Otetaanpa seuraavaksi katsaus perusasioiden äärelle.
Ystäväni lähipiiristä virkkoi viisaita sanoja lounastauolla. Keskustelimme erittäin ajankohtaisesta aiheesta, nuorten syrjäytymisestä. Ilokseni aihe on ollut pinnalla kunnallisvaalien alla. Keskustelun sävy ja luonne eivät välttämättä ole olleet vielä toivomallani tasolla, mutta mikä tärkeintä, leijona on nostettu pöydälle. Ja se karjuu.
Yhteiskuntajärjestelmämme alistaa ihmiset tietynlaisen systeemin alle. Tarkempaa ruodintaa asiasta en tähän erittele, sillä olen aiemmin kirjoittanut aiheesta tekstissä Rutiinit rikki. Järjestelmää on siis pureskeltu ja mielestäni nyt olisi aika avata seurauksia lyhyesti.
Työelämän vaatimukset ovat tänä päivänä raskaat. Tämän ajan työntekijän odotetaan olevan työnarkomaani, supertehokas multi-tasking-osaaja, laajalti verkostoitunut, monipuolisen kielitaidon osaava ammattilainen, joka hallitsee myös teknologian, etenkin tietokoneen ja matkapuhelimen, käytön. Eli siis superihminen. Eläkeiän nostaminen (jotkut ovat puhuneet 78 vuoden eläkeiästä) tekisi nykyajan työntekijästä elinkautistyöläisen. Suomalaisen miehen keski-ikä on ilmeisesti lähellä 75 vuotta.
Työnhakijaan kohdistuvat vaatimukset ovat tänä päivänä raskaat. Virsi on varmasti monille tuttu, mutta haluan silti laulaa sen uudelleen. Katkeran suloisella äänellä. Korkeakoulusta valmistuneen odotetaan omaavan ensinnäkin hyvät paperit ja todistukset opintosuorituksistaan. Keskiarvojen korkealla pitäminen ei ole helppoa viiden vuoden yliopisto-opintojen aikana. Toiseksi, päästääkseen huippupestiin (johon jokainen itseään kunnioittava ja osaava asiantuntija luonnollisesti hakee), hakijalla odotetaan olevan viiden vuoden työkokemus. Juuri äskeisessä lauseessa kerroin hakijan olleen viisi vuotta yliopistossa. Ristiriita havaittavissa. Koska ristiriita ei tässä vaiheessa riitä selittämään asian ongelmallisuutta, rakennan seuraavaksi kaaoksen.
Opintojen aikana jokainen opinnoissaan etenevä voi nostaa opintotukea, jonka saaminen edellyttää tietyn opintosuoritusmäärän tekemistä vuosittain. Saatu opintotuki ei kuitenkaan kata millään asumisesta ja päivittäisistä kuluista kertyvää kuukausisummaa, joten monet opiskelijat haluavat käydä opintojen ohella töissä keräämässä työkokemusta, jota tulevaisuuden työnantajat arvostavat. Tällöin eteen tulee kaksi ongelmaa: kuinka pitää arvosanat korkealla ja miten käy opintotuen, jos tienaa liikaa?
Kyllä, opiskelijalla on tuloraja. Eli siis dilemma on seuraava:
Ahkerasti työssäkäyvä ja opinnoissaan etenevä opiskelija ei voi samanaikaisesti nostaa palkkaa tehdystä työstä mielinmäärin ja samalla nauttia ansaittua opintotukea, vaikka keskiarvo olisi korkein mahdollinen. Miksi rankaistaan näin? Jos haluaa kerryttää työkokemusta opintojen ohella, täytyy ilmeisesti tehdä töitä palkatta.
Myös yksilöön kohdistuvat vaatimukset ovat tänä päivänä raskaat. Tähän ystäväni viittasi lounaspöydässä. Hänestä ihmisten täytyy ostaa itselleen arvoa nykyisin. Pohdimme asiaa. Ihmisen pitäisi olla sinänsä arvokas. Ihmisyys, olemassaolo ja kaikki mitä elämiseen liittyy on arvokasta. Kuitenkin tuntuu siltä, ettei arvostusta voi saada ilman erinnäisiä ansioita. Omana itsenään oleminen ei enää valitettavasti riitä.
Minä olen arvokas ja erityinen. Sinä olet arvokas ja erityinen. Me jokainen olemme arvokkaita ja erityisiä omilla tavoillamme. Arvostus ei pitäisi olla pelkästään "ostettavissa". Se pitäisi olla jokaisessa sisäänrakennettuna mallina, joka näkyy ympärille huolenpitona, välittämisenä ja yhteiskuntavastuuna.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Arvostus
Huippu-urheilijat muodostavat kansakunnassamme erityisen oman lokeron. He ovat useimmiten elintavoiltaan erittäin kurinalaisia ja fyysiseltä ruumiinkunnoltaan uskomattoman suorituskyvyn omaavia yksilöitä. Esimerkkinä sopii kokeilla itse hypätä pituutta yli kahdeksan metriä. Itselleni riittää jo kahdeksan metrin pituisen matkan katsominen ja arvostus maailman parhaita pituushyppääjiä kohtaan nousee valtavasti. Reisistä löytyy ruutia.
Voisin kirjoittaa oodeja jokaisen lajin huippuosaajalle, mutta rankingissäni selkeäksi ykköseksi nousee pitkän sisäisen väännön jälkeen tenniksen huippupelaajat. En ole koskaan järin innoissani seurannut lajia muuten kuin tulosluetteloista. Vieläkään ei taida löytyä vyöltä yhtään täyttä katsottua ottelua. Kerran satuin kuitenkin istahtamaan sohvalle samaan aikaan, kun alkamassa oli kahden tenniskentän titaanin, Rafael Nadalin ja Roger Federerin, välinen kamppailu. Molempien kyvykkyydestä olin lukenut monesti ja kasvot olivat tietenkin tutut. Kovinkaan montaa suoritusta en ollut silti herroilta nähnyt ennen kyseistä ottelua.
Olin lukenut ennakot edeltävänä päivänä ja kyseessä oli todella kovan luokan taisto, jossa Nadal yritti riistää maailman tennisherruuden valtikan sitä pitkään hallinneelta sveitsiläiseltä. Jo ennen ottelun alkua taitureiden silmistä oli nähtävissä se jäätävä lataus ja keskittyminen, jonka he olivat itselleen psyykanneet päivän aikana.
Rehti herrasmiesten kättely ja peli alkoi. Ja mikä spektaakkeli siitä tulikaan.
Ottelun lopputulosta en muista tarkkaan, mutta Nadal taisi kamppailun viedä monien värikkäiden tapahtumien jälkeen. En lakannut missään vaiheessa hämmästelemästä näin kahden huippu-urhelijan taitoa, nopeutta ja kestävyyttä. Puhumattakaan voimista, sitkeydestä ja tahtotilasta.
