tiistai 22. tammikuuta 2013

Mitä on rakkaus? 2/3


Jatkan vuoropuhelua terapeutti ja pastori Seppo Jokisen kanssa yrittäessäni selvittää mitä on rakkaus. Jokisen lainaukset ovat peräisin hänen kirjastaan Unelma rakkaudesta.

Milloin rakastua?

Mistä voit tietää kuka on sinulle ”se oikea”? Mistä voit tietää milloin on ”hyvä” tai ”oikea” hetki rakastua?

Elinkaaren aikana ihminen keksii ehkä liiankin helposti syitä, miksei voi rakastua tai sitoutua. Vauvat ja pienet lapset eivät tietenkään ymmärrä romanttisesta rakkaudesta vielä mitään. Heille rakkaus on se mitä vanhemmilta heille annetaan. Lapsi sitoutuu vanhempiinsa.

”Pieni lapsi syntyy tähän maailmaan oikeastaan vain rakkautta varten – sitä varten, että häntä rakastetaan ja hänestä pidetään hyvää huolta; häntä suukotetaan, häntä pidetään sylissä ja hänen tarpeensa tyydytetään. Suurin ja tärkein tarve ihmisen menestymisen kannalta on, että hän saa rakkautta.” (Seppo Jokinen)

Lapsuusiässä tytöt ja pojat leikkivät keskenään, ikään kuin sukupuolettomina ja tasavertaisina yksilöinä. Tällöin lasten välillä ei ilmeisesti ole (romanttisen) rakkauden kaltasia tunteita. Noin kouluikäisinä lapset kuitenkin tunnistavat jo sukupuolet ja ihastumistakin ilmaistaan hyvin nuorella iällä. ”Rakkaudesta se hevonenkin potkii”, on käytetty sanonta alakoulun opettajien ja päivähoitajien keskuudessa. Toisaalta tähän ikään kuuluu esim. poikalapsilla ”tytöt on ällöjä” -vaihe. 

Nuoruus- ja teini-iässä jotkut kokevat jo romanttisen rakkauden ensiaskelia. Yläkouluikäisinä saatetaan jo vähän ”seurustella”. Murrosiän aiheuttama epävarmuus itsestä kuitenkin saattaa estää monet lupaavatkin suhteet. Toisaalta olen kuullut mahtavia tarinoita suhteista, jotka ovat alkaneet 15-vuoden iässä ja edelleen jatkuvat 30 avioliittovuoden jälkeen!

Viimeistään lukioikäisinä suurin osa nuorista ja nuorista aikuisista saavat ensimmäiset seurustelukokemuksensa. Ensimmäistä rakkautta ei kuulemma voi unohtaa koskaan. Miksei ensirakkauden kanssa kovinkaan usein päädytä pitkään suhteeseen? Syyt voivat olla moninaisia. Jotkut saattavat vierastaa ajatusta elinikäisestä kumppanista, jonka kanssa on aloittanut seurustelun 16 -vuotiaana. Jos tunteet ovat vahvoja ja aitoja, niin onko tällaiset ajatukset ”muista kumppaneista” vähän tyhmiä? Huonon päätöksen johdosta voi menettää elämänsä rakkauden. 


Lukioaikaa varjostavat myös lähitulevaisuuden haasteet. Mihin suuntiin jatkamme jatko-opintoihin? Onko toiselle tulossa eteen asepalveluksen suorittaminen? Missä palvelus suoritetaan, kuinka kauan se kestää? Kenties tällaiset epävarmuustekijät estävät sitoutumasta, vaikka toista kohtaan tuntisi rakkautta. Viisaudeksi olen kuullut sanottavat vakavan parisuhteen aloittamista vasta korkeakouluopintojen tai työelämän alkaessa. Tällöin asuinpaikkakunta on vakiintunut. Vai onko sittenkään? 

Opintojaan ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa jatkavat ovat kyllä iässä, jossa vakavan sitoutuneen suhteen solminen olisi järkevääkin, mutta yllättäviä, ei ehkä vielä ammattikoulussa tai lukiossa tiedossa olleita, lähitulevaisuuden haasteita alkaa ilmetä pian. Kuinka sitoutua ensimmäisen opintovuoden aikana alkaneeseen suhteeseen, jos toinen on lähdössä suorittamaan puolen vuoden vaihto-opintoja kauas ulkomaille? Kuinka suhtautua tilanteeseen, jossa toinen suhteen osapuoli ei haluakaan opintojen jälkeen Helsinkiin tai Tampereelle asumaan, vaan haaveissa on Myrskylän kylä tai Pieksämäki? 

