheessa voin kertoa, että teki pirun hyvää päästä lähtemään pois Suomesta. Maaliskuun ensimmäisellä viikolla sain sitten taas uutisia Kirjakaarelta. Diili Suomalaisen Kirjakaupan kanssa oli varmistunut. Haukoin henkeä. Vau!
Järjestimme julkaisutilaisuuden Kotkassa ja lensin siksi Suomeen, jossa vietin kymmenen päivää. Tilaisuus oli tunteellinen, herkkä ja kaunis. Merkityksellinen myös siksi, että näin taas kavereita ja sukulaisia, joista olin ollut erossa Keski-Euroopassa. Esiinnyimme isäni ja viulisti-ystäväni Sofia Kososen kanssa. Olimme koostaneet isäni kanssa Päivänsädettä mukailevan kuvashown taustamusiikilla. Sofia soitti väleissä viululla musiikkia ja minä lausuin muutaman runon. Liikutus oli valtava. Ihana ilta ja ihania ihmisiä.
Ennen takaisinlähtöä Prahaan edessä oli vielä myynninkäynnistys Suomalaisessa Kirjakaupassa Kotkassa sekä vierailu Ruukin Kyläkaupalla samoissa merkeissä. Pikkuveljeni syntymäpäivä sattui samalle päivälle ja hän tuli kiltisti perässämme kameran kanssa napsien meistä kuvia esitellessämme kirjaamme isäni kanssa. Päivä oli varmasti veljelle raskas, mutta minulle se oli erityisen raskas, sillä olin suunnittelut hänelle synttäriyllätyksen ja esitin koko päivän hänelle, etten oikein välitä syntymäpäivästä. Sydän melkein särkyi. Onneksi Suomi-vierailu huipentui illalla yhdessä ystävien kanssa järjestämääni yllätyssynttärijuhlaan.
Maalissa
Viisi vuotta sitten aloittaessamme projektin isän kanssa emme kumpikaan varmasti osanneet aavistaa saavamme oman kirjan joskus esille hienoihin kirjakauppoihin. Totta kai se kirkastui jossain vaiheessa tavoitteeksi, mutta kaukana tuntui olevan alkutaipaleella. Määränpääksemme oli siis asetettu äitienpäivä 2013. Tähän päivään olemme tähdänneet koko viiden vuoden projektin ja ne tuhannet työtunnit, joita tämän parissa on tullut vietettyä. Saimme ensimmäisen arvostelunkin huhtikuussa!
Päivänsäteestä puhuessani käytän yleensä monikko muotoa "meidän kirjamme". Viittaan paljon tietenkin isään, jonka kanssa olemme paljon yhdessä tätä työstäneet. Minulle "meidän kirja" tarkoittaa kuitenkin vielä paljon muuta. Päivänsäde on ehdottomasti koko perheemme kirja! Niin paljon olemme jokainen tämän vuoksi tehneet töitä, taistelleet ja uhranneet. Kiitos Otto ja äiti. Ilman teitä tämä ei olisi ikinä valmistunut.
Kuten alussa jo totesin: on vähän tyhjä olo. Ehkä tämän merkityksen itselle kokee oikeasti myöhemmin.
Seuraavaksi, ennen nukkumaanmenoa, aion lukea Päivänsäteen ja antaa itselleni aikaa prosessoida tämän kaiken tähän mennessä tapahtuneen. Ehkä minä vielä jossain vaiheessa ymmärrän itsekin kuinka hieno juttu tämä oikeasti on. Vielä tällä hetkellä tuntuu siltä, "ettei tätä ihan heti tajuu".
Päivänsäteen seikkailu onneksi jatkuu edelleen. Oisko seuraavaksi isänpäivän vuoro? ;)
Kiitollinen ja nöyrä olen kaikesta mitä olen saanut, ylpeä olen siitä mitä olemme saavuttaneet.
Oikein mainiota äitienpäivää kaikille! Muistakaa rakastaa äitiänne myös muinakin päivinä!
Äidille
Toisena sunnuntaina
toukokuisena
luonnon edelleen nukkuessa
menen
etsimään kimpun rakkautta,
vuokkoja
valkoisia,
tärkeimmälleni.
lauantai 4. toukokuuta 2013
torstai 18. huhtikuuta 2013
Paljastuksia
Tänään on ollut suurten julkistusten päivä. Nokia ilmoitti ensimmäisen kvartaalin tuloksestaan. Peliyhtiö Supercellin kerrotaan maksavan veroja Suomeen 44 miljoonaa euroa reilun vuoden aikana. Kyseinen nopeasti kasvava pelialan yritys teki kolmessa kuukaudessa Rovion 12:n kuukauden liikevaihdon. Tässä maukkaat lähtökohdat tekstille.