Peli kesti yli kolme tuntia (vrt. jääkiekko tunnin, jalkapallo puolitoista) ja ulkona oli lämmintä yli 25 astetta. Vertailukohdaksi gladiaattoreiden suoritusta ajatellessa mieti seuraavia asioita. Odota aurinkoisen kesäpäivän kuuminta hetkeä ja mene kuumalle massakentälle kevyessä varustuksessa. Syöksähtele lyhyitä teräviä spurtteja kentän poikittais- sekä pitkittäissuunnassa, noin 3-5 toistoa ja pieni parin sekunnin huili. Toista ja tee välillä jopa kymmenen juoksua peräkkäin ennen pientä palautumista. Tee toistoja kolme tuntia. Muista juoda välillä vettä.
Vaihtoehtoisesti voi ottaa mukaansa kentälle (tätä voi kokeilla myös kotona) tennismailan ja tehdä kuvitteellistä syöttö- ja lyöntiharjoitusta. Mukaan voi ottaa myös pallot. Kolme tuntia helteessä suoritettuja voimakkaita jatkuvia lyöntejä saattaa vähän tuottaa kipua käsi- sekä olkavarteen. Kokeilu kannattaa suorittaa varovasti.
Extremeurheilusta pitävät voivat yhdistää kaksi edellä mainittua harjoitetta ja kokeilla millaisen rasituksen tennishuiput saattavat pahimmillaan kokea yhden ottelun aikana. Turnauksessa palautumisaika on verrattain lyhyt ja voittaja kohtaa pian jo seuraavan vastuksen. Nadal ja Federer olivat jo pelanneet turnauksessa useita otteluita ennen toistensa kohtaamista, joten miehet olivat varmasti jo alussa kaukana parhaasta terästään.
Tähän yhdistetään vielä se huikea taito, jolla molemmat käsittelevät palloa ja mailaa valtavissa nopeuksissa. Syötön palautus kierteiseen yli 100 km/h viuhuvaan palloon on jonkin verran haastava suoritus. Palautus pitäisi osua kuitenkin kaverin ruutuun toiselle puolelle verkkoa eikä katsomossa istuvaan anoppiin.
Tennis on parhaimmillaan erittäin lähelle fyysisen suorittamisen äärirajoja vievä laji. Arvostan lajin huiput erittäin korkealle.
Voisin kirjoittaa oodeja jokaisen lajin huippuosaajalle, mutta rankingissäni selkeäksi ykköseksi nousee pitkän sisäisen väännön jälkeen tenniksen huippupelaajat. En ole koskaan järin innoissani seurannut lajia muuten kuin tulosluetteloista. Vieläkään ei taida löytyä vyöltä yhtään täyttä katsottua ottelua. Kerran satuin kuitenkin istahtamaan sohvalle samaan aikaan, kun alkamassa oli kahden tenniskentän titaanin, Rafael Nadalin ja Roger Federerin, välinen kamppailu. Molempien kyvykkyydestä olin lukenut monesti ja kasvot olivat tietenkin tutut. Kovinkaan montaa suoritusta en ollut silti herroilta nähnyt ennen kyseistä ottelua.
Olin lukenut ennakot edeltävänä päivänä ja kyseessä oli todella kovan luokan taisto, jossa Nadal yritti riistää maailman tennisherruuden valtikan sitä pitkään hallinneelta sveitsiläiseltä. Jo ennen ottelun alkua taitureiden silmistä oli nähtävissä se jäätävä lataus ja keskittyminen, jonka he olivat itselleen psyykanneet päivän aikana.
Rehti herrasmiesten kättely ja peli alkoi. Ja mikä spektaakkeli siitä tulikaan.
Ottelun lopputulosta en muista tarkkaan, mutta Nadal taisi kamppailun viedä monien värikkäiden tapahtumien jälkeen. En lakannut missään vaiheessa hämmästelemästä näin kahden huippu-urhelijan taitoa, nopeutta ja kestävyyttä. Puhumattakaan voimista, sitkeydestä ja tahtotilasta.
Peli kesti yli kolme tuntia (vrt. jääkiekko tunnin, jalkapallo puolitoista) ja ulkona oli lämmintä yli 25 astetta. Vertailukohdaksi gladiaattoreiden suoritusta ajatellessa mieti seuraavia asioita. Odota aurinkoisen kesäpäivän kuuminta hetkeä ja mene kuumalle massakentälle kevyessä varustuksessa. Syöksähtele lyhyitä teräviä spurtteja kentän poikittais- sekä pitkittäissuunnassa, noin 3-5 toistoa ja pieni parin sekunnin huili. Toista ja tee välillä jopa kymmenen juoksua peräkkäin ennen pientä palautumista. Tee toistoja kolme tuntia. Muista juoda välillä vettä.
Vaihtoehtoisesti voi ottaa mukaansa kentälle (tätä voi kokeilla myös kotona) tennismailan ja tehdä kuvitteellistä syöttö- ja lyöntiharjoitusta. Mukaan voi ottaa myös pallot. Kolme tuntia helteessä suoritettuja voimakkaita jatkuvia lyöntejä saattaa vähän tuottaa kipua käsi- sekä olkavarteen. Kokeilu kannattaa suorittaa varovasti.
Extremeurheilusta pitävät voivat yhdistää kaksi edellä mainittua harjoitetta ja kokeilla millaisen rasituksen tennishuiput saattavat pahimmillaan kokea yhden ottelun aikana. Turnauksessa palautumisaika on verrattain lyhyt ja voittaja kohtaa pian jo seuraavan vastuksen. Nadal ja Federer olivat jo pelanneet turnauksessa useita otteluita ennen toistensa kohtaamista, joten miehet olivat varmasti jo alussa kaukana parhaasta terästään.
Tähän yhdistetään vielä se huikea taito, jolla molemmat käsittelevät palloa ja mailaa valtavissa nopeuksissa. Syötön palautus kierteiseen yli 100 km/h viuhuvaan palloon on jonkin verran haastava suoritus. Palautus pitäisi osua kuitenkin kaverin ruutuun toiselle puolelle verkkoa eikä katsomossa istuvaan anoppiin.
Tennis on parhaimmillaan erittäin lähelle fyysisen suorittamisen äärirajoja vievä laji. Arvostan lajin huiput erittäin korkealle.
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Kuolema
Kesäkuukausina Suomessa uutisoidaan vuosittain laajasti vesillä ja mökeillä sattuvista hukkumistapauksista ja muista veneturmista, joissa menetetään ihmishenkiä. Yleensä kuolinluvut korreloivat suorasti ilman lämpötilaan. Toivottavasti vuoden 2012 äärisateinen heinäkuu näkyy positiivisena edes joissakin tilastoissa.