Ongelmia aiheuttavat myös lomakaudet. Kuinka järjestää yhdessä oleminen joulupyhinä, jos toisen kotipaikkakunta on Etelä-Suomessa ja toisen napapiirillä, mutta opinnot vaikkapa Länsi-Suomessa, jossa ensikohtaaminen tapahtui? Kuinka järjestää näkeminen kesälomilla, jos molemmilla on hieno ja tärkeä kesätyö kotipaikkakunnallaan? Voiko tässäkään vaiheessa vielä sitoutua parisuhteeseen? Niin paljon mahdollisia vaikeuksia tulossa.

Opintojen vihdoin päätyttyä on aika siirtyä työelämään. ”Vihdoin elämä alkaa” olen kuullut monien riemuitsevan. Alkaako? Oliko elämän parasta aikaa kuitenkin opiskeluaika? Mitä työelämän alkaminen tarkoittaa parisuhteen solmimiselle?  

”Usein ihmiset ratkaisevat kyvyttömyytensä yhteyteen ja rakkauteen erilaisilla riippuvuuksilla. Yksi riippuvuuden muoto on työnteko. Työriippuvuus on yleisesti ollut sosiaalisesti hyväksytty riipuvuus.”

Uraputken alkaessa voi olla kiusallista asettaa vaakakuppiin parisuhdessa ja perheenperustamista sekä uralla etenemistä ja sen kaltaista menestymistä. Vuosia on kuitenkin vielä jäljellä. Palkkojen kertyessä tilille myös matkustaminen alkaa kiinnostaa. Edellisen suhteen pilannut vaihtoaika ei vielä ole tyydyttänyt matkustusnälkää ja vakava parisuhde saattaa jarruttaa oman mielihalun mukaista reissaamista. Mutta se kuuluisa kellokin tikittää jo. 

Ennen keski-ikää on siis monia sudenkuoppia, joihin tipahtaa suunnitellessa sitoutumista parisuhteeseen. Eikä urakka ajanmyötä helpotu, kenties päinvastoin. Syiden keksiminen suhteen välttämiselle on ehkä jopa helpompaa vanhemmalla iällä. ”Jos ei aiemmin, niin miksi nytkään? Ei tämän ikäisenä kannata enää perhettä perustaa.” 

”Monet ovat kokeneet koko elämänsä ajan olevan ulkopuolisia ja minnekään kuulumattomia. Se on meidän suomalaisten yleisin trauma.”

Vanhuusiällä elinkaaren pään näkyminen saattaa pelottaa. Rakkauden menettäminen juuri sen löydettyään on niin kamala ajatus, ettei sellaista riskiä halua enää ottaa, vaan mielummin elää yksin.

Tämän pitkän pohdiskelun jälkeen haluan kysyä uudelleen: Mistä voit tietää kuka on sinulle ”se oikea”? Mistä voit tietää milloin on ”hyvä” tai ”oikea” hetki rakastua? 
Näiden kysymysten myötä on hyvä jäädä odottelemaan ”Mitä on rakkaus?” -sarjan viimeistä osaa.

Älä odota, selitä, epäröi, vaan toimi. Parempi katsoa kuin katua! 

”Käsittelemätöntä pettymystä seuraa pitkä ketjureaktio erilaisia vaiheita, kunnes ihminen lopulta kokee olevansa voimaton tekemään minkäänlaista muutosta elämässään.”

maanantai 31. joulukuuta 2012

Mitä on rakkaus? 1/3

Olen miettinyt tämän vuoden aikana useasti, huomattavasti enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä, mitä rakkaus oikein on. Olen miettinyt onko rakkaus vain sana. Olen miettinyt onko se vain tunne. Olen myös miettinyt voiko se olla jotain suurempaa ja yliluonnollista. Onko rakkaus kaikkialla, vain ihmisten välillä vai onko sitä olemassa ollenkaan?

Rakennan tämän tekstin vuoropuheluksi pastori ja terapeutti Seppo Jokisen kanssa. Esittelen lainauksia Jokisen kirjasta Unelmana rakkaus ja esitän ohessa omia mietteitäni. Keskustelu on helppoa, sillä olen yllättävän monista asioista samaa mieltä Jokisen kanssa.  Aloittakaamme matka kohti rakkauden sydäntä.


Elämän tarkoitus

"Meidät kaikki on luotu saamaan rakkautta. Rakkauden tehtävänä on saattaa meidät aikuisiksi ja vahvoiksi. Meidän kaikkien elämäntehtävä on oppia rakastamaan ja antamaan rakkautta, löytää lähimmäinen. Olemme täällä toisiamme varten. Kun ihminen rakastaa ja arvostaa itseään, hän kykenee rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta." (Seppo Jokinen)

Monet meistä tässä maailmassa vaeltavista pienistä ihmisistä kokevat jossakin vaiheessa elämäänsä hämmennystä ja etsivät syitä olemassaololleen. Mielessä saattavat pyöriä kysymykset "miksi olen täällä?" ja "mikä on tarkoitukseni tässä elämässä?" Olen itse eksynyt näiden kysymyksien ääreen monet kerrat enkä tunne vieläkään löytäneeni ehdottoman oikeaa ratkaisua. Yksi suosikkivaihtoehdoistani liittyy rakkauteen. Samat tunnelmat on tiivistetty myös klassikkoelokuva Moulin Rougessa kuolemattomaan repliikkiin:

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved return."