Jumaltenrannan nousu ja tuho - mitä seuraavaksi?
Nokia (tj. Elop) julkisti yhteistyösopparin Microsoftin kanssa ja kertoi uuden käyttöjärjestelmän suunnittelusta. Nokian puhelimet toimisivat tulevaisuudessa Windows -pohjaisina. Samaan hengenvetoon tämä silloin typeräksi leimaamani herra kehotti ihmisiä ostamaan Symbian -puhelimia WP -aikaa odotellessa. Kuka menisi ostamaan paskan Ladan Ladan paskalla moottorilla, jos lähitulevaisuudessa on tulossa ulos uusi Lada Volvon huippumoottorilla? Nokian jyrkkä, katastrofaalinen, surullinen lasku ja romahdus alkoi. Muutkin sanoivat Elopin olevan aivan väärässä asemassa väärän yhtiön keulilla. Tiesikö hän kuitenkin mitä oli tekemässä?
Nokia on ollut suomalaisille yksi Jumaltenranta (Asterix 1971), jonka tuhoutumista alettiin odotella toimitusjohtajan möläytysten ja puhelimien myynnin laskun seurauksena. Nokia oli Suomen suurin, kehittyvin, johtava. Maailmalla eniten matkapuhelimia myyvä jättiläinen. Sitten yhtiön sisällä oltiin tyytyväisiä. Ja mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vallitsevaan tilanteeseen tyytyväisiä? Kehitys lakkaa.
Kilpailijat ajoivat ohi. Tuli kriisi. Vaadittiin rautaista otetta, kovia toimenpiteitä, uusia strategioita. Elop vakuutti reilu vuosi sitten, että "täältä tullaan". Tämänpäiväinen tulosjulkistus on ainakin minun mielestäni osoitus onnisteista peliliikkeistä. Kurssi toki laski paljastusten jälkeen. Kenties sijoittajat odottivat vielä suurempia lukuja, ihmettä.
Nokian tulos ennen veroja oli 74 miljoonaa euroa voitolla, kun vuodentakaisena ajankohtana tappio oli 390 miljoonaa euroa. Suuntahan näyttää olevan oikea. Elop kommentoi: "hallitsemme kuluja erittäin hyvin". Nokia on edelleen toiseksi eniten puhelimia maailmalla myyvä yhtiö ja kulut on saatu aisoihin. Uudet Lumiat ovat erinomaisia ja yhtiöllä on muutama teknologinen uutuus heittää valttina pöytää. Nousisikohan meidän sinivalkoinen Jumaltenranta vielä kerran kukoistukseensa?
Start up
Supercell on, kuten aiemmin todettu, suomalainen peliyhtiö, jonka ehkä tunnetuin julkaistu mobiilipeli on Clash of Clans. Talouselämä -lehden mukaan yhtiö maksoi Suomeen veroja viime vuonna 9 miljoonaa euroa, mutta jo tämän vuoden tammi-maaliskuussa verotuloja kertyi 20 miljoonaa. Kaikenkaikkiaan reilussa vuodessa 44 miljoonaa euroa. Kelpaa kyllä valtion tyhjän kirstun pohjalle. Miten tällainen on ollut mahdollista?
Heillä oli hyvä idea. He ottivat riskin ja olivat rohkeita. Luottivat itseensä ja toisiinsa. Supercell sai isoja lainoja alkutaipaleellaan. Suuriin päästäkseen tarvitaan usein suuria tekoja. Supercell sai lainoja ensin "vain" satojatuhansia ja sittenmin NIY-ohjelman miljoonan. Vähän myöhemmin yhtiö takoo Rovion vuotuisen liikevaihdon kolmessa kuukaudessa.
Puhuimme kavereideni kanssa Suomen elinkeinoelämästä ja teollisuudesta tuossa vähän aikaa sitten. Miten me voidaan edelleen olla jumissa raskaan teollisuuden (esim. paperi) kanssa? Muut ajavat meidän ohi auttamatta. Peli- ja sovellus/ohjelmointiosaamista pitäisi olla nyt. Koulutus olisi pitänyt aloittaa laajalti kymmenen vuotta sitten. Jos halutaan päästä todella tähän kilpajuoksuun mukaan, niin nyt äkkiä jotain vipinää! Teknologiapuolella on Suomen tulevaisuus. Se pitää nyt vanhimmankin jantturan ymmärtää!