Toinen, kenties vähemmälle uutistilalle jäävä, vakava kuolontilasto on tien päältä. Tekstin faktat ovat peräisin Autoliiton Moottori-lehdestä (6/2012), johon on koottu vuoden 2011 kesäkuun kaikki Suomen kuolonkolarit. Moottori julkaisee jokaisessa numerossaan vuoden takaiset henkiä vaatineet onnettomuudet, joiden faktat taas tulevat lehteen tutkijalautakunnilta, jotka selvittävät onnettomuuksiin johtaneet syyt yhdessä poliisin kanssa. Moottorin otsikko kertoo kaiken oleellisen: Tuli kesä ja kolarisuma.
Yleensä traagista palstaa tutkiessa kuolonkolareista kertovat tarinat ja lautakuntien laatimat parannusehdotukset mahtuvat yhdelle aukeamalle. Näin luulin asian olevan heinäkuun numeron (7/2012) lukukerralla. Sivua käännettyä haukoin henkeä. Seuraavat kaksi sivua edelleen täynnä juttuja autoonsa kuolleista. Luulin jo tämän riittäneen ja voin pahoin siitä valtavasta kuolleiden määrästä, jonka olin juuri lukenut. Joukossa monia juuri 18 vuotta täyttäneitä kokemattomia kuljettajia.
Käänsin sivua ja kyyneleet nousivat silmiin. Kolmas aukeama peräkkäin kertoo lohdutonta kieltä heinä-elokuussa kuolleista. Lisäksi tältä aukeamalta vasta alkavat elokuun kuolleet.
Yksi suuri syy autoilukuolemille on vanhoissa autoissa, joiden turvallisuusominaisuudet eivät ole nykyaikaisten ajopelien tasolla. Suomalaiset ajavat keskimäärin 12-15 vanhoilla autoilla, koska järkyttävän kovat autoverot karkoittavat uusien autojen ostajat. Autohan on muutenkin huono sijoitus sen nopean arvon alenemisen takia. Mielummin meillä päin etsitään internetistä tai lehti-ilmoituksista noin viisi-seitsemän vuotta vanha auto, jolla ajellaan noin viisi vuotta ennen nuorempaan vaihtoa. Tällaisella syklillä autokanta vanhenee auttamatta.
Huhtikuun autoveron nosto kiihdytti uusien autojen myyntiä hetkellisesti, totta kai, sillä suomalaiset halusivat poistaa viimeiset mahdolliset "halvat" ajoneuvot. Alkuvuoden piikin jälkeen autokaupoissa on varmasti ollut hieman rauhallisempaa. Jatkossa Suomen autokannan ikä nousee edelleen ylöspäin ja voihan olla, että saamme pian kyseenalaisen tittelin Euroopan vanhimpien autojen kansana. Tällä hetkellähän Suomessa on jo Länsi-Euroopan vanhimmat autot. Ilmeisesti itäblokin maat "voittavat" meidät, toistaiseksi.
Tilastokeskuksen mukaan liikennekuolemien määrä on pudonnut viimeisten vuosien aikana, mutta eikö esimerkiksi vuonna 2011 kuolleet 292 henkeä kuitenkin menetetty turhaan? Mielestäni tuossa luvussa on 292 kuolemaa liikaa. Olisiko tämänkin määrän vähentämiseksi voitu tehdä jotakin? Tulevina vuosina kuolemien määrä todennäköisesti nousee autokannan vanhenemisen myötä. 93% Suomen henkilöliikenteestä kulkee tien päällä, joten suru-uutisia on taas luvassa satoihin koteihin. Vuoden 2012 Volvo kestäisi varmasti isommankin täräyksen paremmin kuin vuoden 1995 Corolla.
Ilta-Sanomien teettämässä kyselyssä suomalaiset tyrmäsivät verouudistuksen. 92% vastanneista piti päätöstä huonona. Liikenneministerin kanta asiaan oli täysin selkeä. "Vain raha ratkaisee". Sillähän ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä kuoleeko suomalaisia tienpäällä onnettomuuksissa. Jos raha ratkaisee, niin luulisi seuraavan yhtälön miellyttävän älykästä liikenneministeriämme Merja Kyllöstä.
Vuosittain tieliikenteessä loukkaantuvia tai halvaantuvia henkilöitä on noin 6 000. Jos Suomessa ajettaisiin samanlaisilla autoilla kuin Saksassa (ikä 3-5v.), niin tämä sairaalahoitoa vaativien henkilöiden määrä vähenisi 40% ellei enemmänkin. Jos liikenneministeri laskisi 2500-3000 suomalaisen sairaalahoidosta aiheutuvat kulut sekä lisäisi siihen päälle tulevat kustannukset sairaseläkkeistä, kuntoutuksista ja työkyvyttömyyseläkkeistä, niin luulisi autoveron nostamisen olevan hieman maltillisempaa, vaikka sillä muutama euro enemmän vuodessa tienattaisiinkin.
Toinen iso tarvittava muutos Moottori-lehden kuolonkolareita tutkineiden lautakuntien mukaan tuntuu olevan asennepuolen muuttamisessa. Liikennekasvatusta täytyy ehdottomasti alkaa opettaa lapsille jo ennen autokoulua. "Kokematon mopoilija (15v.) ei seurannut liikennetilannetta, eikä noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Taustalla vaikuttivat myös mopoilijan piittaamattomuus sekä elämäntilanne."
Haluaisin vielä haastaa ajattelemaan rattijuoppoutta.
"Kuljettaja oli alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden vaikutuksenalainen. Hänellä ei ollut ajo-oikeutta ja hänen asenteensa liikenneturvallisuutta kohtaan oli piittaamaton. Kuljettaja ajoi ylinopeutta." (Moottori 6/2012)
Voi hyvää päivää. Yksi osa kuolonkolareista aiheuttavia kuskeja ovat yllä kuvatun kaltaisia. Silti liikkuvan poliisin määriä halutaan supistaa. Ei valvontaa, ei kiinnijäämisen riskiä. Seuraisiko tällaisesta kiusaus yrittää useammin typeriä temppuja?
Tyypillisesti en kirjoituksissani alennu käyttämään kirosanoja, mutta nyt taidan tehdä poikkeuksen. Jo nyt on perkele! Piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä on jo yhden tuopin jälkeen ajamaan lähteminen. Etenkin, jos autokunnassa on muita kyydissä. Yhden tuopin juominen ei välttämättä tarkoita vaikeuksia hallita omaa ajoneuvoa, mutta voiko yhden oluen aiheuttama hienomotoriikan heikkeneminen puolestaan olla syy sille, ettei ehdi väistämään vastaantulevaa väärälle kaistalle ajautunutta toista rattijuoppoa, joka on vetänyt alle lääkkeet ja kylkeen vielä huumeetkin?
32 kuolemaan johtanutta onnettomuutta kesäkuussa 2011 on yli kolme kertaa enemmän kuin maalis-huhtikuussa ja lähes tuplasti enemmän kuin alkuvuoden talvikuukausina. Viisaasti vesillä sanotaan. Sanoisin perään, että käytä sitä järkeä myös maalla ja autotiellä. Etenkin ratin takana on aina suuri vastuu itsensä lisäksi myös kanssamatkustajista sekä muusta liikenteestä.