Rakastaminen tai rakkauden vastaanottaminen ei kuitenkaan ole millään tavalla yksinkertaista.


Pettymyksestä yksinäisyyteen

"Kun ihminen on yhä uudestaan pettynyt ihmissuhteissaan, hän saattaa suhtautua rakkauteen torjuvasti. Se on hänen keinonsa varjella itseään uudelta haavoittumiselta. Sylin ollessa täynnä yksinäisyyttä ja turvattomuutta ihminen alkaa epäillä ystäviäänkin vihollisiksi. Tässä tilanteessa rakkaus on se lääke, jota tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta. Kohdennettu kosketus ja hellyys voivat sulattaa epäluulon muurit sisältämme."

Toistuvat vastoinkäymiset romanttisissa ihmissuhteissa jättävät syviä haavoja, jotka kyllä parantuvat, mutta jättävät mennessään ikuiset arvet. Pettymys on kokemus tai tunne, jota on edeltänyt jokin toive ja odotus. Mikä onkaan suurempi pettymys kuin menettää rakkaus? Sen sijaan, että pettymyksen osuessa kohdalle antaisi periksi ja luovuttaisi ihanteen tavoittelun, olisi tärkeää nostaa leuka ylös. Tämä on kuitenkin vaikeaa ja raskasta.

"Se pettymysreaktio, joka meissä käynnistyy, on opittu joskus lapsena, ja niin kauan kuin emme tiedosta sen mekanismeja, se toimii yhä ja toistaa itseään. Aina pettymyksen tullessa käyttäydymme saman kaavan mukaan. Sama koskee parinvalintamekanismia. Jos olet aina pettynyt aina uudelleen elämänkumppanin valinnassa, sinun on syytä pohtia, mistä johtuu kiinnostuksesi tietynlaiseen tyyppiin."

Jos olet pettynyt usein parisuhteeseesi, niin palaa ajatuksissasi niihin suhteisiin, jotka eivät ole toimineet ja mieti yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia niiden ihmisten välillä. Minun kohdallani tämä neuvo auttoi ymmärtämään tiettyjä koettuja pettymyksiä. 

"Kun ihminen muutaman kerran yrittää liittyä toiseen, päästä lähelle ja kokea yhteyttä, mutta pettyy, hän rupeaa välttelemään toista ja irtautumaan hänestä. Hän ryhtyy suojelemaan itseään uusilta pettymyksiltä." 

Itsensä varjelu ja suojeleminen ovat ehdottoman tärkeitä, mutta mihin tässä suojaamisessa vedetään raja? Helposti tulee jäätyä yksin vain siksi, ettei enää anna itselleen tai muille mahdollisuuksia. Yletön itsensä suojaaminen kääntyy itseään  vastaan, vaikka lähtökohta on tärkeä. Itseään pitää rakastaa eniten, koska vasta silloin voi rakastaa muita. Kenties tärkeämpää olisikin miettiä uudelleen mitä on oppinut päättyneistä suhteista ja niiden kautta itsestään. Miten toivon minua kohdeltavan, mitä odotan toiselta ja itseltäni suhteessa?

"Suurimmat haavat, joita aikuisina yleensä saamme, johtuvat erilaisista hylkäämisistä. Psyykkiset ja fyysiset hylkäämiset aiheuttavat aina riittämättömyydentunnetta. - - Aikuisuuden tunnehaavat johtuvat usein pettymyksistä. Suurimmat pettymyksen aiheet ovat ihmissuhteet. "

Keskeinen asia toipumisessa rakkauden menettämisen jälkeen olisi tunnustaa itselleen olevansa rikki, sillä vain niin voi eheytyä. Jos kuvittelisimme rakkauden maljana, johon voidaan kaataa lisää rakkautta, niin rikkinäiseen maljaan kaadettu rakkaushan valuu pois.


Miksi rakastaminen on vaikeaa? 

"Koska minua ei ole rakastettu lapsena, en ole osannut rakastaa aikuisena. Olen kyllä luullut osaavani, mutta kun olen asiaa testannut, en ole osannut. Pahin ongelmamme on ettemme tajua olevamme rikki, vaan siirrämme kivun aina muualle. Muut ovat hankalia ja sairaita. Minä olen ainoa terve."

Kykenemättömyys rakastamiseen voi siis johtua myös lapsuudessa kärsityistä traumoista. Jokisen mukaan tärkein ikä, joka vaikuttaa lapsen koko loppu elämän rakastamiskykyyn on 0-3v. Lapsi syntyy maailmaan vain saadakseen rakkautta vanhemmiltaan. 