Suomessa on osaamista. Suomessa on laatua. Start up -yrityksiä tarvitaan lisää. Onneksi niitä syntyykin, mutta kaipaan nostetta! Näkyvää aallonharjaa, joka vie elinkeinoelämämme täysin uudelle tasolle ja kasvattaa Suomeen lisää monia rovioita ja nokioita.
Tässä pallo tuonne Arkadianmäelle, päättävälle väelle:
Olisiko kiva, jos tällaisia 44 miljoonaa euroa veroja maksavia olisi 10 tai sata enemmän kuin nyt?
Jumaltenrannan nousu ja tuho - mitä seuraavaksi?
Nokia (tj. Elop) julkisti yhteistyösopparin Microsoftin kanssa ja kertoi uuden käyttöjärjestelmän suunnittelusta. Nokian puhelimet toimisivat tulevaisuudessa Windows -pohjaisina. Samaan hengenvetoon tämä silloin typeräksi leimaamani herra kehotti ihmisiä ostamaan Symbian -puhelimia WP -aikaa odotellessa. Kuka menisi ostamaan paskan Ladan Ladan paskalla moottorilla, jos lähitulevaisuudessa on tulossa ulos uusi Lada Volvon huippumoottorilla? Nokian jyrkkä, katastrofaalinen, surullinen lasku ja romahdus alkoi. Muutkin sanoivat Elopin olevan aivan väärässä asemassa väärän yhtiön keulilla. Tiesikö hän kuitenkin mitä oli tekemässä?
Nokia on ollut suomalaisille yksi Jumaltenranta (Asterix 1971), jonka tuhoutumista alettiin odotella toimitusjohtajan möläytysten ja puhelimien myynnin laskun seurauksena. Nokia oli Suomen suurin, kehittyvin, johtava. Maailmalla eniten matkapuhelimia myyvä jättiläinen. Sitten yhtiön sisällä oltiin tyytyväisiä. Ja mitä silloin tapahtuu, kun ollaan vallitsevaan tilanteeseen tyytyväisiä? Kehitys lakkaa.
Kilpailijat ajoivat ohi. Tuli kriisi. Vaadittiin rautaista otetta, kovia toimenpiteitä, uusia strategioita. Elop vakuutti reilu vuosi sitten, että "täältä tullaan". Tämänpäiväinen tulosjulkistus on ainakin minun mielestäni osoitus onnisteista peliliikkeistä. Kurssi toki laski paljastusten jälkeen. Kenties sijoittajat odottivat vielä suurempia lukuja, ihmettä.
Nokian tulos ennen veroja oli 74 miljoonaa euroa voitolla, kun vuodentakaisena ajankohtana tappio oli 390 miljoonaa euroa. Suuntahan näyttää olevan oikea. Elop kommentoi: "hallitsemme kuluja erittäin hyvin". Nokia on edelleen toiseksi eniten puhelimia maailmalla myyvä yhtiö ja kulut on saatu aisoihin. Uudet Lumiat ovat erinomaisia ja yhtiöllä on muutama teknologinen uutuus heittää valttina pöytää. Nousisikohan meidän sinivalkoinen Jumaltenranta vielä kerran kukoistukseensa?
Start up
Supercell on, kuten aiemmin todettu, suomalainen peliyhtiö, jonka ehkä tunnetuin julkaistu mobiilipeli on Clash of Clans. Talouselämä -lehden mukaan yhtiö maksoi Suomeen veroja viime vuonna 9 miljoonaa euroa, mutta jo tämän vuoden tammi-maaliskuussa verotuloja kertyi 20 miljoonaa. Kaikenkaikkiaan reilussa vuodessa 44 miljoonaa euroa. Kelpaa kyllä valtion tyhjän kirstun pohjalle. Miten tällainen on ollut mahdollista?
Heillä oli hyvä idea. He ottivat riskin ja olivat rohkeita. Luottivat itseensä ja toisiinsa. Supercell sai isoja lainoja alkutaipaleellaan. Suuriin päästäkseen tarvitaan usein suuria tekoja. Supercell sai lainoja ensin "vain" satojatuhansia ja sittenmin NIY-ohjelman miljoonan. Vähän myöhemmin yhtiö takoo Rovion vuotuisen liikevaihdon kolmessa kuukaudessa.
Puhuimme kavereideni kanssa Suomen elinkeinoelämästä ja teollisuudesta tuossa vähän aikaa sitten. Miten me voidaan edelleen olla jumissa raskaan teollisuuden (esim. paperi) kanssa? Muut ajavat meidän ohi auttamatta. Peli- ja sovellus/ohjelmointiosaamista pitäisi olla nyt. Koulutus olisi pitänyt aloittaa laajalti kymmenen vuotta sitten. Jos halutaan päästä todella tähän kilpajuoksuun mukaan, niin nyt äkkiä jotain vipinää! Teknologiapuolella on Suomen tulevaisuus. Se pitää nyt vanhimmankin jantturan ymmärtää!