Turvavyön kiinnipitäminen ei ole loukkaus kuljettajan ajotaitoja kohtaan, vaan fiksu varotoimenpide liikenteessä olevien, muista piittaamattomien autoilijoiden aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi.
Toinen, kenties vähemmälle uutistilalle jäävä, vakava kuolontilasto on tien päältä. Tekstin faktat ovat peräisin Autoliiton Moottori-lehdestä (6/2012), johon on koottu vuoden 2011 kesäkuun kaikki Suomen kuolonkolarit. Moottori julkaisee jokaisessa numerossaan vuoden takaiset henkiä vaatineet onnettomuudet, joiden faktat taas tulevat lehteen tutkijalautakunnilta, jotka selvittävät onnettomuuksiin johtaneet syyt yhdessä poliisin kanssa. Moottorin otsikko kertoo kaiken oleellisen: Tuli kesä ja kolarisuma.
Yleensä traagista palstaa tutkiessa kuolonkolareista kertovat tarinat ja lautakuntien laatimat parannusehdotukset mahtuvat yhdelle aukeamalle. Näin luulin asian olevan heinäkuun numeron (7/2012) lukukerralla. Sivua käännettyä haukoin henkeä. Seuraavat kaksi sivua edelleen täynnä juttuja autoonsa kuolleista. Luulin jo tämän riittäneen ja voin pahoin siitä valtavasta kuolleiden määrästä, jonka olin juuri lukenut. Joukossa monia juuri 18 vuotta täyttäneitä kokemattomia kuljettajia.
Käänsin sivua ja kyyneleet nousivat silmiin. Kolmas aukeama peräkkäin kertoo lohdutonta kieltä heinä-elokuussa kuolleista. Lisäksi tältä aukeamalta vasta alkavat elokuun kuolleet.
Yksi suuri syy autoilukuolemille on vanhoissa autoissa, joiden turvallisuusominaisuudet eivät ole nykyaikaisten ajopelien tasolla. Suomalaiset ajavat keskimäärin 12-15 vanhoilla autoilla, koska järkyttävän kovat autoverot karkoittavat uusien autojen ostajat. Autohan on muutenkin huono sijoitus sen nopean arvon alenemisen takia. Mielummin meillä päin etsitään internetistä tai lehti-ilmoituksista noin viisi-seitsemän vuotta vanha auto, jolla ajellaan noin viisi vuotta ennen nuorempaan vaihtoa. Tällaisella syklillä autokanta vanhenee auttamatta.
Huhtikuun autoveron nosto kiihdytti uusien autojen myyntiä hetkellisesti, totta kai, sillä suomalaiset halusivat poistaa viimeiset mahdolliset "halvat" ajoneuvot. Alkuvuoden piikin jälkeen autokaupoissa on varmasti ollut hieman rauhallisempaa. Jatkossa Suomen autokannan ikä nousee edelleen ylöspäin ja voihan olla, että saamme pian kyseenalaisen tittelin Euroopan vanhimpien autojen kansana. Tällä hetkellähän Suomessa on jo Länsi-Euroopan vanhimmat autot. Ilmeisesti itäblokin maat "voittavat" meidät, toistaiseksi.
Tilastokeskuksen mukaan liikennekuolemien määrä on pudonnut viimeisten vuosien aikana, mutta eikö esimerkiksi vuonna 2011 kuolleet 292 henkeä kuitenkin menetetty turhaan? Mielestäni tuossa luvussa on 292 kuolemaa liikaa. Olisiko tämänkin määrän vähentämiseksi voitu tehdä jotakin? Tulevina vuosina kuolemien määrä todennäköisesti nousee autokannan vanhenemisen myötä. 93% Suomen henkilöliikenteestä kulkee tien päällä, joten suru-uutisia on taas luvassa satoihin koteihin. Vuoden 2012 Volvo kestäisi varmasti isommankin täräyksen paremmin kuin vuoden 1995 Corolla.
Ilta-Sanomien teettämässä kyselyssä suomalaiset tyrmäsivät verouudistuksen. 92% vastanneista piti päätöstä huonona. Liikenneministerin kanta asiaan oli täysin selkeä. "Vain raha ratkaisee". Sillähän ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä kuoleeko suomalaisia tienpäällä onnettomuuksissa. Jos raha ratkaisee, niin luulisi seuraavan yhtälön miellyttävän älykästä liikenneministeriämme Merja Kyllöstä.
Vuosittain tieliikenteessä loukkaantuvia tai halvaantuvia henkilöitä on noin 6 000. Jos Suomessa ajettaisiin samanlaisilla autoilla kuin Saksassa (ikä 3-5v.), niin tämä sairaalahoitoa vaativien henkilöiden määrä vähenisi 40% ellei enemmänkin. Jos liikenneministeri laskisi 2500-3000 suomalaisen sairaalahoidosta aiheutuvat kulut sekä lisäisi siihen päälle tulevat kustannukset sairaseläkkeistä, kuntoutuksista ja työkyvyttömyyseläkkeistä, niin luulisi autoveron nostamisen olevan hieman maltillisempaa, vaikka sillä muutama euro enemmän vuodessa tienattaisiinkin.
Toinen iso tarvittava muutos Moottori-lehden kuolonkolareita tutkineiden lautakuntien mukaan tuntuu olevan asennepuolen muuttamisessa. Liikennekasvatusta täytyy ehdottomasti alkaa opettaa lapsille jo ennen autokoulua. "Kokematon mopoilija (15v.) ei seurannut liikennetilannetta, eikä noudattanut väistämisvelvollisuuttaan. Taustalla vaikuttivat myös mopoilijan piittaamattomuus sekä elämäntilanne."
Haluaisin vielä haastaa ajattelemaan rattijuoppoutta.
"Kuljettaja oli alkoholin, lääkkeiden ja huumeiden vaikutuksenalainen. Hänellä ei ollut ajo-oikeutta ja hänen asenteensa liikenneturvallisuutta kohtaan oli piittaamaton. Kuljettaja ajoi ylinopeutta." (Moottori 6/2012)
Voi hyvää päivää. Yksi osa kuolonkolareista aiheuttavia kuskeja ovat yllä kuvatun kaltaisia. Silti liikkuvan poliisin määriä halutaan supistaa. Ei valvontaa, ei kiinnijäämisen riskiä. Seuraisiko tällaisesta kiusaus yrittää useammin typeriä temppuja?
Tyypillisesti en kirjoituksissani alennu käyttämään kirosanoja, mutta nyt taidan tehdä poikkeuksen. Jo nyt on perkele! Piittaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä on jo yhden tuopin jälkeen ajamaan lähteminen. Etenkin, jos autokunnassa on muita kyydissä. Yhden tuopin juominen ei välttämättä tarkoita vaikeuksia hallita omaa ajoneuvoa, mutta voiko yhden oluen aiheuttama hienomotoriikan heikkeneminen puolestaan olla syy sille, ettei ehdi väistämään vastaantulevaa väärälle kaistalle ajautunutta toista rattijuoppoa, joka on vetänyt alle lääkkeet ja kylkeen vielä huumeetkin?