"Lapsi kiinnittyy turvallisesti kokiessaan suhteen äitiin ja läheisiinsä turvalliseksi. Hänestä tulee tasapainoinen ja luottavainen. Lapsi voi kiinnittyä myös turvattomasti. Turvaton ja välttelevä kiintymyssuhde tarkoittaa sitä, että lapsi on varhaisessa lapsuudessa oppinut, ettei hänen tarpeisiinsa vastata."   

Kiintymystyylien merkityksestä parisuhteen rakentumisessa on tehty paljon tutkimusta puheviestinnän maailmasta ja kirjoitin mm. näistä tuloksista toisessa blogissani. Tutkimuksissa vähättelevää tai turvatonta kiintymystä osoittavat yhdistettiin parisuhteessa mustasukkaisuuden aiheuttamiseen, kontaktin välttelyyn ja uskottomuuteen. Nämä tulokset viittaavat vähättelevien ja turvattomien kiintymysmallien olevan todennäköisiä suhdetta rikkovia ihmisiä riippumatta heidän tyytyväisyydestä suhteeseen. 

"Kyvyttömyys rakastaa aiheuttaa meissä perusturvattomuutta. Jotta jaksaisimme, tarvitsemme erilaisia eväitä. Ensinnäkin tarvitsemme tietenkin ruokaa päivittäin. Sen lisäksi tarvitsemme psyykkistä ravintoa: ihmisiä, ihmissuhteita, rakkautta, hellyyttä ja kosketusta."

Jatkan tämän aiheen parissa pohdiskelua vuodenvaihteen jälkeen. Hyvää ja rakkauden täytteistä tulevaa vuotta!

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

One Last Shot

Elämäntiellä on valtavasti etappeja. Välimatka etappien välillä vaihtelee, mutta meillä on tapana juhlistaa maaliin pääsyä. Tapa on hyvä, sillä juhlistaminen on merkki pitkään kuljetusta tiestä, voitetuista haasteista ja lisäksi siirtymäriitti. Entinen täytyy lopettaa ennen kuin voi turvallisesti, levollisesti, keskittyneesti ja täysillä siirtyä eteenpäin. Juhla on hieno, symbolinen tapa päättää yksi matka ja aloittaa uusi.

Haastavaa aikaa elämässä ovat jonkin etapin viimeiset mutkat. Esimerkiksi ripille pääsyä ja konfirmaatiota pidetään kulttuurissamme yhtenä merkittävänä etappina elämän varrella. Rippileirin viimeinen päivä itkuisien halauksien kanssa on kuitenkin monelle nuorelle raskas. Konfirmaatio ja rippijuhla aloittavat kuitenkin uuden etapin. Samaa ajattelutapaa voisi käyttää verratessa ylioppilastutkintoa, -juhlia sekä -kirjoituksia. Kovan työ palkitaan todistuksella ja juhlilla, joiden jälkeen suunnataan uusiin haasteisiin.

Elämäntiellä on valtavasti etappeja. Monien haastavien vaiheiden jälkeen useimmat ihmisistä päätyvät työelämään, jolloin suurinosa "perusetapeista" alkaa olla takanapäin. Työelämässä voi kuitenkin tulla vastaan monenlaista kiemuraa ja ylämäkeä. Toiset työelämänetapeista ovat harkittuja ja pitkään suunniteltuja, toiset taas tulevat yllättäen eivätkä ole aina positiivisia. Äkillinen irtisanominen on ikävä yllätys, jonka jälkeen täytyy kuitenkin aloittaa taas uusi matka.

Harkittu muutos saataa taas liittyä työpaikan vaihtamiseen tai muihin haasteisiin siirtymiseen. Tällöinkin alkaa uusi etappi. Haastavaa aikaa työelämässäkin ovat etapin viimeiset mutkat. Pitkään samassa toimessa olleelle eteenpäin siirtymiseen liittyy runsaasti erilaisia velvollisuuksia, toimia ja tunteita.

Tutut kuviot synnyttävät elämään turvallisuudentuntua luovia rutiineja. Lähipiiriin on saattanut tulla uusia ystäviä työn kautta eikä muidenkaan työkavereiden hyvästely välttämättä ole helppoa. Tutusta työympäristöstä voi muodostua itselle toinen koti, johon on ollut aina helppoa ja mukavaa mennä.

Seuraajan koulutuksen ja asioiden järjestelyiden jälkeen on mahdollista alkaa odottaa viimeistä työpäivää. Toiset joutuvat keräilemään ja muuttamaan tavaroitaan. Sekin tehdään vielä viimeisellä työviikolla.

Etapin päättää yleensä läksiäisjuhlat. Etapin päättyessä olisi mielestäni keskeistä pysähtyä ajattelemaan mitä kaikkea on tarttunut matkaan. Mitä on oppinut muista, itsestään ja asioista yleensä? Keitä on oppinut tuntemaan?