Suomessa on osaamista. Suomessa on laatua. Start up -yrityksiä tarvitaan lisää. Onneksi niitä syntyykin, mutta kaipaan nostetta! Näkyvää aallonharjaa, joka vie elinkeinoelämämme täysin uudelle tasolle ja kasvattaa Suomeen lisää monia rovioita ja nokioita.
Tässä pallo tuonne Arkadianmäelle, päättävälle väelle:
Olisiko kiva, jos tällaisia 44 miljoonaa euroa veroja maksavia olisi 10 tai sata enemmän kuin nyt?
Jos kuolen, kuolenko?
Yksi kautta aikain kenties kiinnostavimmista (ratkaisemattomista)
kysymyksistä ihmiskunnan historiassa on "mitä tapahtuu kuoleman
jälkeen?" Minäkin haluaisin tietää. Kertoisin, jos tietäisin. Erilaisia
selityksiä, versioita ja uskomuksia on varmasti yhtä paljon kuin on
ihmisiäkin; usko eri asioihin jakaa mielipiteitä.
Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuutta tai asiaa hengellisestä näkökulmasta. Parhaalla kurssilla "New Media and Convergence Culture" keskustelimme jälleen sosiaalisen median palveluista, joihin ihmiset ovat luoneet satoja miljoonia profiileja vuodesta 2005 alkaen. Profiilien luojien keskuudessa on ollut jo luontaista poistumaa, joten keskustelimme siitä kuinka "virtuaaliminä" jää tai voi jäädä elämään fyysisen minän kuoltua pois.
Luennoitsija kertoi esimerkin hänen suomalaisesta ystävästään, joka kuoli tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa Tsekissä. Vielä viikon kuluttua turmasta hänen profiilinsa "eli" Facebookissa, joten hänen seinälleen pystyi kirjoittamaan, hänen aikaisemmat tykkäyksensä näkyivät vielä eri sivustoilla. Hänet pystyi jopa kutsumaan vielä eri tapahtumiin, vaikka hän oli menehtynyt seitsemän päivää aiemmin. Luennoitsija kuvasi tätä tapahtumaa sanalla "scary".
Lopulta tilanne ratkesi omaisten otettua yhteyttä Facebookin ylläpitoon ja selitettyään tilanteen he saivat menehtyneen profiilin salasanan ja kävivät poistamassa profiilin itse. Entäs jos turman uhrilla olisikin ollut 30 profiilia 20:ssä eri sosiaalisen median palvelussa? Melkoisen kova homma käydä poistamaan jokaista erikseen. Opettajan mukaan tällaisiin tapauksiin ei kuitenkaan ole vielä olemassa mitään vakiintunutta ja yksinkertaista käytäntöä. Pitäisi, ehdottomasti, olla jo! Kertokaa minulle, jos tiedätte paremmin.
Meillä on ollut ko. kurssin aikana puhetta myös verkkosovelluksesta/palvelusta, joka kerää käyttäjästä tietoja siten, että vuosien jälkeen virtuaaliprofiili pystyy vastaamaan käyttäjien kysymyksiin kuin oikea käyttäjä, vaikka tämä olisi kuollut. Palvelu taisi olla Twitter-pohjainen. Käytännössä se siis tarkkailee twiittejä ja twiittaajaa keräten dataa tämän käyttäytymisestä ja ilmeisesti laskee todennäköisyyksiä tietynkaltaisille vastauksille.
En ihmettelisi tällaisen palvelun ilmestymistä. Eettisestikin kestäisi ehkä päivänvalon, jos "asiakkaat" olisivat antaneet itse luvan heidän tietojensa keräämiseen sekä virtuaaliprofiilin luomiseen. Toisaalta idea kuulostaa hieman vaaralliselta. Eikö menetyksen jälkeen pitäisi surra siksi, että pystyy päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä. Eikö tällainen palvelu tavallaan huijaisi surutyötä tekeviä? En tiedä psykologiaa kauhean hyvin, mutta veikkaisin, etteivät seuraukset olisi kovin hyvät. Tähänkin saa ottaa kantaa, jos tietää!
Kuoleman määritelmä on käsittääkseni elintoimintojen loppuminen. Toisin sanoen siis biologinen kuolema. Keho lakkaa toimimasta. Kuori, joka ympärillemme on kehittynyt ei enää toimi. Mitä tapahtuu sille mitä on sisällä ja liikuttaa kuorta? Tulevaisuudessa se voi kenties elää ainakin virtuaalimaailmassa. Toivottavasti oikeasti myös jossain muualla.