32 kuolemaan johtanutta onnettomuutta kesäkuussa 2011 on yli kolme kertaa enemmän kuin maalis-huhtikuussa ja lähes tuplasti enemmän kuin alkuvuoden talvikuukausina. Viisaasti vesillä sanotaan. Sanoisin perään, että käytä sitä järkeä myös maalla ja autotiellä. Etenkin ratin takana on aina suuri vastuu itsensä lisäksi myös kanssamatkustajista sekä muusta liikenteestä.
Turvavyön kiinnipitäminen ei ole loukkaus kuljettajan ajotaitoja kohtaan, vaan fiksu varotoimenpide liikenteessä olevien, muista piittaamattomien autoilijoiden aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Naurettava show
Viime yönä oteltiin nyrkkeilyottelu, josta ennakoitiin eläimellistä kahden toistensa tappamista yrittävän suunpieksijän verilöylyä. Ottelua edeltävässä punnituksessa riitapukarit Haye ja Chisora olivat eristettyjä toisistaan metalliaidalla.
Ottelun nähneet voivat varmasti sanoa, ettei iskujen vaihto todellakaan noussut mitenkään ennakkokohun kaltaiseksi spektaakkeliksi. Kehässä halailivat toisiaan hyvä kokenut nyrkkeilijä sekä toisen tappionsa peräkkäin kärsinyt suunsoittaja, joka nyrkkeili ilman lisenssiä ja sai kaiken lisäksi pahasti pannuunsa. MTV3:n toimittajan sanoin: "Haye pyyhki Chisoralla lattiaa". Haye vei selkeästi ensimmäiset erät nimiinsä saaden enemmän osumia perille ja lopulta tyrmäsi aseettoman Chisoran viidennessä erässä. Ensimmäisen tiputuksen jälkeen pölkkypää nousi vielä ylös ottaakseen kunnon selkäsaunan.
Minkäänlaista ennakkokohun mukaista väkivaltaista ja raivokasta taistelua ei missään vaiheessa nähty. Kesken ottelua nähdyt Hayen virnistykset ja piikittelyt Chisoran suuntaan näyttivät myös liian harkituilta. Kenties näillä tempuilla herrat yrittivät pitää yllä ennen kohtaamista luotua kulissia vihamielisyydestä.
Todennäköisesti suuren yleisön tietämättömissä markkinointigurut ja agentit olivat keksineet oivan juonen saada sponsoreita ja katsojia ottelulle: Rakennetaan taistelijoiden välille kaikkien aikojen mediariita! Sovitusta riidasta ja medianäkyvyydestä molemmat ottelijat tienasivat varmasti huomattavan summan rahaa. Riippumatta siitä kuinka ottelussa lopulta tulisi käymään.
Ottelun loputtua nähdyt halaukset, ystävälliset hymyt ja ylävitoset eivät millään lailla kielineet siitä kuuluisasta vihasta, jota miehet tunsivat toisiaan kohtaan ennen matsia. Totta kai viiden erään jälkeen nauratti, koska molempien tilille napsahtaisi pian isot rahat pienellä vaivalla. Luulisi hävinneen ja hakatun, vihaisen Chisoran olleen tyrmäyksen jälkeen edelleen edes vähän kiukkuinen. Kuinka todennäköisesti miehistä tuli toisiensa hakkaamisen jälkeen veljeksiä?
Urheilussa on kyllä ennenkin nähny samankaltaisia tilanteita, joissa ennen suoritusta vastustajaa nälvitään, mutta kohtaamisen jälkeen osapuolten välille syntyy kunnioitus. Kai toisenkin ammattitaidon läheltä näkeminen muuttaa käsityksiä nopeasti.
Tosiaan ennakkoon suuresti kohutun nyrkkeilyottelun jälkimainingit olivat todella yllättävä käänne.
Vai oliko sittenkään?
Ottelun nähneet voivat varmasti sanoa, ettei iskujen vaihto todellakaan noussut mitenkään ennakkokohun kaltaiseksi spektaakkeliksi. Kehässä halailivat toisiaan hyvä kokenut nyrkkeilijä sekä toisen tappionsa peräkkäin kärsinyt suunsoittaja, joka nyrkkeili ilman lisenssiä ja sai kaiken lisäksi pahasti pannuunsa. MTV3:n toimittajan sanoin: "Haye pyyhki Chisoralla lattiaa". Haye vei selkeästi ensimmäiset erät nimiinsä saaden enemmän osumia perille ja lopulta tyrmäsi aseettoman Chisoran viidennessä erässä. Ensimmäisen tiputuksen jälkeen pölkkypää nousi vielä ylös ottaakseen kunnon selkäsaunan.
Minkäänlaista ennakkokohun mukaista väkivaltaista ja raivokasta taistelua ei missään vaiheessa nähty. Kesken ottelua nähdyt Hayen virnistykset ja piikittelyt Chisoran suuntaan näyttivät myös liian harkituilta. Kenties näillä tempuilla herrat yrittivät pitää yllä ennen kohtaamista luotua kulissia vihamielisyydestä.
Todennäköisesti suuren yleisön tietämättömissä markkinointigurut ja agentit olivat keksineet oivan juonen saada sponsoreita ja katsojia ottelulle: Rakennetaan taistelijoiden välille kaikkien aikojen mediariita! Sovitusta riidasta ja medianäkyvyydestä molemmat ottelijat tienasivat varmasti huomattavan summan rahaa. Riippumatta siitä kuinka ottelussa lopulta tulisi käymään.
Ottelun loputtua nähdyt halaukset, ystävälliset hymyt ja ylävitoset eivät millään lailla kielineet siitä kuuluisasta vihasta, jota miehet tunsivat toisiaan kohtaan ennen matsia. Totta kai viiden erään jälkeen nauratti, koska molempien tilille napsahtaisi pian isot rahat pienellä vaivalla. Luulisi hävinneen ja hakatun, vihaisen Chisoran olleen tyrmäyksen jälkeen edelleen edes vähän kiukkuinen. Kuinka todennäköisesti miehistä tuli toisiensa hakkaamisen jälkeen veljeksiä?
Urheilussa on kyllä ennenkin nähny samankaltaisia tilanteita, joissa ennen suoritusta vastustajaa nälvitään, mutta kohtaamisen jälkeen osapuolten välille syntyy kunnioitus. Kai toisenkin ammattitaidon läheltä näkeminen muuttaa käsityksiä nopeasti.
Tosiaan ennakkoon suuresti kohutun nyrkkeilyottelun jälkimainingit olivat todella yllättävä käänne.
Vai oliko sittenkään?
