Riisuttu 1: Lähtö

Nyt alkavan blogisarjan aikana paljastan siis tarinat ja salaisuudet esikoisteokseni Päivänsäteen runojen taustalla. Tarkoitukseni on laskea rakentamaani suojausta, riisua panssari. Ensimmäisenä palaan muistoissa hetkeen, jolloin kirjoitin runon Lähtö. Löydät runon kirjan katseluversiosta täältä.

Lähtö on yksi suosikkirunoistani. Olen haaveilija, romantikko, etsijä. Kulkija. Runo kertoo osuvasti hetkistä, jolloin olen tuntenut olleeni liian kauan yhdessä paikassa. Lähtö on kirjoitettu vuonna 2010 ennen poismuuttoani. Olin jättämässä kotikaupunkini Kotkan ja siirtymässä opintojen pariin Keski-Suomeen.

Tunnelmat olivat haikeat, sillä Kotka oli antanut minulle paljon ja olin ensimmäistä kertaa jättämässä perhettä ja ystäviä kauas. Uuteen alkuun Jyväskylässä suhtauduin kuitenkin toiveikkaasti. Lähteminen tuntui hyvältä ja pahalta yhtä aikaa.

Olen monesti istunut kesälaiturilla katsomassa auringonnousua ja -laskua. Näissä hetkissä on ollut jotakin satutaikaa. Luonnon herääminen uuteen kesäpäivään on yhtälailla kiehtovaa kuin ympäristön uneen tuudittautuminen viimeisen valonsäteen jälkeen. 

Lähtö -runon inspiraation sain kauniista isäni luontokuvasta, joka löysi paikkansa tekstin vierestä. Nokikana nousee lentoon kultaisin siivin. Mietin lähtemistä ja kultaisia siipiä. Mietiskelin kotipaikkani taaksejättämistä. Kultaiset siivet toivat mieleeni lapsuuteni suosikkilaulun, johon ihastuin ala-asteen musiikkitunnilla. 

Edu Kettusen Lentäjän poika on laulu, jossa haaveillaan. Muistan kuinka olen istunut lapsuudenkotini viereisen metsän yhden männyn oksalla puumajassa katsomassa auringonlaskua laulaen itsekseni Lentäjän poikaa. Taisin olla kymmenen vanha.

Laulussa jetin siivillä kuohuu auringonkulta koneen irrotessa otteesta maan. Nokikana symboloi minulle tätä jettiä, joka liitää läpi pilvien, ylöspäin, kohti unelmia. Lauloin kappaleen myös karaokessa ystäväni polttareissa. Lentäjän poika, kuten Lähtökin, ovat kaikille, jotka haaveilevat.


Seuraavalla kerralla kerron kuinka runon Kaunis sanat löysivät paikkansa säkeistä.

Paha maailma

Tästä lähtien, blogini, annan sinulle joskus sunnuntaisin runon mietittäväksi. Olkoon tänään ensimmäinen runopäivä.

Portaat liikkuvat.
Vievät alas tunneliin.
Valo katossa on rikki
ja välkkyy.
Strobo.
Suljen silmäni,
epilepsia paha.


Alhaalla on hiljaista.
Mutta kohta on ruuhka.
Kiire konkretisoituu.
Suljen silmäni,
klaustrofobia paha.


Metrossa on kuuma,
täynnä ääntä!
Ei mahdu istumaan, roikun
yhdellä kädellä hihnasta.
Etten putoa kyydistä.
Suljen silmäni,
vointi paha.


Päätepysäkillä on hiljaista.
Loittonevan tunnelijunan pauhu
vaimenee pimeisiin kiviseiniin.
Kolme mustaa takkia 
tönivät mustaa miestä.
Oletteko niin erilaisia?
Suljen silmäni,
maailma paha.