Tarkoitukseni ei ole nyt pohtia kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuutta tai asiaa hengellisestä näkökulmasta. Parhaalla kurssilla "New Media and Convergence Culture" keskustelimme jälleen sosiaalisen median palveluista, joihin ihmiset ovat luoneet satoja miljoonia profiileja vuodesta 2005 alkaen. Profiilien luojien keskuudessa on ollut jo luontaista poistumaa, joten keskustelimme siitä kuinka "virtuaaliminä" jää tai voi jäädä elämään fyysisen minän kuoltua pois.
Luennoitsija kertoi esimerkin hänen suomalaisesta ystävästään, joka kuoli tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa Tsekissä. Vielä viikon kuluttua turmasta hänen profiilinsa "eli" Facebookissa, joten hänen seinälleen pystyi kirjoittamaan, hänen aikaisemmat tykkäyksensä näkyivät vielä eri sivustoilla. Hänet pystyi jopa kutsumaan vielä eri tapahtumiin, vaikka hän oli menehtynyt seitsemän päivää aiemmin. Luennoitsija kuvasi tätä tapahtumaa sanalla "scary".
Lopulta tilanne ratkesi omaisten otettua yhteyttä Facebookin ylläpitoon ja selitettyään tilanteen he saivat menehtyneen profiilin salasanan ja kävivät poistamassa profiilin itse. Entäs jos turman uhrilla olisikin ollut 30 profiilia 20:ssä eri sosiaalisen median palvelussa? Melkoisen kova homma käydä poistamaan jokaista erikseen. Opettajan mukaan tällaisiin tapauksiin ei kuitenkaan ole vielä olemassa mitään vakiintunutta ja yksinkertaista käytäntöä. Pitäisi, ehdottomasti, olla jo! Kertokaa minulle, jos tiedätte paremmin.
Meillä on ollut ko. kurssin aikana puhetta myös verkkosovelluksesta/palvelusta, joka kerää käyttäjästä tietoja siten, että vuosien jälkeen virtuaaliprofiili pystyy vastaamaan käyttäjien kysymyksiin kuin oikea käyttäjä, vaikka tämä olisi kuollut. Palvelu taisi olla Twitter-pohjainen. Käytännössä se siis tarkkailee twiittejä ja twiittaajaa keräten dataa tämän käyttäytymisestä ja ilmeisesti laskee todennäköisyyksiä tietynkaltaisille vastauksille.
En ihmettelisi tällaisen palvelun ilmestymistä. Eettisestikin kestäisi ehkä päivänvalon, jos "asiakkaat" olisivat antaneet itse luvan heidän tietojensa keräämiseen sekä virtuaaliprofiilin luomiseen. Toisaalta idea kuulostaa hieman vaaralliselta. Eikö menetyksen jälkeen pitäisi surra siksi, että pystyy päästämään irti ja jatkamaan elämäänsä. Eikö tällainen palvelu tavallaan huijaisi surutyötä tekeviä? En tiedä psykologiaa kauhean hyvin, mutta veikkaisin, etteivät seuraukset olisi kovin hyvät. Tähänkin saa ottaa kantaa, jos tietää!
Kuoleman määritelmä on käsittääkseni elintoimintojen loppuminen. Toisin sanoen siis biologinen kuolema. Keho lakkaa toimimasta. Kuori, joka ympärillemme on kehittynyt ei enää toimi. Mitä tapahtuu sille mitä on sisällä ja liikuttaa kuorta? Tulevaisuudessa se voi kenties elää ainakin virtuaalimaailmassa. Toivottavasti oikeasti myös jossain muualla.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Venetarina
Kirjoitin tämän tarinan perusteluiksi venekilpailuun, jossa kysyttiin syytä miksi minun pitäisi voittaa vene käyttööni kesäksi.