Seek and destroy
Lapsena ainakin meidän kylillä suosikkileikkejä poliisin ja rosvon ohella oli vakoilla naapureita sekä lähellä asuvia aikuisia että varsinkin ikätovereita leikeissään. Tälläisia vakoiluleikkejä, joissa pensaiden ja muiden näköesteiden takaa tarkkaillaan "salaa" muiden tekemisiä, ovat varmasti monet leikkineet lapsena. Kenties nämä leikit ovat joistakin olleet niin mieleenpainuvia ja ihastuttavia, että niitä pitää jatkaa myös aikuisiällä.
Yksi tämän hetken uutisoiduimpia aiheita Suomessa on yritystaivaamme tähden, Nokian, alamäestä uutisoiminen päivittäin. Vuosituhannen vaihteessa menestyksensä huipulla olleen yhtiön luisu kohti kuilun pohjaa on ollut nopea ja shokeerava. Menestyksen vuosina Nokian kasvot ja keulakuva oli Jorma Ollila. Valtaisan menestystarinan jälkeen Ollila oli kenties yksi Suomen tunnetuimpia henkilöitä ja hänen huhuttiin lähtevän jopa Sauli Niinistön haastajaksi presidentinvaaleihin. Onneksi ei sentään näin käynyt. Kuitenkin valtion puolesta haluttiin pitää menestyjä kansan tietoisuudessa ja niinpä Ollila nimitettiin työryhmän johtajaksi.
Tämän työryhmän on tarkoitus selvittää mahdollisuuksia ottaa käyttöön satelliittijärjestelmää, jonka avulla alettaisiin periä suomalaisautoilijoilta tienkäyttömaksuja. Tällaisen järjestelmän luomista on harkittu korvaamaan nykyistä autoverotusta, joka Suomessa onkin kohtuuton. Nykyisin ajoneuvosta maksut juoksevat, vaikka auto olisi vuoden tallissa liikumatta, katseilta piilossa esimerkiksi sairaudesta johtuvan ajokyvyttömän kuljettajan takia. Jotenkin tuntuu epäreilulta. Tähän nykyiseen systeemiin verrattuna ajoneuvon käyttöön sidotut, niin sanotut tienkäyttömaksut olisivat paljon järkevämmät. Ollilan työryhmän pohtima satellliittijärjestelmä on kuitenkin jo paperillakin sulaa hulluutta.
Okei. Esimerkiksi perheväkivalta olisi helppoa kitkeä maastamme. Voisimme asennuttaa jokaisen kotitalouden jokaiseen huoneeseen yhden webkameran, joista olisi kuvayhteys poliisilaitokselle. Ajatus on kaunis ja tarkoitus hyvä, mutta tällainen käytäntö loukkaisi kovasti kansalaisten yksityisyyttä. Samaten loukkaisi satelliittijärjestelmä, jolla seurattaisiin jatkuvasti missä, milloin ja mihin kukakin ajaisi autollaan.
Uusi järjestelmä olisi myös taloudellisesti aivan järkyttävän typerä investointi. Ensinnäkin ei ole mitään takeita tällaisen systeemin toimimisesta. Väärää verotusta kaiken hoopon korotuksen lisäksi tässä vähiten kaivataan. Toiseksi seurantajärjestelmää ei ole olemassa ja sen luominen maksaisi varmasti Kreikan tai Espanjan verran euroja.
Vuonna 2010 autoilijoilta kerättiin veron tapaisina tuloina yli seitsemän miljardia euroa, joista palautui tiestön ylläpitoon ja muihin yksityisautoilijoita hyödyttäviin hankkeisiin vain 0,8 miljardia. Mihin katosivat 6,2 miljardia euroa Suomen lypsylehmien rahoja valtakunnan tiestön ollessa surkeassa kunnossa korjausvelan kolkutellessa kahta miljardia euroa? Miksi näillä kerätyillä varoilla ei tehdä hyvää suomalaisille, kun vuosittain tienpäällä loukkaantuu ja halvaantuu yli 6000 ihmistä onnettomuuksissa, joista osan aiheuttaa huono tien kunto.
Jos uusi satelliittipaikannusjärjestelmä joskus Suomeen luodaan, sen rahoitus kerätään takuuvarmasti autoilijoilta veroja taas nostaen. Kaunopuheissa varmasti vakuutellaan uuden maksutavan järkevyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Paha vain, ettei uusi systeemi heti korvaa vanhaa maksujärjestelmää, vaan autoilijat joutuvat todennäköisesti maksamaan kaksinkertaisia korvauksia pakollisista ajokilometreistään, joita kertyy esimerkiksi työmatkoilta.
Aikuisetkin pääsevät ehkä (valitettavasti) leikkimään lapsuutensa vakoiluleikkejä. Suomalaisen autoilukulttuurin nousu on nähty. Nykyinen autokantakin oli jo ennen huhtikuun veronkorotusta yli 10 vuotta vanha ja tulee maksujen nousun myötä vanhenemaan entisestään. Seuraavaksi hyvinvointivaltiomme autoilua kohtaa tuho.
Onneksi meillä päin pärjää mainiosti polkupyörällä.
Yksi tämän hetken uutisoiduimpia aiheita Suomessa on yritystaivaamme tähden, Nokian, alamäestä uutisoiminen päivittäin. Vuosituhannen vaihteessa menestyksensä huipulla olleen yhtiön luisu kohti kuilun pohjaa on ollut nopea ja shokeerava. Menestyksen vuosina Nokian kasvot ja keulakuva oli Jorma Ollila. Valtaisan menestystarinan jälkeen Ollila oli kenties yksi Suomen tunnetuimpia henkilöitä ja hänen huhuttiin lähtevän jopa Sauli Niinistön haastajaksi presidentinvaaleihin. Onneksi ei sentään näin käynyt. Kuitenkin valtion puolesta haluttiin pitää menestyjä kansan tietoisuudessa ja niinpä Ollila nimitettiin työryhmän johtajaksi.
Tämän työryhmän on tarkoitus selvittää mahdollisuuksia ottaa käyttöön satelliittijärjestelmää, jonka avulla alettaisiin periä suomalaisautoilijoilta tienkäyttömaksuja. Tällaisen järjestelmän luomista on harkittu korvaamaan nykyistä autoverotusta, joka Suomessa onkin kohtuuton. Nykyisin ajoneuvosta maksut juoksevat, vaikka auto olisi vuoden tallissa liikumatta, katseilta piilossa esimerkiksi sairaudesta johtuvan ajokyvyttömän kuljettajan takia. Jotenkin tuntuu epäreilulta. Tähän nykyiseen systeemiin verrattuna ajoneuvon käyttöön sidotut, niin sanotut tienkäyttömaksut olisivat paljon järkevämmät. Ollilan työryhmän pohtima satellliittijärjestelmä on kuitenkin jo paperillakin sulaa hulluutta.