Jokaisen välietapin jälkeen taskut ovat entistä täydempänä hienoja kokemuksia ja osaamista, joiden kanssa pärjää taas seuraavien seikkailujen parissa. Juhlien jälkeen on hyvä suunnata pää pystyssä kohti uusia haasteita!

Kiitos Mega, kiitos kaverit. 
Kiitos mahdollisuudesta työskennellä teillä ja kanssanne.
Kiitos kaikesta mitä olen oppinut, kiitos kaikista, joihin olen tutustunut.
Olen tuntenut aina tulevani kotiin saapuessani toimistolle.
Kiitos kuluneesta 22 kuukaudesta.
En ole katunut päivääkään kanssanne viettämästäni ajasta.

Ennakkoluulottomasti kohtia uusia haasteita!

- Olli

tiistai 20. marraskuuta 2012

Mammat töihin

"Lasten kanssa kotona oleminen ei lyö leiville, kenenkään näkökulmasta."

Edellinen, 19.11. kirjoitettu tekstini alkaa nykyisten trendien pohdinnalla. Ajankohtainen aihe on ollut myös viime viikolla pääministeri Jyrki Kataisen lausunto, jonka mukaan kotiäidit pitäisi saada nykyistä nopeammin äitiyslomalta takaisin töihin. Talousnäkymien ollessa synkät ja valtion velan kasvaessa on perusteltua ja ymmärrettävää, että hallituksen johtaja ehdottaa ja keksii ideoita tilanteen kohentamiseksi. Kataisen kommenttia ei ole syytä tarkastella tasa-arvokeskustelun kannalta, sillä hän patistaisi varmasti samoilla puheilla koti-isätkin töihin. Tällä hetkellä lapsia kotona hoitaa isä vain 5%:ssa perheistä.

Kataisen lausunto aiheutti luonnollisen vastareaktion kotiäideissä, jotka kokivat kommentin hyökkäyksenä heitä vastaan. Puolustuspuheenvuoroissa kerrottiin kotona olemisen olevan ihan täyttä työtä ja, ettei vapaa-aikaa jää kuin noin tunti päivässä.

Kataisen lausunnon lähtökohtana on työurien pidentämisen tavoite. Tällä hetkellä pohditaan kuumeisesti eri vaihtoehtoja veroeurojen lisäämiselle Suomessa ja pääministerin avaus oli yksi idea veronmaksajien lisäämiseksi. Suurien ikäluokkien ("baby boomers") alettua jo jäämään eläkkeelle Suomessa ollaan ymmärretty vihdoin kuinka ikävät näkymät lähitulevaisuudessa odottavat. Maatamme uhkaa työvoimapula.

Entinen pääministeri Matti Vanhanen kommentoi haastattelussa ymmärtävänsä suomalaisen teollisuuden siirtymisen esimerkiksi Kiinaan, jossa työvoima ja raaka-aineet ovat halvempia. Vanhanen totesi myös yritysjohtajan olevan älykäs siirtäessään toimintonsa maihin, joissa on saatavilla osaavaa työvoimaa.

Hyvä pointti Vanhaselta. Ilman työntekijöitä toiminta kutistuu ja kenties lakkaa kokonaan. Voittoa ja ehkä kasvuakin tavoittelevalle yritykselle skenaario ei ole houkutteleva.

Takaisin kotiäiteihin. Heidän vastahyökkäyksensä Kataisen suuntaan tuntuu oudolta. Esimerkiksi Iltalehden (17.11.2012) haastattelema äiti kertoo olleensa kotona pienen poikansa kanssa kuusi kuukautta, jonka jälkeen siiryi takaisin työelämään. Pojan isä oli pojan kanssa kotona seuraavat kolme kuukautta ja yhdeksän kuukauden iästä alkaen poika on ollut päivähoidossa vanhempien ollessa töissä.

Huh, onpa kummallinen ajatus? Hoitopaikka lapselle? Mikä se on?

Samassa jutussa Iltalehti selvittää millainen menoerä Kataisen töihin patistelemat kotiäidit ovat. Luvut ovat melkoisia. Vuoden verran kotiäitinä oleminen maksaa valtiolle noin 15 000 euroa ja kolme vuotta kotona oleminen noin 60 000 euroa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkijan mukaan viime vuoden lopussa yli 60 000 äitiä oli kotona lastensa kanssa. 60 kertaa 60 ja monta nollaa perään. Melkoisen iso summa. Ei ihme, että entinen valtiovarainministeri haluaa potkia mammat töihin!