______________________________________________________
Olen aito Kotkanpoika, kotoisin siis rannikolta, meren äärestä. Ollessani vielä poikanen, untuvikko, kävimme isäni kanssa merillä. Häntä voisi kutsua todelliseksi merikotkaksi, niin kokenut ruorinkäyttäjä hän on. Tyrskyissä höyhenet pöllysivät. Toisinaan oli myös tyventä ja kaunis auringonpaiste. Opin aikaisin tuntemaan meren mahdin ja kauneuden, kunnioittamaan sen suuruutta ja syvyyttä. Muistan vieläkin miltä tuntui seistä keulassa ja katsella lähestyvää saaren poukamaa suolaisen merituulen hyväillessä sileitä lapsenposkiani. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Meressä uiminen on aina ollut jokakesäinen kohokohtamme veljeni kanssa. Kerran pääsin hyppäämään veneestä mereen. Isä pelotteli hauen tulevan puremaan minua varpaasta, jos en polski kovasti. Sanoi myös kalojen pissineen veteen, joten vettä ei saa juoda. Lekottelu kuumalla heinäkuisella kannella pulikoinnin jälkeen tuntui rauhoittavalta. Muistan vieläkin miltä tuntui maata selällään ja katsella sinitaivaalla kiitäviä valkoisia pilvenhattaroita. Aika tuntui pysähtyneen. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Kalastimme myös silloin tällöin isän ja veljeni kanssa. Merestä tietenkin ja ihan virvelillä! Siimani oli aina solmussa. Lohdutukseksi pikkuveli heitti oman vieheensä puuhun. Silloin minua vasta naurattikin. Isä sai aina eniten kalaa, vaikka mielestäni heitin yhtä pitkälle, samalla vavalla ja vieheellä. Ehkä hän on myös kalamies? Kalastimme vain rannalta. Minä halusin päästä merelle. Itse sain harvoin kalaa, joskus kuitenkin lykästi. Muistan vieläkin miltä tuntui nostaa ensimmäinen ahven ylös merestä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Meillä ei siis ole koskaan ollut omaa venettä. Isä ajeli Puolustusvoimien paatteja työkseen. Silloin tällöin pääsin mukaan merimatkalle. Hän puhui aina ostavansa oman veneen päästessään eläkkeelle, jotta voimme toteuttaa vielä yhdessä retkiä Kotkan ulkosaaristoon, meressä uimista ja kalastusta. Aikakin juoksee eikä isästä välttämättä ole enää ruorin taakse saadessamme riittävät varat kasaan.
Itsekin olen päässyt kokeilemaan veneen ohjausta. Taisin olla 5-vuotias miehenalku tuolloin. Aluksen päällikkö kysyi haluanko kokeilla, haki penkin ja antoi ohjat minulle annettuaan lyhyen oppitunnin ohjauksesta ja nopeuden säätämisestä. Tämän jälkeen hän liittyi matkustajien seuraan. Kuulin pian paniikinomaisen huudahduksen: ”Voi ei, kuka ohjaa?!” Päällikkö vastasi tyynesti: ”Olli. Älkää huoliko, kyllä hän osaa.” Ja vene totteli minua, kukaan ei vahingoittunut eikä vene liioin. Muistan vieläkin miltä tuntui saada sellaiset kehut ja pitää ruoria kädessä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
______________________________________________________
Olen aito Kotkanpoika, kotoisin siis rannikolta, meren äärestä. Ollessani vielä poikanen, untuvikko, kävimme isäni kanssa merillä. Häntä voisi kutsua todelliseksi merikotkaksi, niin kokenut ruorinkäyttäjä hän on. Tyrskyissä höyhenet pöllysivät. Toisinaan oli myös tyventä ja kaunis auringonpaiste. Opin aikaisin tuntemaan meren mahdin ja kauneuden, kunnioittamaan sen suuruutta ja syvyyttä. Muistan vieläkin miltä tuntui seistä keulassa ja katsella lähestyvää saaren poukamaa suolaisen merituulen hyväillessä sileitä lapsenposkiani. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Meressä uiminen on aina ollut jokakesäinen kohokohtamme veljeni kanssa. Kerran pääsin hyppäämään veneestä mereen. Isä pelotteli hauen tulevan puremaan minua varpaasta, jos en polski kovasti. Sanoi myös kalojen pissineen veteen, joten vettä ei saa juoda. Lekottelu kuumalla heinäkuisella kannella pulikoinnin jälkeen tuntui rauhoittavalta. Muistan vieläkin miltä tuntui maata selällään ja katsella sinitaivaalla kiitäviä valkoisia pilvenhattaroita. Aika tuntui pysähtyneen. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Kalastimme myös silloin tällöin isän ja veljeni kanssa. Merestä tietenkin ja ihan virvelillä! Siimani oli aina solmussa. Lohdutukseksi pikkuveli heitti oman vieheensä puuhun. Silloin minua vasta naurattikin. Isä sai aina eniten kalaa, vaikka mielestäni heitin yhtä pitkälle, samalla vavalla ja vieheellä. Ehkä hän on myös kalamies? Kalastimme vain rannalta. Minä halusin päästä merelle. Itse sain harvoin kalaa, joskus kuitenkin lykästi. Muistan vieläkin miltä tuntui nostaa ensimmäinen ahven ylös merestä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
Meillä ei siis ole koskaan ollut omaa venettä. Isä ajeli Puolustusvoimien paatteja työkseen. Silloin tällöin pääsin mukaan merimatkalle. Hän puhui aina ostavansa oman veneen päästessään eläkkeelle, jotta voimme toteuttaa vielä yhdessä retkiä Kotkan ulkosaaristoon, meressä uimista ja kalastusta. Aikakin juoksee eikä isästä välttämättä ole enää ruorin taakse saadessamme riittävät varat kasaan.