Okei. Esimerkiksi perheväkivalta olisi helppoa kitkeä maastamme. Voisimme asennuttaa jokaisen kotitalouden jokaiseen huoneeseen yhden webkameran, joista olisi kuvayhteys poliisilaitokselle. Ajatus on kaunis ja tarkoitus hyvä, mutta tällainen käytäntö loukkaisi kovasti kansalaisten yksityisyyttä. Samaten loukkaisi satelliittijärjestelmä, jolla seurattaisiin jatkuvasti missä, milloin ja mihin kukakin ajaisi autollaan.
Uusi järjestelmä olisi myös taloudellisesti aivan järkyttävän typerä investointi. Ensinnäkin ei ole mitään takeita tällaisen systeemin toimimisesta. Väärää verotusta kaiken hoopon korotuksen lisäksi tässä vähiten kaivataan. Toiseksi seurantajärjestelmää ei ole olemassa ja sen luominen maksaisi varmasti Kreikan tai Espanjan verran euroja.
Vuonna 2010 autoilijoilta kerättiin veron tapaisina tuloina yli seitsemän miljardia euroa, joista palautui tiestön ylläpitoon ja muihin yksityisautoilijoita hyödyttäviin hankkeisiin vain 0,8 miljardia. Mihin katosivat 6,2 miljardia euroa Suomen lypsylehmien rahoja valtakunnan tiestön ollessa surkeassa kunnossa korjausvelan kolkutellessa kahta miljardia euroa? Miksi näillä kerätyillä varoilla ei tehdä hyvää suomalaisille, kun vuosittain tienpäällä loukkaantuu ja halvaantuu yli 6000 ihmistä onnettomuuksissa, joista osan aiheuttaa huono tien kunto.
Jos uusi satelliittipaikannusjärjestelmä joskus Suomeen luodaan, sen rahoitus kerätään takuuvarmasti autoilijoilta veroja taas nostaen. Kaunopuheissa varmasti vakuutellaan uuden maksutavan järkevyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Paha vain, ettei uusi systeemi heti korvaa vanhaa maksujärjestelmää, vaan autoilijat joutuvat todennäköisesti maksamaan kaksinkertaisia korvauksia pakollisista ajokilometreistään, joita kertyy esimerkiksi työmatkoilta.
Aikuisetkin pääsevät ehkä (valitettavasti) leikkimään lapsuutensa vakoiluleikkejä. Suomalaisen autoilukulttuurin nousu on nähty. Nykyinen autokantakin oli jo ennen huhtikuun veronkorotusta yli 10 vuotta vanha ja tulee maksujen nousun myötä vanhenemaan entisestään. Seuraavaksi hyvinvointivaltiomme autoilua kohtaa tuho.
Onneksi meillä päin pärjää mainiosti polkupyörällä.
perjantai 13. heinäkuuta 2012
Myyntimies
Myyntimies tässä soittelee terve!
- Hei.
Ihan noiden Hirvilautasten asialla lähin soittamaan teille päin. Kai teilläkin on kotona tylsiä valkoisia lautasia joiden vaalea ikävä pinta tuijottaa teitä itsepintaisesti kauhottuanne perunamuusin loputkin rippeet ahneeseen pikku kitaanne keskiviikkoillallisella?
- Hei.
Ihan noiden Hirvilautasten asialla lähin soittamaan teille päin. Kai teilläkin on kotona tylsiä valkoisia lautasia joiden vaalea ikävä pinta tuijottaa teitä itsepintaisesti kauhottuanne perunamuusin loputkin rippeet ahneeseen pikku kitaanne keskiviikkoillallisella?
torstai 12. heinäkuuta 2012
Mummojen penkki
Eläkeläiset ovat kiireisiä, sanotaan. Heillä on aina päivät täysiä ja jokaiselle tunnille suunniteltu menoa ja tapaamisia. Niinhän sen toivoo jo vanhemmalla iällä olevan; aikaa itselleen ja läheisille enemmän kuin on työssä käydessä pystynyt suomaan.
Monissa komedioissa niin elokuvissa kuin TV-sarjoissa vanhusten naureskellaan istuvan pelaamassa bingoa päivät pitkät. Tälläinen näkemys on tietenkin kovin stereotypinen, mutta toisaalta käydessä bingosalissa ei voi bongata kovin montaa alle viisikymmentä vuotiasta pelaajaa. Kaikki vanhukset eivät suinkaan silti istu pelaamassa bingoa. Mutta mitä ihmettä he oikein sitten tekevät kaiket päivät ollessaan niin kovin kiireisiä?
Aamuisin jokaisessa kaupungissa kokoontuu kunnan varjohallitus, toriparlamentti, vanhimman sukupolven suunnatessa yhteistuumin aamusumpeille keskustojen kahviloihin. Hyviä kaupungin kehitysehdotuksia ja virkamiesten haukkumista laajalla rintamalla kello kuuden ja yhdeksän välillä. Sen jälkeen kenties pienet toriostokset. Tuoreita vihanneksia kotiin ja pienet arkisiivoukset päälle ennen puolta päivää, kunnes onkin jo päiväkahvin aika. Naapurin voi loistavasti kutsua kupposelle vaihtamaan kuulumisia, ellei häneen ole törmännyt aamulla parlamentin kokouksessa.
Turinatuokion jälkeen päivä jatkuu rattoisasti pienellä kävelylenkillä, jonka aikana käydään katselemassa ihmisiä kauppakeskuksissa sekä luomassa paheksuvia katseita huonosti käyttäytyvän nuorison suuntaan. Päivällistarpeet haetaan kaupasta samalla reissulla. Isossa marketissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Ensinnäkin kaikkien ostosten kerääminen vie vanhemmilta jaloilta hieman kauemmin aikaa jumbokokoisissa tavarataloissa. Toiseksi aikaa kuluu myös tuttujen kanssa jutteluun. Ovathan kaikki lähipiirin ihmiset samaan aikaan kaupassa. Etenkin jouluviikolla on hauskaa tehdä tuttujen kanssa kärreistä rinki keskelle ahdasta kaupan käytävää, jossa olisi tarvetta läpikululle muilla asiakkailla sekä henkilökunnalla tavaralavoineen.
Vihdoin ostoksien löydettyä paikkansa kärrystä kulkee matka kassalle, jossa on luonnollisesti paljon jonoa isossa kaupassa. Mahtavaa kuinka voi nähdä kassoilla vieläkin kukkaroita ja käteisellä maksavia asiakkaita! Eihän siinä kauaa mene kaivaa syvän kukkaron pohjalta seitsemäntoista kortin ja kuittikasan alta tarpeeksi kolikoita maksaakseen 23,18€ ostokset. Tarvittavat kolikot kuitenkin aina löytävät tiensä kassan pöydälle, josta vielä yhteistuumin kassan kanssa valitaan huolellisesti maksuun sopivat rahat. Ylimääräiset kolikot totta kai putoavat lattialle ennen kuin osuvat kukkaroon ja jono takana kasvaa. Onneksi kenelläkään ei ole nykyisin kiire ja kaikki jaksavat maltillisesti odottaa vuoroaan.