Olisi mukavaa pohtia asiaa vielä lapsen kasvun, kehittymisen ja hyvinvoinnin kannalta, mutta asiantuntijuus ei riitä sen puolen syvälliseen problematisointiin. Raha ei missään nimessä saa mennä pienen vauvan edun edelle.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Sipsikakka-altaat

Kahdella eurolla katastrofia

Sukeltaminen ja altaat tuntuvat olevan nyt in. Luontokuvaaja-isäni oli kenties todistamassa tulevaa trendiä kolme vuotta sitten kuvatessaan haarapääskyjen sukeltelua. Sittemmin sukeltaneet ovat niin maailman talous, Nokia kuin Talvivaarakin. Viimeksimainittu kaiken lisäksi mahaplätsillä omaan kipsisakka-altaaseen.

Tästä koko kansan murheenkryynistä on viikolla revitty valtaisa määrä otsikoita ja faktoja, joten nyt on oivallinen aika koota yhteen tunnettuja asioita. Uutisilta ei ole voinut välttyä, sillä niin paljon on tuntunut osuvan epäonnea Talvivaara-yhtiön kohdalle. Tosin monet näistä onnettomista tapauksista johtuvat vastuunpakoilusta ja joidenkin henkilöiden osaamattomuudesta.

Yksi isoja puheenaiheita on ollut kaivoksen sivutuotteena syntyvä uraani, jota on nyt allasvuodon myötä päätynyt lähivesistöihin. Seuraavan vuosikymmenen aikana lähimaastossa temmeltää kolmipäisiä kaneja ja siivekkäitä peuroja. Lähialueen asukkaat saavat ravinteikasta vettä. Uraanipitoinen aamupuuro tekee hyvää vatsalle. Sähköä säästyy, koska jokainen alkaa hohtaa pimeässä. Toimitusjohtaja Perä Pekka tiesi onneksi uraanista kysyttäessä sen verran, että "kaikki metalli saadaan talteen". Melkoisesti sitä saadaankin, sillä Talvivaara tuottaa vuodessa 300-500 tonnia uraania!

Eturistiriitaakin on löydettävissä casesta. Lainaan seuraavan pätkän Juha Kauppisen blogista.

"Kainuun ely-keskuksen ylijohtaja Kari Pääkkönen on vain virkavapaalla varsinaisesta toimestaan Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) Itä-Suomen aluejohtajan pestistä, vahvistetaan GTK:n henkilöstöhallinnosta Suomen Luonnolle.

Ely-keskuksen ylijohtajana hän on hyvin suuressa valvontavastuussa: ely-keskus on Talvivaaraa valvova viranomainen. GTK taas on virasto, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa kaivostoiminnan edistäminen."

Ympäristöministeri Ville Niinistö haluaisi ilmeisesti tehdä jotain, mutta hän ei pysty. Kaikki muut tuntuvat haluavan Niinistön tekevän jotain. Miksihän mitään ei tapahdu?

Alussa oli suo ja kuokka. Mitähän lopusta löytyy?

lauantai 17. marraskuuta 2012

Ystävyydestä

Taustat

Kotkanpoikana olen osallistunut vuosittain suureen festivaalitapahtumaan Kotkan Meripäivillä. Kuitenkin muu festaritarjonta Suomessa on ollut itselleni vierasta. Kerran tarkoituksemme oli lähteä Pipefestiin, mutta reissu vesittyi monien onnettomien seikkojen yhteisvaikutuksesta. Yhden kerran olen ollut kuuntelemassa Apulantaa Turun Down By the Laituri tapahtumassa Aurajoen reunakivetyksellä ystäväni kanssa.
Viime kesänä tarjoutui kuitenkin vihdoin mahdollisuus lähteä Seinäjoelle Provinssi Rockiin ja vielä telttamajoitukseen! Esiintyjälistan katsastuksen jälkeen ei voinut olla lähtemättä mukaan. Pendulum oli tulossa historiansa kolmannelle keikalle Suomeen.

Lähtö

Liikkeelle pääseminen viikonlopun kynnyksellä sisälsi paljon kommelluksia ja säätöä ennen kuin viimein pääsimme starttaamaan kohti musiikkijuhlia. Ensin tarkoituksemme oli lähteä julkisilla, mutta hinta ja käytännöllisyys (viikonlopun aikataulut) puuttuivat peliin. Toiseksi olimme lähdössä kimppakyydillä, mutta se auto lähtikin päivää meidän aikomustamme aiemmin. Lopulta lainasimme kaverimme autoa ja sekin saatiin käyttöön vasta muutaman mutkan kautta. Lähtöpäätöskin saatiin aikaiseksi hienosti pari päivää ennen h-hetkeä!

Matkalla pysähdyimme kurkistamaan Ähtärin eläinpuiston ihmeitä. Lumileopardin häntä oli pidempi kuin seitsemän päiväinen työviikko. Karhut veikeitä ja lippu kallis. Ajoimme koko matkan myrskyn edellä ja seurasin silloin tällöin taustapeilistä pilvirintaman kertymistä, liikkumista ja tummumista. Kokemus oli sekä pelottava että innostava. Rankkasade saavutti meidät pysähtyessämme ruokailemaan huoltoasemalle, mutta onneksi vesi oli väsynyttä ja tipahti maahan ennen Seinäjokea eikä Provinssivieraat kastuneet.