Itsekin olen päässyt kokeilemaan veneen ohjausta. Taisin olla 5-vuotias miehenalku tuolloin. Aluksen päällikkö kysyi haluanko kokeilla, haki penkin ja antoi ohjat minulle annettuaan lyhyen oppitunnin ohjauksesta ja nopeuden säätämisestä. Tämän jälkeen hän liittyi matkustajien seuraan. Kuulin pian paniikinomaisen huudahduksen: ”Voi ei, kuka ohjaa?!” Päällikkö vastasi tyynesti: ”Olli. Älkää huoliko, kyllä hän osaa.” Ja vene totteli minua, kukaan ei vahingoittunut eikä vene liioin. Muistan vieläkin miltä tuntui saada sellaiset kehut ja pitää ruoria kädessä. Sen tunteen haluan kokea uudelleen.
tiistai 22. tammikuuta 2013
Mitä on rakkaus? 2/3
Jatkan vuoropuhelua terapeutti ja
pastori Seppo Jokisen kanssa yrittäessäni selvittää mitä on
rakkaus. Jokisen lainaukset ovat peräisin hänen kirjastaan Unelma
rakkaudesta.
Milloin rakastua?
Elinkaaren aikana ihminen keksii ehkä liiankin helposti syitä, miksei voi rakastua tai sitoutua. Vauvat ja pienet lapset eivät tietenkään ymmärrä romanttisesta rakkaudesta vielä mitään. Heille rakkaus on se mitä vanhemmilta heille annetaan. Lapsi sitoutuu vanhempiinsa.
”Pieni
lapsi syntyy tähän maailmaan oikeastaan vain rakkautta varten –
sitä varten, että häntä rakastetaan ja hänestä pidetään hyvää
huolta; häntä suukotetaan, häntä pidetään sylissä ja hänen
tarpeensa tyydytetään. Suurin ja tärkein tarve ihmisen
menestymisen kannalta on, että hän saa rakkautta.” (Seppo
Jokinen)
Lapsuusiässä
tytöt ja pojat leikkivät keskenään, ikään kuin sukupuolettomina
ja tasavertaisina yksilöinä. Tällöin lasten välillä ei
ilmeisesti ole (romanttisen) rakkauden kaltasia tunteita. Noin
kouluikäisinä lapset kuitenkin tunnistavat jo sukupuolet ja
ihastumistakin ilmaistaan hyvin nuorella iällä. ”Rakkaudesta se
hevonenkin potkii”, on käytetty sanonta alakoulun opettajien ja
päivähoitajien keskuudessa. Toisaalta tähän ikään kuuluu esim.
poikalapsilla ”tytöt on ällöjä” -vaihe.
Nuoruus-
ja teini-iässä jotkut kokevat jo romanttisen rakkauden ensiaskelia.
Yläkouluikäisinä saatetaan jo vähän ”seurustella”. Murrosiän
aiheuttama epävarmuus itsestä kuitenkin saattaa estää monet
lupaavatkin suhteet. Toisaalta olen kuullut mahtavia tarinoita
suhteista, jotka ovat alkaneet 15-vuoden iässä ja edelleen jatkuvat
30 avioliittovuoden jälkeen!
Viimeistään lukioikäisinä suurin osa nuorista ja nuorista aikuisista saavat ensimmäiset seurustelukokemuksensa. Ensimmäistä rakkautta ei kuulemma voi unohtaa koskaan. Miksei ensirakkauden kanssa kovinkaan usein päädytä pitkään suhteeseen? Syyt voivat olla moninaisia. Jotkut saattavat vierastaa ajatusta elinikäisestä kumppanista, jonka kanssa on aloittanut seurustelun 16 -vuotiaana. Jos tunteet ovat vahvoja ja aitoja, niin onko tällaiset ajatukset ”muista kumppaneista” vähän tyhmiä? Huonon päätöksen johdosta voi menettää elämänsä rakkauden.