Kauppakassin pakkaamisen jälkeen olisi aika tallustaa takaisin kotipesään, mutta vielä on ainakin yhden pakollisen pysähdyksen paikka. RAY:n automaatit ovat mukavasti aina saatavilla kassojen jälkeen ja kukkaroon onnistuneesti osuneet vaihtorahat on hyvä laittaa hedelmäpeliin tai pokeriin. Koska vanhemmilla ihmisillä käy aina pelatessa hurja onni, automaatin kanssa rupatellessa saattaa vierähtää kymmeniä minuutteja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ryöstää RAY-parkaa, vaan viettää aikaa, joten pelaaminen kestää yleensä niin kauan kuin kukallinen kukkaro antaa kilisevää. Hermostuneet skeittaripojat joutuvat odottamaan vuoroaan pitkään ennen kuin pääsevät tuhlaamaan viikkorahansa.
Ennen kotiinlähtöä täytyy vielä muistaa yksi asia. Saattaahan kaupungilla olla vielä jokin tuttu, jota ei ole vielä päivän aikana ehtinyt näkemään. Onneksi kaupoissa on aina paljon mahdollisuuksia istua lähellä sisäänkäyntiä, tuijottaa edestakaisin kulkevia ihmisiä ja lepuuttaa jalkoja. Näin on myös Jyväskylän keskusta-alueen yhdessä kauppakeskuksessa.
Kerran kulkiessani tämän keskuksen läpi huomasin jälleen erään pitkän penkin olevan mukavasti miehitetty ja siinä istuikin komea rivi päälaelta vaalenneita mummeja ja vaareja kauppakasseineen. Eräällä rouvalla oli kädessään uutuuttaan kiiltävä matkapuhelin, johon hän puhui riittävän kovalla äänellä kertoen ilmeisesti omaa sijaintiaan toisessa päässä olevalle ystävälleen.
"Mää istun täällä mummojen penkillä!"
Monissa komedioissa niin elokuvissa kuin TV-sarjoissa vanhusten naureskellaan istuvan pelaamassa bingoa päivät pitkät. Tälläinen näkemys on tietenkin kovin stereotypinen, mutta toisaalta käydessä bingosalissa ei voi bongata kovin montaa alle viisikymmentä vuotiasta pelaajaa. Kaikki vanhukset eivät suinkaan silti istu pelaamassa bingoa. Mutta mitä ihmettä he oikein sitten tekevät kaiket päivät ollessaan niin kovin kiireisiä?
Aamuisin jokaisessa kaupungissa kokoontuu kunnan varjohallitus, toriparlamentti, vanhimman sukupolven suunnatessa yhteistuumin aamusumpeille keskustojen kahviloihin. Hyviä kaupungin kehitysehdotuksia ja virkamiesten haukkumista laajalla rintamalla kello kuuden ja yhdeksän välillä. Sen jälkeen kenties pienet toriostokset. Tuoreita vihanneksia kotiin ja pienet arkisiivoukset päälle ennen puolta päivää, kunnes onkin jo päiväkahvin aika. Naapurin voi loistavasti kutsua kupposelle vaihtamaan kuulumisia, ellei häneen ole törmännyt aamulla parlamentin kokouksessa.
Turinatuokion jälkeen päivä jatkuu rattoisasti pienellä kävelylenkillä, jonka aikana käydään katselemassa ihmisiä kauppakeskuksissa sekä luomassa paheksuvia katseita huonosti käyttäytyvän nuorison suuntaan. Päivällistarpeet haetaan kaupasta samalla reissulla. Isossa marketissa saattaa vierähtää tunti jos toinenkin. Ensinnäkin kaikkien ostosten kerääminen vie vanhemmilta jaloilta hieman kauemmin aikaa jumbokokoisissa tavarataloissa. Toiseksi aikaa kuluu myös tuttujen kanssa jutteluun. Ovathan kaikki lähipiirin ihmiset samaan aikaan kaupassa. Etenkin jouluviikolla on hauskaa tehdä tuttujen kanssa kärreistä rinki keskelle ahdasta kaupan käytävää, jossa olisi tarvetta läpikululle muilla asiakkailla sekä henkilökunnalla tavaralavoineen.
Vihdoin ostoksien löydettyä paikkansa kärrystä kulkee matka kassalle, jossa on luonnollisesti paljon jonoa isossa kaupassa. Mahtavaa kuinka voi nähdä kassoilla vieläkin kukkaroita ja käteisellä maksavia asiakkaita! Eihän siinä kauaa mene kaivaa syvän kukkaron pohjalta seitsemäntoista kortin ja kuittikasan alta tarpeeksi kolikoita maksaakseen 23,18€ ostokset. Tarvittavat kolikot kuitenkin aina löytävät tiensä kassan pöydälle, josta vielä yhteistuumin kassan kanssa valitaan huolellisesti maksuun sopivat rahat. Ylimääräiset kolikot totta kai putoavat lattialle ennen kuin osuvat kukkaroon ja jono takana kasvaa. Onneksi kenelläkään ei ole nykyisin kiire ja kaikki jaksavat maltillisesti odottaa vuoroaan.
Kauppakassin pakkaamisen jälkeen olisi aika tallustaa takaisin kotipesään, mutta vielä on ainakin yhden pakollisen pysähdyksen paikka. RAY:n automaatit ovat mukavasti aina saatavilla kassojen jälkeen ja kukkaroon onnistuneesti osuneet vaihtorahat on hyvä laittaa hedelmäpeliin tai pokeriin. Koska vanhemmilla ihmisillä käy aina pelatessa hurja onni, automaatin kanssa rupatellessa saattaa vierähtää kymmeniä minuutteja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole ryöstää RAY-parkaa, vaan viettää aikaa, joten pelaaminen kestää yleensä niin kauan kuin kukallinen kukkaro antaa kilisevää. Hermostuneet skeittaripojat joutuvat odottamaan vuoroaan pitkään ennen kuin pääsevät tuhlaamaan viikkorahansa.
Ennen kotiinlähtöä täytyy vielä muistaa yksi asia. Saattaahan kaupungilla olla vielä jokin tuttu, jota ei ole vielä päivän aikana ehtinyt näkemään. Onneksi kaupoissa on aina paljon mahdollisuuksia istua lähellä sisäänkäyntiä, tuijottaa edestakaisin kulkevia ihmisiä ja lepuuttaa jalkoja. Näin on myös Jyväskylän keskusta-alueen yhdessä kauppakeskuksessa.
Kerran kulkiessani tämän keskuksen läpi huomasin jälleen erään pitkän penkin olevan mukavasti miehitetty ja siinä istuikin komea rivi päälaelta vaalenneita mummeja ja vaareja kauppakasseineen. Eräällä rouvalla oli kädessään uutuuttaan kiiltävä matkapuhelin, johon hän puhui riittävän kovalla äänellä kertoen ilmeisesti omaa sijaintiaan toisessa päässä olevalle ystävälleen.
"Mää istun täällä mummojen penkillä!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)