Pendulum


Päivän alueella palloilun ja Apulannan jälkeen alkoi kiihkeä odotus. Suosikkibändimme nousisi lavalle hetkenä minä hyvänsä. Meillä oli jo yksi huikea kosketus Pendulumiin aiemmin, sillä kävimme joulukuussa 2010 Helsingin Kaapelitehtaalla katsomassa heidän Keikkansa. Jos jollain adjektiivilla pitäisi kuvata tunnelmaa Kaapelitehtaalla tuona yönä, niin sanoisin siellä olleen hullua. Pienessä sisätilassa 3 000 ihmistä pakkautuneena, latautuneena ja valmiina hyppimään, riehumaan ja laulamaan. Aikapommi räjähti bändin noustessa lavalle Salt in the Wounds- kappaleen säestyksellä. "Good evening Helsinki, you crazy mother fuckers. Make some noise! The more you give us the more we give you!"



Painajainen festareilla

Odotuksemme olivat korkealla suunnatessa festarialueelle odottamaan alkuräjähdystä. Olimme alueella hyvissä ajoin jo paria tuntia ennen aloitusaikaa, koska halusimme saada hyvät paikat. Osa seurueestamme ei halunnut eteen, joten neuvottelimme hetken aikaa ja sitten hajaannuimme kahteen ryhmään. Lähdimme ystäväni kanssa tietysti eturiviin, kuten Kaapelitehtaallakin. Joulukuun muistot mielessä naureskelimme ja pohdimme "mitähän tästäkin oikein tulee?". Festareilla ihmiset olivat lisäksi nauttineet alkoholia, jonka saatavuus Kaapelitehtaalla oli ollut huono. Muistan miettineeni, että "täällä on varmasti paljon hullumpi meno!". Ja olikin.

Olin ostanut uudet silmälasit pari viikkoa ennen Provinssi Rockia. Kalliit Armanin kehykset. Festareille en viitsinyt laittaa piilolinssejä huonojen peseytymismahdollisuuksien ja hygienian vuoksi. Tunnistin ja ymmärsin riskit, mutta uskoin pärjääväni. Pendulum aloitti. Yleisö aloitti...

Olimme eturivissä ja niskaamme alkoi SATAA ihmisiä. Yleisö tunki lähemmäs lavan etureunaa, ja etuosaa rajanneen aidan yli hyppi katsojia päällemme valtoimenaan. Meininki oli eläimellistä. Pendulum yllytti mosphittiin. Ja mehän mentiin. Ja monta kertaa. Tunnelma oli käsittämätön. Fiilis ei ollut katossa, koska olimme ulkona. Se oli taivaassa! Ja sitten taivaani pimeni.

Setti oli lopuillaan ja Pendulum teki encoren. Tulossa oli vielä suureksi suosikikseni noussut Watercolour. Aloimme viritellä eturivissä viimeistä, villeintä ja suurinta mosphittia. Mylly alkoi ja välittömästi tunsin kuinka lasit lensivät päästäni, jonkun juhlijan törmätessä sivulta päähäni. Tönäisin pakokauhun vallassa väenpaljoutta taaksepäin, etteivät kalliit lasini musertuisi. Kaksi kaveriani huomasi samalla hetkellä mitä tapahtui ja hekin plokkasivat ihmismassan ryntäystä vartaloillaan. Eihän se voi onnistua!

Hetkeäkään epäröimättä syöksyin maahan lasien päälle suojaamaan niitä ja samalla mosphit pyöri ympärilläni Watercolourin huipputahtien lyödessä rytmiä ihmisten tönimiselle. Täydellinen hetki olikin yhtäkkiä painajainen. Sain osumia ja potkuja ihmisiltä kylkiin, selkään, vatsaan ja päähän. Löysin lasit ja vetäydyin sivummalle shokissa. Tärisin paniikista, joka aiheutui suuren ihmismassan tallottavaksi tulemisesta. Onneksi lasit olivat ehjät.

Ystävyys

Matkakaverini tiesi kuinka paljon Watercolour minulle merkitsee ja hän ymmärsi heti kuinka olin satuttanut itseäni. Watercolourin välisoitto oli alkamassa ja hän halusi ottaa minut olkapäille. Suostuin välittömästi ja minua kohdannut näky oli henkeäsalpaava. Ihmismerelle ei näkynyt loppua ja kaikkien kädet olivat ylhäällä. En unohda sitä koskaan. Ystäväni Johannes pelasti lasini, päiväni ja kenties henkeni muiden kanssa estäessään ihmisiä tallomasta minua. Muistan sen ikuisesti. Hän olisi varmasti yhtä kovin halunnut olla minun olkapäillä ja nähdä mitä näin.