Lukioaikaa varjostavat myös lähitulevaisuuden haasteet. Mihin suuntiin jatkamme jatko-opintoihin? Onko toiselle tulossa eteen asepalveluksen suorittaminen? Missä palvelus suoritetaan, kuinka kauan se kestää? Kenties tällaiset epävarmuustekijät estävät sitoutumasta, vaikka toista kohtaan tuntisi rakkautta. Viisaudeksi olen kuullut sanottavat vakavan parisuhteen aloittamista vasta korkeakouluopintojen tai työelämän alkaessa. Tällöin asuinpaikkakunta on vakiintunut. Vai onko sittenkään?
Opintojaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa jatkavat ovat kyllä iässä, jossa vakavan sitoutuneen suhteen solminen olisi järkevääkin, mutta yllättäviä, ei ehkä vielä ammattikoulussa tai lukiossa tiedossa olleita, lähitulevaisuuden haasteita alkaa ilmetä pian. Kuinka sitoutua ensimmäisen opintovuoden aikana alkaneeseen suhteeseen, jos toinen on lähdössä suorittamaan puolen vuoden vaihto-opintoja kauas ulkomaille? Kuinka suhtautua tilanteeseen, jossa toinen suhteen osapuoli ei haluakaan opintojen jälkeen Helsinkiin tai Tampereelle asumaan, vaan haaveissa on Myrskylän kylä tai Pieksämäki?
Ongelmia aiheuttavat myös lomakaudet. Kuinka järjestää yhdessä oleminen joulupyhinä, jos toisen kotipaikkakunta on Etelä-Suomessa ja toisen napapiirillä, mutta opinnot vaikkapa Länsi-Suomessa, jossa ensikohtaaminen tapahtui? Kuinka järjestää näkeminen kesälomilla, jos molemmilla on hieno ja tärkeä kesätyö kotipaikkakunnallaan? Voiko tässäkään vaiheessa vielä sitoutua parisuhteeseen? Niin paljon mahdollisia vaikeuksia tulossa.
Opintojen vihdoin päätyttyä on aika siirtyä työelämään. ”Vihdoin elämä alkaa” olen kuullut monien riemuitsevan. Alkaako? Oliko elämän parasta aikaa kuitenkin opiskeluaika? Mitä työelämän alkaminen tarkoittaa parisuhteen solmimiselle?
”Usein ihmiset ratkaisevat kyvyttömyytensä yhteyteen ja rakkauteen erilaisilla riippuvuuksilla. Yksi riippuvuuden muoto on työnteko. Työriippuvuus on yleisesti ollut sosiaalisesti hyväksytty riipuvuus.”
Uraputken alkaessa voi olla kiusallista asettaa vaakakuppiin parisuhdessa ja perheenperustamista sekä uralla etenemistä ja sen kaltaista menestymistä. Vuosia on kuitenkin vielä jäljellä. Palkkojen kertyessä tilille myös matkustaminen alkaa kiinnostaa. Edellisen suhteen pilannut vaihtoaika ei vielä ole tyydyttänyt matkustusnälkää ja vakava parisuhde saattaa jarruttaa oman mielihalun mukaista reissaamista. Mutta se kuuluisa kellokin tikittää jo.
Ennen keski-ikää on siis monia sudenkuoppia, joihin tipahtaa suunnitellessa sitoutumista parisuhteeseen. Eikä urakka ajanmyötä helpotu, kenties päinvastoin. Syiden keksiminen suhteen välttämiselle on ehkä jopa helpompaa vanhemmalla iällä. ”Jos ei aiemmin, niin miksi nytkään? Ei tämän ikäisenä kannata enää perhettä perustaa.”
”Monet ovat kokeneet koko elämänsä ajan olevan ulkopuolisia ja minnekään kuulumattomia. Se on meidän suomalaisten yleisin trauma.”
Vanhuusiällä elinkaaren pään näkyminen saattaa pelottaa. Rakkauden menettäminen juuri sen löydettyään on niin kamala ajatus, ettei sellaista riskiä halua enää ottaa, vaan mielummin elää yksin.
Tämän pitkän pohdiskelun jälkeen haluan kysyä uudelleen: Mistä voit tietää kuka on sinulle ”se oikea”? Mistä voit tietää milloin on ”hyvä” tai ”oikea” hetki rakastua?
Näiden kysymysten myötä on hyvä jäädä odottelemaan ”Mitä on rakkaus?” -sarjan viimeistä osaa.
Älä odota, selitä, epäröi, vaan toimi. Parempi katsoa kuin katua!
”Käsittelemätöntä pettymystä seuraa pitkä ketjureaktio erilaisia vaiheita, kunnes ihminen lopulta kokee olevansa voimaton tekemään minkäänlaista muutosta elämässään.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)