"Mistä tunnet sä ystävän?"

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Arvo = arvostus ?

Otetaanpa seuraavaksi katsaus perusasioiden äärelle.

Ystäväni lähipiiristä virkkoi viisaita sanoja lounastauolla. Keskustelimme erittäin ajankohtaisesta aiheesta, nuorten syrjäytymisestä. Ilokseni aihe on ollut pinnalla kunnallisvaalien alla. Keskustelun sävy ja luonne eivät välttämättä ole olleet vielä toivomallani tasolla, mutta mikä tärkeintä, leijona on nostettu pöydälle. Ja se karjuu.


Yhteiskuntajärjestelmämme alistaa ihmiset tietynlaisen systeemin alle. Tarkempaa ruodintaa asiasta en tähän erittele, sillä olen aiemmin kirjoittanut aiheesta tekstissä Rutiinit rikki. Järjestelmää on siis pureskeltu ja mielestäni nyt olisi aika avata seurauksia lyhyesti.

Työelämän vaatimukset ovat tänä päivänä raskaat. Tämän ajan työntekijän odotetaan olevan työnarkomaani, supertehokas multi-tasking-osaaja, laajalti verkostoitunut, monipuolisen kielitaidon osaava ammattilainen, joka hallitsee myös teknologian, etenkin tietokoneen ja matkapuhelimen, käytön. Eli siis superihminen. Eläkeiän nostaminen (jotkut ovat puhuneet 78 vuoden eläkeiästä) tekisi nykyajan työntekijästä elinkautistyöläisen. Suomalaisen miehen keski-ikä on ilmeisesti lähellä 75 vuotta.

Työnhakijaan kohdistuvat vaatimukset ovat tänä päivänä raskaat. Virsi on varmasti monille tuttu, mutta haluan silti laulaa sen uudelleen. Katkeran suloisella äänellä. Korkeakoulusta valmistuneen odotetaan omaavan ensinnäkin hyvät paperit ja todistukset opintosuorituksistaan. Keskiarvojen korkealla pitäminen ei ole helppoa viiden vuoden yliopisto-opintojen aikana. Toiseksi, päästääkseen huippupestiin (johon jokainen itseään kunnioittava ja osaava asiantuntija luonnollisesti hakee), hakijalla odotetaan olevan viiden vuoden työkokemus. Juuri äskeisessä lauseessa kerroin hakijan olleen viisi vuotta yliopistossa. Ristiriita havaittavissa. Koska ristiriita ei tässä vaiheessa riitä selittämään asian ongelmallisuutta, rakennan seuraavaksi kaaoksen.

Opintojen aikana jokainen opinnoissaan etenevä voi nostaa opintotukea, jonka saaminen edellyttää tietyn opintosuoritusmäärän tekemistä vuosittain. Saatu opintotuki ei kuitenkaan kata millään asumisesta ja päivittäisistä kuluista kertyvää kuukausisummaa, joten monet opiskelijat haluavat käydä opintojen ohella töissä keräämässä työkokemusta, jota tulevaisuuden työnantajat arvostavat. Tällöin eteen tulee kaksi ongelmaa: kuinka pitää arvosanat korkealla ja miten käy opintotuen, jos tienaa liikaa?
Kyllä, opiskelijalla on tuloraja. Eli siis dilemma on seuraava:

Ahkerasti työssäkäyvä ja opinnoissaan etenevä opiskelija ei voi samanaikaisesti nostaa palkkaa tehdystä työstä mielinmäärin ja samalla nauttia ansaittua opintotukea, vaikka keskiarvo olisi korkein mahdollinen. Miksi rankaistaan näin? Jos haluaa kerryttää työkokemusta opintojen ohella, täytyy ilmeisesti tehdä töitä palkatta.

Myös yksilöön kohdistuvat vaatimukset ovat tänä päivänä raskaat. Tähän ystäväni viittasi lounaspöydässä. Hänestä ihmisten täytyy ostaa itselleen arvoa nykyisin. Pohdimme asiaa. Ihmisen pitäisi olla sinänsä arvokas. Ihmisyys, olemassaolo ja kaikki mitä elämiseen liittyy on arvokasta. Kuitenkin tuntuu siltä, ettei arvostusta voi saada ilman erinnäisiä ansioita. Omana itsenään oleminen ei enää valitettavasti riitä.

Minä olen arvokas ja erityinen. Sinä olet arvokas ja erityinen. Me jokainen olemme arvokkaita ja erityisiä omilla tavoillamme. Arvostus ei pitäisi olla pelkästään "ostettavissa". Se pitäisi olla jokaisessa sisäänrakennettuna mallina, joka näkyy ympärille huolenpitona, välittämisenä ja yhteiskuntavastuuna.